Metsän satoa

Metsällä on kokoelma vuonna 2014 järjestetyn kirjoituskilpailun parasta satoa. Kilpailun järjestäjät; Maahenki-kustantamo, Maaseudun sivistysliitto, Suomen metsästäjäliitto ja Suomen metsästysmuseo pyysivät osallistujia kirjoittamaan aiheista, jotka liittyvät tavalla tai toisella metsästykseen. Kirjaan valitut 22 kirjoitusta edustavat yli viidensadan kilpailutekstin parhaimmistoa. Tekstejä ei ole ryhmitelty, koska jokainen on tyyliltään ja tematiikaltaan omanlaisensa. Tekstien tyylilaji vaihtelee perinteisestä erätarinasta moderniin novelliin ja dokumentoivasta muistelmatekstistä satiiriin. Jokaisella kirjoittajalla on omanlaisensa lähestymistapa aiheeseen. Metsästys muodostaa kokoelmassa väljän kehyksen, jonka sisään mahtuu tiukasti metsästysharrastukseen paneutuvien tekstien ohella aivan muita teemoja käsitteleviä tekstejä.

Kadonnut idylli

Monissa kokoelman teksteissä metsästys toimii kontekstinomaisena taustana yleisinhimillisille teemoille. Tekstit käsittelevät sukupolvien välisiä suhteita, terveyden ja sairauden teemoja, vanhuutta, kuolemaa ja ihmissuhteita. Kirjoittajat käsittelevät paikka paikoin mestarillisesti elämän vaikeita teemoja ja elämän käännekohtia; isäksi tulemista, lapsen kuolemaa, isovanhemmuutta, onnetonta lapsuutta, mielenterveyden järkkymistä. Taustalla teeret pulisevat, hongat humisevat ja makkaranuotio rätisee. Yksi hienoimmista on kilpailun jaetulle kolmannelle sijalle yltänyt Jukka Aholan surutyön kuvaus Lauri.

Kuva: Hannu Siitonen. Teoksen kuvitusta.

Tarinoita yhdistää runsas luonnonkuvaus. Varsinkin erätarinoiden perinteeseen asettuvat kertomukset sisältävät yksityiskohtaista esteettistä luonnon kuvaamista. Tarinoiden korpinotkelmissa solisevat kirkkaat lähdepurot, hiiltyneet palokannot kertovat vanhan hongikon menneisyydestä, metsälammet salon sydämessä antavat kulkijalle ahveniaan, suurten liekopuiden katveessa on hyvä levähtää. Luonnonkuvaus sijoittaa perinteisen erätarinan viitteellisesti idealisoituun menneisyyteen. Heikki Suoraniemen Iisakki on esimerkki perinteisen erätarinan henkeäsalpaavan kauniista luonnonkuvauksesta. Toisaalla menneisyyden idyllin rikkoo Lassi Hakulisen Hullunpoika, kipeä kuvaus sodassa järkensä menettävästä isästä, joka ei enää kykene pojan kanssa metsälle. Hullunpoika valittiin kilpailun toiselle palkintosijalle.

Se, mikä menneisyydessä on kaunista, on luonto, jota ei enää ole. Moni kirjoittaja kiroaa, – joko minä -muodossa tai kirjoittamansa henkilöhahmon suulla – ahneutta, joka on parturoinut vaaran rinteet, hävittänyt Talaskankaan erämaat sellukattilan kitaan, kuivattanut teerisuot ja tehnyt jahtimaastoista ojaviiltojen ja mätästettyjen hakkuuaukkojen rytmittämää raiskiota. Tämän arvion kirjoittaja on pitkään ihmetellyt, miksi Suomen metsästäjäliitto sulkee suunsa suomalaisen luonnon hävitykseltä. Onko jatkuva elintason nousu todella sen arvoista, että sen alttarille on syytä uhrata kaikki, mikä vielä muistuttaa ikiaikaisesta elämäntavasta ja alkuperäisestä luonnosta?

Ihminen ja koira

Yhtenä keskeisenä teemana teksteissä käsitellään ihmisen ja eläimen – saaliseläimen tai koiran – suhdetta. Metsästäjän suhde eläimeen kuvataan kunnioittavaksi ja vastuuta ottavaksi, mutta, kuten kilpailun parhaiden tekstien kohdalla olettaa sopii, asiaa ei teksteissä kliseisesti alleviivata. Eläinsuhde korostuu erityisesti omaelämäkerrallisissa teksteissä. Oma koira on lopetettava itse, kun aika tulee. Arttu Kotisara kertoo tekstissään Elämäni metsästäjänä kaveriporukastaan, jonka perinteenä oli antaa kyseenalainen Vuoden pummaaja –palkinto kirjahyllyssä esillä pidettäväksi sille, joka ampui lintujahdissa eniten laukauksia ohi. Löytymätön haavakko laskettiin kisassa viiden ”pummin” arvoiseksi rikkeeksi.

