Syksyllä 2014 ilmestynyt SKS:n kustantama artikkelikokoelma Hyvinvointia metsästä jatkaa metsien eri käyttömuotoja ja niiden yhteensovittamista koskevaa keskustelua. Kirjoittajat ovat pääosin maa- ja metsätaloustieteiden alalta, jolla on aiheesta kirjoitettu jo jonkin aikaa.
Kirja jakaantuu neljään teemalliseen osaan: 1) Luonnossa virkistäytymisen tavat ja hyvinvointihyödyt, 2) Paikat, maisemat ja ympäristöt, 3) Luontomatkailun ja virkistyskäytön talous sekä 4) Hyvinvointia: kenelle ja miten? Ensimmäisen osan neljä artikkelia esittelevät Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) tekemää tilastollista virkistyskäyttötutkimusta, ulkoiluharrastusten motiiveja, luonnossa virkistäytymisen terveyshyötyjä sekä metsänomistajien näkökulmia metsiinsä.
Hyvinvointia metsästä
Metla on pitkään tehnyt tilastollista seurantaa suomalaisten tavoista liikkua ja harrastaa luonnonympäristöissä. Tuija Sieväsen ja Marjo Neuvosen artikkeli esittelee seurannan tuloksia. Ville Hallikainen, Tuija Sievänen, Seija Tuulentie ja Liisa Tyrväinen jatkavat aiheesta esittelemällä ulkoiluharrasteita motivoivia psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä. Kovin syvälle aiheeseen ei yleisluonteiseksi tarkoitetussa artikkelissa voi luonnollisesti päästä. Näkökulma olisi silti voinut olla laajempi. Artikkelissa se kattoi lähinnä luonnon määrittymisen hedonistisesti hyödykkeenä tai välineenä saada elämyksiä, terveyttä ja virkistystä. Omasta tutkimusaineistostani nousevat tilanteet, joissa henkilö on halukas omistamaan kaiken aikansa satojen linnunpönttöjen pesintäseurantaan, tuhannen marjakilon poimintaan vuodessa tai paljon aikaa vievään luonnonsuojelutoimintaan vaatisivat laajempaa paradigmaattista lähestymistä tullakseen ymmärretyiksi.
”Metson metsästäjä liikkuu yksin Kainuun erämaisilla saloilla. Yksinäisyyden kokemuksen lisäksi kauniit erämaamaisemat sekä hiljaisuus ja rauha ovat tärkeimpiä motiiveja metsästystapahtumassa. Saaliin merkitys on toissijainen. Ympäristö on koettava erämaaksi.” Ovatko hiljaisuus ja erämaisuus elämyshyödykkeitä, joiden kuluttaja metsojahtiin lähtijä on vai voisiko olla kyse syvällisemmästä asiasta, luonnon kohtaamisesta itseisarvoisena ja oman itsen kokemisesta osana sitä?
Liisa Tyrväinen, Kalevi Korpela ja Ann Ojala kirjoittavat luonnonympäristöjen terveysvaikutuksista. Aihetta on tutkittu jo pitkään ja viherympäristöjen hyödyt terveydelle on todettu kiistattomasti. Näiden hyötyjen syitä on tulkittu ja tulkitaan tämänkin artikkelin alussa melko kapeasti fysiologisina: lehvästö vaimentaa tuulta, vähentää ultraviolettisäteilyä ja sitoo pölyä, otsonia ym. haitallisia aineita, liikunta edistää terveyttä. Tämä on varmasti asian yksi puoli. Korpela on aiemmissa teksteissään viitannut myös tutkimuksiin, joissa todetaan, että jo ikkunasta näkyvä viherympäristö parantaa esimerkiksi vankien ja sairaalapotilaiden terveydentilaa. Sellin ikkunasta puita näkevä vanki tarvitsee vähemmän sosiaalityöntekijän ja terveydenhoitajan palveluita kuin betoniseinää näkevä vanki ja sairaalan ikkunasta puita näkevä munuaisleikkauspotilas vähemmän kipulääkitystä ja lyhyemmän toipumisajan kuin seinää katseleva verrokki. Kokeeko vanki olevansa paremmin kohdeltu, kun ikkunasta näkyy kaunis maisema? Jos kokee, niin miksi puut ovat kauniimpi maisema kuin seinä? Tämäntyyppisiä aiheita ei mielestäni ole mahdollista käsitellä tarkastelematta luonnon kulttuurisia merkityksiä. Luonnon kansanterveydellinen vaikutus olisi valtava tutkimusalue, jolle mahtuisi niin lääketieteellisiä, ympäristöpsykologisia, sosiaalipsykologisia, sosiologisia, kulttuurintutkimuksellisia ja eettis-filosofisia näkökulmia. Kirjoittajat tarjoavatkin artikkelin lopussa mielipaikoista ja niiden elvyttävistä vaikutuksista kirjoittaessaan kiinnostavia ajatuksenalkuja luontoa kulttuurisista näkökulmista tutkivalle.
