Toimittajat kirjoittavat esipuheessa, että teos ei käsittele varsinaisesti representaatioita, vaan representaatiokritiikkiä, ja pyrkii haastamaan representaatioajattelun olettamuksia sekä etsimään uusia sanoja, joilla jäsentää taiteen todellisuussuhdetta. (7) Toisin sanoin on siis metodologinen avaus, tai pikemminkin laajennus – siinä tarkastellaan, kuinka taidetta voidaan tutkia ilman representaatioapparaattia.
Representaatioiden tutkimus on saavuttanut vakiintuneen aseman muun muassa uusien historioiden parissa – vaikkapa kulttuurihistoriantutkija Marjo Kaartisen mustien representaatioita suomalaisessa kulttuurissa tarkastelevan teoksen Neekerikammo (2004) voi jo katsoa saavuttaneen klassikkoaseman. Tähyillessään yli representaation tutun horisontin Toisin sanoin on siis kiinnostava metodologinen katsaus laajalle yleisölle. Teoksen artikkeleissa käsitellään niin kuvataidetta, kirjallisuutta kuin elokuvaakin, joten myös tarkasteltavien taiteenlajien skaala on varsin kattava.
Arkkitehtuurista tanssiminen
Hongisto ja Kurikka toteavat, että representaatio on niin vakiintunut työkalu, että on tarpeen tarkastella myös niitä alueita, joita representaatioajattelu ei kata, ja murtautua representaation muurin läpi. Tehtävän tekee helpommaksi se, että muuri on ”irtokivistä kasattu”. (7–8) Teoksen artikkelit edustavat siis ajantasaista taiteentutkimusta; niissä tarkastellaan alueita, joiden käsittelyyn representaation työkalu ei ole yltänyt, ja pyritään työstämään niitä muilla välineillä.
Eräs tunnettu muurin murtaja – tai jopa koko muurin tarpeen kyseenalaistaja – on Gilles Deleuze. Hongisto ja Kurikka kertovat monen kokoelman artikkelin rakentuvan Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajattelulle ja käsitteistölle (9–10). Kulttuurintutkimuksessa representaatioteoria näyttää siis olevan luovuttamassa paikkaansa Deleuzen ja Guattarin näkemyksille – kun jotakin puretaan, sen tilalle rakennettaan usein muuta.
Hyvä esimerkki tästä on taidehistorioitsija Katve-Kaisa Kontturin kokoelman viimeiseksi asetettu artikkeli Molekulaarinen taidehistoria, jossa hän lähestyy uudella tavalla prosessuaalisen käsitettä. Hän tarkastelee taidetta liikkuvan materiaalisuuden näkökulmasta, ja analysoi Helena Hietasen ja Jaakko Niemelän valo–tila-teosta Taivaskone. (235, 240) Viimeistään Kontturin artikkeli avasi minulle lukijana, jonka tausta on ensisijaisesti kulttuurihistoriassa, ja jolle representaatioajattelu tai post-representaatioajattelu eivät ole syvällisesti tuttuja, artikkelikokoelman tarkoituksen: siinä pyritään etsimään keinoja tutkia taideteoksia, jotka eivät aina välttämättä ole koettavissa totutuin tavoin, vaan esimerkiksi fyysisesti. Teoksen punainen lanka on kuvata poikkeuksellisia kokemisen ja ymmärtämisen tapoja sanallisesti – ja tähän tarvitaan tosia sanoja.
Tulin ajatelleeksi koomikko Steve Martinin taidepuheen analysoimisen yhteydessä usein mainittua toteamusta: ”Musiikista puhuminen on kuin arkkitehtuurista tanssimista.” (ks. esim. Sederholm 2000, 86). Hongisto ja Kurikka kertovat esipuheessa, että Kontturin tutkimusprosessista hahmottuu ikään kuin tanssi (16). Tähän viitannee myös Kontturin artikkelin nimi; taiteen kokemisessa osaset ovat alati liikkeessä, liittyvät yhteen yhä uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi, kunnes taas erkanevat, mutta vain muodostaakseen uusia yhdistelmiä. Kontturi toteaa, että kykymme kokea taideteokset liikkeenä on rajoittunut, ja tanssiminen ja hengittäminen voisivat olla suunnannäyttäjiä kehitykselle. (245) Steve Martin oli siis humoristiseksi tarkoitetulla kommentillaan representaatioteorian ulkopuolisen taiteen kokemisen ja tutkimisen ytimessä.
Tanssi yli hautojen?
Taidehistorioitsija Altti Kuusamon artikkeli Läsnäolon ongelma representaatiossa aloittaa teoksen. Kuusamo analysoi representaatioajattelun taustoja ja kritisoi representaatioteorian itsestään selviksi muotoutuneita olettamuksia. Uutta linjaa hakevassa luotauksessa mikään ei lopulta ole pyhää – eivät edes ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n ajatukset.