Tekstien koira on usein suomenpystykorva, pikinokka punaturkki, jonka työskentelystä metson tai hirven haussa ja haukussa kirjoitetaan paljon. Koira on metsästäjän ystävä ja tärkeä työväline. Koira on rakas, mutta näissä teksteissä se ei kuitenkaan ole inhimillinen. Inhimillisen ja ei-inhimillisen välinen vuorovaikutus syvenee kiinnostavaksi, kun eläintä ei humanisoida näennäisen ymmärrettäväksi.

Miten ylpeä minä olenkaan tuosta hienosta kaverista. Siellä se seisoo jämäkästi, häntä terhakkaasti kippuralla heiluen, keltainen turkki kiiltäen, kuono kohti harmaarunkoista isoa kuusta. Tekee pyyteetöntä työtään

Kuva: Mika Harju. Teoksen kuvitusta.

Initiaatio aikuisten maailmaan

Hyvin monen tekstin punainen lanka kiertyy ylisukupolvisten suhteiden ja näissä tapahtuvien katkosten ympärille. Metsälle pääsy on pojan – nykyään myös tytön – initiaatio aikuisten maailmaan. Henry Ahon novellissa Aikuisuuden tuoksu poika pääsee kymmenvuotispäivänään ensimmäistä kertaa äidin kanssa jänismetsälle. Kirjoittajat löytävät monenlaisia tulokulmia sukupolvien välisiin suhteisiin. Maarit Hämäläisen omaelämäkerrallisessa tarinassa Reppumetsästys, marjastus ja luonnossa liikkuminen muodostavat neljän sukupolven ristiriidattoman elämäntapajatkumon, Johanna Suckmanin novellissa Kuningaskaato nuoren miehen tulo hirviporukkaan isän tilalle nostaa pintaan yhteisön sisäisiä jännitteitä. Kokoelman päättää kilpailun voittajateksti, Erkki Keihään stadin slangilla kirjoittama, mustaa huumoria pulppuava Miehuuskoe, joka ruotii pakon edessä tapahtuneen elämäntapamuutoksen tragiikkaa ja sen seurauksia isän ja pojan suhteelle.

Mun rupes käymään ylpeyden päälle, ku faija hehkutti, etten jaksais edes kantaa sen pyssyä saati saada sillä saalista. Vaikka en mä saalista tartte. Mä syön mieluummin kaupan juustoja ja muoviin pakattua lihaa, mut enimmäkseen rehuja. Osa mun frendeist on pelkkii rehumiähii, vegetaarei, niinku rusakat, mut mun tekee välillä mieli kunnon äijäruakaa, hampurilaista tai dönerkebappii. Eilen ukko oli taas vauhdissa, hinkkas pyssyjään, puntaroi kuteja kädessään kuin kultakimpaleita, ja sen katse raapi jossain erämaan rauhaa ja ontu suonsilmäkkeessä, näki luomiteatterissa petolinnun perseen.

Tekstien näkökulma metsästykseen vaihtelee omaelämäkerrallisista metsästyksen kuvauksista puolison, pojan ja tyttären, ystävän ja naapurin suulla kerrottuihin tarinoihin. Miehuuskokeen ohella huumori kukkii jaetun kolmannen palkinnon voittaneessa Ilmi Peltolan tekstissä Jaskan häät, jossa katsotaan metsästykseen hurahtaneiden miesten toimia naisten silmin.

Kirja on kuvitettu kauniisti Hannu Hutun, Topi Ikäläisen ja Seppo Keräsen valokuvin. Viimeistellystä ulkoasusta vastaa Riikka Löytökorpi. Kirja on kokonaisuutena kaunis ja huolella tehty, sen ottaa käteensä helposti, eikä laske mielellään pois. Tämän kehtaa antaa joululahjaksi. Tekstit kiinnostavat varmasti muitakin kuin metsästäjiä. Humanistin mieltä jäävät kaihertamaan ne yli viisisataa tekstiä, jotka eivät päässeet kirjaan. Kirjan toimittaneen Ville Pekkasen saatesanoissa ei sivuta ”saalista” kokonaisuutena; minkälaisten teemojen ja tulokulmien kautta suomalaiset tällä hetkellä metsästystä tarkastelevat. Suurehko aineisto tarjonnee varmasti paljon erilaisista aiheista kiinnostuneille tutkijoille. Kiinnostava tieto olisi, mihin arkistoon kilpakirjoitukset on tallennettu ja miten niitä pääsee tutkimaan.

Kirjan nimi:

Metsällä

Kustantaja:

Maahenki Oy

Julkaisuvuosi:

2015

Sivumäärä:

236

Kirjoittajat:

Ville Pekkanen (toim.)

Esittelyn kirjoittajan nimi:

Ilona Hankonen

Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:

FM, jatko-opiskelija

Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:

Turun yliopisto