Omistajan metsä
Kari Mielikäisen ja Kaija Kannisen artikkeli lähestyy metsänomistajien suhdetta metsiinsä varsin moninaisista näkökulmista. Jopa niin moninaisista, että kokonaisuus jää hieman ohueksi. Mainittua tulevat niin hirvenmetsästys, mielenrauha ja metsälakikohteet kuin maaseudun työpaikat ja marjastus. Punaisena lankana on metsänomistajien tavoitteiden moninaisuus. Tässä kohden kirja sortuu paikka paikoin metsäalalla perinteeksi muodostuneeseen, alaa idealisoivaan hymistelyyn. Jotkut lausumat, kuten ”metsänomistajat turvaavat monimuotoisuutta”, ”talousmetsien hoidon pitkän ajan vaikutukset metsien virkistyskäyttöön ovat pääosin positiivisia” tai ”metsänomistajien moninaisuus takaa metsänkäsittelymenetelmien monipuolisuuden” ovat melkoisen vahvoja. Suomalaisessa talousmetsässä paljon liikkuvalle voi tulla jopa mieleen väittää, että ne eivät ole totta. Artikkeli tuo esille metsänomistajien monikäyttötavoitteita, mutta jättää vaille kriittistä tarkastelua niiden toteutumisen vanhan metsälain ja metsäneuvontaorganisaatioiden paineessa. Metsään.fi-palvelussa Metsäkeskus neuvoo ainakin omille metsäpalstoilleni ainoastaan kovimpia mahdollisia käsittelytapoja.
Kirjoittajat päättävät artikkelin pohdintoihin metsänomistajien tarvitsemista neuvontapalveluista. Toteamuksen ”ammattilaisten on kunnioitettava metsänomistajien päätösvaltaa” esiintyminen vielä näinkin tuoreessa kirjallisuudessa kertoo sen, että asia ei edelleenkään ole itsestään selvä. Kirjoittajien mielestä ”metsänomistajien arvojen ja tavoitteiden huomioonotto on tulevaisuudessa entistä haasteellisempaa neuvonnan siirtyessä perinteisiltä neuvontaorganisaatioilta kaupallisille toimijoille”. Tässä kohden lukijan on vaikea ymmärtää, mitä tarkoitetaan. Luulisi metsänomistajan olevan sitä helpompi valita omiin arvoihinsa ja tavoitteisiinsa sopivat palvelut, mitä enemmän markkinoilla on kilpailevia palveluntarjoajia. Uuden metsänhoitoyhdistyslain myötä metsänomistaja voi myös jättää palvelut kokonaan maksamatta, jos ei katso niitä tarvitsevansa tai ei löydä itselleen sopivia palveluita. Mikähän tässä on metsänomistajan kannalta haasteellista?