Kuusamo pohtii myös representaation ja myytin suhdetta. Tilanne on paradoksaalinen: eräs representaatiotutkimuksen keskeisistä tehtävistä on myyttien purkaminen ja analysoiminen, mutta Kuusamon sanoin representaatiotutkimuksesta on vähitellen kehkeytynyt konstruktioiden myyttistä seuraamista. (23) Näin ollen representaatioajattelun voisi tosiaan katsoa tulleen tiensä päähän, ja uusien suuntien etsiminen on perusteltua, jopa välttämätöntä.
Kuusamo toteaa representaation ja myytin suhteesta: ”Kun yhdellä representaatiokokonaisuudella mitataan suurta osaa todellisuutta, olemme myytin maastossa.” (25) Esimerkiksi hän nostaa tapauksen keväältä 2009, jolloin Pirkko Mannola pohti iltalehdissä, voiko hän jatkaa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa miehensä Åke Lindmanin kuoltua. ”(…) hän antaa ymmärtää, iltalehtien mukaan, että tämä tanssi on oikeastaan se tosiolevaisen perusstandardi, jonka mukaan myös hänen miehensä hautajaiset määrittyvät.” (25) Huomio lienee tarkoitettu osin humoristiseksi, mutta on samalla oivaltava yksinkertaistus siitä, kuinka suuri rooli viestimillä ja niiden sisällöillä on: (ilta)lehdet uutisoivat jostakin, mikä tapahtuu televisiossa, ja näin televisio-ohjelmat määrittyvät ”tosiolevaisen perusstandardiksi”, siis myytiksi, ja kaikki muu – aina puolison hautajaisista lähtien – määrittyy suhteessa niihin.
Mieleeni on jäänyt vastaava ja samaiseen ohjelmaan liittyvä tapaus keväältä 2006. Näyttelijä Kristiina Elstelän pojan kuoltua onnettomuudessa keskeiseksi kysymykseksi nousi, jatkaako Elstelä tanssiohjelmassa. Googlaaminen paljastaa, että ohjelman ympärillä on sattunut muitakin kuolemantapauksia, ja keskustelupalstoilla on pohdittu, ehkä osittain humoristiseen sävyyn, onko kyseessä mainoskikka tai peräti salaliitto. Se, että näistä aiheista ylipäätään keskustellaan – vakavasti tai ei – tuo esiin viihteen, representaatioiden ja myyttien kiehtovan, kulttuurissamme keskeisen suhteen. Jopa yksilön elämä ja sen päättyminen määrittyvät suhteessa viihdeohjelmaan. Siispä, oli representaation käsite epämääräinen tai ei, se on kuitenkin keskeinen työkalu alati virtuaalisemmaksi muuttuvan kulttuurimme tarkastelussa.
Huomionarvoista on, että vaikka teoksen artikkeleissa pyritään ikään kuin kiertämään representaatioajattelu, on representaatio kuitenkin melkoinen möhkäle kierrettäväksi, eikä sen sivuuttaminen yleensä onnistu ilman, että sitä kommentoitaisiin – vähintäänkin ohimennen. Representaation mahtiasemasta huolimatta jokin tehokkaampi tutkimuksellinen työkalu, joka soveltuisi muodoltaan ja sisällöltään laaja-alaisempien teosten tarkasteluun, olisi tervetullut.
Uusilla mantereilla
Kurikka ja Hongisto toteavat esipuheessa, että representaatioajattelun ulkopuolella on tutkimusasetelmia, jotka etsivät vielä muotoaan; ”Artikkelikokoelmamme tavoitteena on tarjota lukijalle mahdollisia suuntia ja väyliä, tapoja ja toteutuksia, jotka vievät kohti uutta mannerta, jonka hahmo on vasta kehkeytymässä.” (16) Teoksen artikkelit luovat osaltaan hahmoa uudelle mantereelle. On lohdullista, että jos representaatioajattelu on ryöstöviljelty, uusia mantereita on mahdollista löytää, eikä avaruuteen asti tähyily ole tarpeen.
Uuden mantereen löytämisen tarve tulee ilmi esimerkiksi elokuvatutkija Jukka Sihvosen artikkelissa Representaation muuri, jossa Sihvonen tarkastelee Herman Melvillen kertomuksen Bartleby, the Scrivener päähenkilöä representaatioajattelun kautta. Artikkelissa Bartleby pakenee representaatiota, mutta on silti ja juuri siksi kiinnostava representaation näkökulmasta. Bartlebyn tutkimiseen tarvitaan Sihvosen mukaan kuitenkin jotakin muutakin kuin representaatiota. Representaatiokritiikki on keskeinen ohjenuora myös taidehistorian tutkija Marko Gylénin artikkelissa, jossa hän tarkastelee Jan Vermeer van Delftin maalausta Sinipukuinen nainen kirjettä lukemassa (1664). Nämä artikkelit tuovat selkeästi esiin representaatioajattelun riittämättömyyden sekä uusien analyysivälineiden tarpeen.