Paikat, maisemat ja ympäristöt – kaupunkimetsistä Lapin erämaihin
Näillä kolmella sanalla otsikoituu kirjan toinen osa, jonka neljässä artikkelissa käsitellään erilaisia alueita ja ympäristöjä erilaisista virkistys- ja matkailukäytön näkökulmista.
Maija Faehnle, Leena Kopperoinen, Liisa Tyrväinen, Irja Löfström, Jari Lyytimäki, Pekka Itkonen, Tarja Söderman ja Ida Välimaa aloittavat kirjan toisen osan kaupunkiluonnosta. Kaupungissa erilaiset maankäyttömuodot kilpailevat keskenään. Mitä arvokkaammaksi tonttimaa käy, sitä suurempia ovat paineet käyttää maata muuhun kuin viheralueisiin. Asukkaat kuitenkin tarvitsisivat viheralueita viihtyäkseen. Suositeltavaa olisi, että jokaisella olisi korkeintaan 300 metriä matkaa kotioveltaan lähimmälle viheralueelle. Alakouluikäinen leikkii kaupungissa yleensä korkeintaan tällä etäisyydellä kodistaan ja myös aikuiset käyttävät lähinnä tällä säteellä kodistaan sijaitsevia viherympäristöjä päivittäiseen ulkoiluun. Yli kahden kilometrin päässä sijaitseville viheralueille mennään vain harvoin.
Karttakuviot Helsingin, Tallinnan ja Münchenin seuduista havainnollistavat viheralueiden pinta-alaa asukasta kohden kaupunkien eri alueilla. Helsinki on Münchenia vihreämpi kaupunki, mutta erityisesti keskusta-alueella viheralueita on vähemmän kuin Tallinnassa. Münchenia hallitsevat laajat hyvin vähän viheralueita sisältävät asutusalueet, mutta toisaalta siellä on rakennetun alueen keskellä täysin asumattomia alueita, jotka ovat huomattavasti suurempia kuin Helsingin vastaavat, esim. Keskuspuisto.
Se, että viherympäristöjen läheisyys ja pinta-ala nostavat asuinalueen koettua viihtyisyyttä ja asuntojen hintoja on kiistaton tosiasia. Monimutkaisemmaksi asia muuttuu, kun aletaan tarkastella, minkälaisia viherympäristöjen tulisi olla. Kuten kirjoittajat toteavat, kaupunkilaisia luontosuhteita ja käsityksiä esteettisestä ja kiinnostavasta viherympäristöstä on lukuisia. Mieltymykset vaihtelevat väestöryhmien välillä ja sisälläkin, oman lisänsä luontosuhteiden kirjoon tuovat erilaisilta kasvillisuusvyöhykkeiltä tulevat maahanmuuttajat, joille suomalainen luonto näyttäytyy erilaisin merkityksin latautuneena – tai vailla samoja merkityksiä – kuin kantasuomalaisille. Kaupunkilaisten saatavilla tulisikin olla erilaisia viherympäristöjä hoidetuista puistoista laajoihin luonnontilaisiin alueisiin.
Kaupungista periferiaan
Kauas kaupungeista siirrytään Tuulentien ja Kati Pitkäsen artikkelissa Maaseutu pistäytymispaikkana. Maaseutualueiden tyypittelystä ja demografisesta muutoksesta katse tarkentuu vapaa-ajan asumiseen ja matkailukeskuksiin, joista jälkimmäisiä tarkastellaan ilahduttavasti myös muiden kuin matkailijoiden näkökulmasta. Lapin hiihtokeskukset uutena, vanhoihin maisemakategorioihin istumattomina ja tietyllä tavalla paikattomina ympäristötyyppeinä esitellään ehkä enemmänkin tutkimuksellisia näkökulmia kaipaavina kohteina.