Kuva: Johannes Vermeer, 1663–64. Sinipukuinen nainen kirjettä lukemassa, Rijksmuseum, Amsterdam. (Getty Museum)
Kun representaation riittämättömyys on osoitettu, soveltavat kirjallisuudentutkijat Karoliina Lummaa ja Kaisa Kurikka uusia tarkastelutapoja omissa artikkeleissaan. Lummaa tarkastelee posthumanismin perinteen pohjalta sitä, kuinka ei-inhimillistä voi representoida runoudessa, ja Kurikka puolestaan analysoi, millaisia merkityksiä tekijänimeen voi liittää kirjallisuudessa.
Visuaalisen kulttuurin asiantuntija Taru Elfving sitä vastoin kertoo kirjoittavansa teosten kanssa, ei teoksista, ja näkevänsä teokset teorialle rinnasteisina. Hän toteaa, että hänen tutkimuksensa ottaa osaa tutkimuksen kohteena olevien teosten tapahtumiseen. (212) Elfving myös tarkastelee, mitä tapahtuu teosten ja katsojan välillä. (222) Kuvaavaa on, että hän kirjoittaa, ettei näe metodiikassaan tapahtunutta siirtymää kehityksenä representaatiokriittisyydestä eteenpäin, vaan ennemminkin askeleena sivuun. (223) Jos representaatiotutkimus on pääväylä, on valtavirran sivussa eittämättä runsaasti tilaa. Tila laajenee – ja sitä laajennetaan – kaiken aikaa.
Teoksessa ei niinkään käydä teoreettisia pohdintoja siitä, mitä taiteentutkimus voisi olla representatioajattelun jälkeen tai sen ulkopuolella, vaan ennemminkin osoitetaan, kuinka taidetta voi tutkia myös toisin – toisin tavoin ja siis myös toisin sanoin. Uudenlaisen taiteen tutkiminen vaatii, tai ainakin kaipaa, uudenlaisia tapoja tutkia ja ymmärtää. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin nimet tosiaan esiintyvät useammassakin teoksen artikkelissa; ehkä Deleuze ja Guattari ovat taiteentutkimukselle juuri nyt sitä mitä representaatioteoria on ollut edellisten vuosikymmenten aikana.
Teos lunastaa lupauksensa: se esittelee usean tutkimusartikkelin voimin, millaista taiteentutkimus on representaatioajattelun ulkopuolella. Sitä ei ole tarkoitettu metodioppaaksi, mutta se voi tarjota uusia näkökulmia ja menetelmiä niin nykytaiteen kuin vanhemmankin taiteen tutkimukseen – tästä toimii esimerkkinä Gyllenin artikkeli Vermeerin teoksesta. Teosta voi pitää tärkeänä avauksena – se on rohkeaa etsintää ja kokeilua taiteen tutkimiseksi.
Teosta, kuten usein nykytaidettakin, leimaa hyvässä mielessä tietty prosessimaisuus. Käsitän teoksen olevan hetkellinen, reflektiivinen pysähdys, pyrkimys tarkastella virtaa, joka kuitenkin soljuu samalla eteenpäin. Tällainen tarkastelu on tervetullut ja kiinnostava visuaalisten kulttuurien tutkijoita laajemmallekin yleisölle.
Lopuksi vielä teoksen sisällöstä irrallaan oleva huomio, joka kuitenkin jossain määrin vaikuttaa lukukokemukseen: sivujen liimaus petti jo johdantoa lukiessani, ja kirjasta tuli irtolehtipainos. Näin ollen representaatioajattelun ohella myös perinteinen kirjamuoto tuli jossain määrin haastetuksi, ja teos on prosessinomainen aina muodostaan alkaen.
Viitattu kirjallisuus:
Kaartinen, Marjo: Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta. Turun yliopisto, 2004.
Sederholm, Helena: Tämäkö taidetta? WSOY, 2000.
- Kirjan nimi:
- Toisin sanoin. Taiteentutkimusta representaation jälkeen.
- Kustantaja:
- Eetos
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 268
- Kirjoittajat:
- Hongisto, Ilona; Kurikka, Kaisa (toim.)
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Silja Pitkänen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FM, jatko-opiskelija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Jyväskylän yliopisto