Liisa Tyrväinen, Harri Silvennoinen ja Marja Uusitalo kirjoittavat yleisluonteisesti otsikolla Matkailijoiden ja virkistyskäyttäjien maisematmaiseman käsitteestä ja luonnonmaisemien estetiikasta ja suojeluntarpeesta. Huomio kiinnittyy artikkelin alkupuolella toteamukseen: On tärkeää tietää käytettyjen paikkojen ja maisemien sijainti, joiden laatu halutaan säilyttää tai parantaa. Näinkin itsestään selvä lausuma paljastaa, miten uusi asia paikan käsite ja humanistinen tutkimusote on metsätieteen alalla tapahtuvassa virkistyskäytön tutkimuksessa.
Heti tämän jälkeen esitetty väite, jonka mukaan matkailijat arvioivat ympäristön laatua ensisijaisesti visuaalisesteettisesti sen sijaan on ainakin jossain määrin yleistävä, eikä ota huomioon kaikkia matkailun ja virkistyskäytön motiiveja. Suomeen tullaan ulkomaita myöten esimerkiksi bongaamaan itäisiä taigalintulajeja ja näille matkailijoille maiseman konventionaalinen kauneus lienee sivuseikka haetun lajin näkemiseen verrattuna. Toisekseen esteettinen kokemus on sidoksissa arvoihin, joita artikkelin esittelemät tutkimusmenetelmät eivät kovin hyvin ota huomioon. Jos ihminen arvostaa luontoa ennen kaikkea raaka-ainevarantona ja materiaalisen hyvinvoinnin tuottajana, on todennäköistä, että hän pitää hoidettua talousmetsää kauniina, varsinkin jaksollisen metsänkasvatuksen kiertoajan loppuvaiheessa, jolloin metsässä on nähtävillä ”komeaa tukkia”. Luonnon monimuotoisuutta arvostava sen sijaan näkee kauniina hoitamattoman vanhan metsän, jossa voi olla uhanalaisia ja harvinaisia lajeja. Luonnon kauneus ei ole luonteeltaan formaalista, vaan vahvasti kytköksissä kulttuurisiin näkemisen tapoihin, arvoihin ja asenteisiin, mikä olisi hyvä pitää mielessä aihetta käsiteltäessä.
Preferenssitutkimuksen esitellyt tulokset ovat hieman ristiriitaisia: toisaalta kerrotaan käyttäjien pitävän luonnontilaisista metsistä, toisaalta sanotaan harvennushakkuiden parantavan metsien virkistyskäyttöarvoa. Harvennettu metsä ei kuitenkaan ole luonnontilainen. Ilmeisesti ainoa todella yleistettävissä oleva preferenssi on se, että kaikenlaisista vanhoista ja iäkkäistä metsistä pidetään eniten ja hakkuuaukoista ei lainkaan. Tätä olettamaa tukee myös se käytännön tosiasia, että kansallispuistot ja muut luonnonsuojelualueet, joilla metsät yleensä ovat vanhoja, ovat vahvasti yliedustettuina virkistysympäristöinä, jopa ylikulutukseen asti. Jos ihmiset yleisesti pitäisivät harvennetuista metsistä, he oletettavasti retkeilisivät lähiseudun harvennetuissa talousmetsissä, eivätkä kokisi tarvetta käydä kansallispuistoissa, joihin ei näin ollen olisi juurikaan tunkua. Harvennetuista metsistähän ei ole pulaa.
Kirjoittajat tuovat esille luontomatkailun paradoksin: Lapin matkailijat hakevat rauhaa ja erämaista, koskematonta luontoa. Kun tuhannet matkailijat hakevat tätä samaa samasta paikasta ja samaan aikaan, heidän liikkumisensa ja majoittumisensa aiheuttaa sen, ettei rauhaa ja erämaisuutta enää ole. Mitä ekotehokkaammin matkailun infrastruktuuria pyritään toteuttamaan, sitä heikommin se vastaa matkailijoiden odotuksia ”erämaisuudesta” ja mitä paremmin matkailijoiden odotuksiin vastataan, sitä vähemmän jää tilaa matkailijoiden kaipaamalle ”alkuperäiselle luonnolle”. Matkailija haluaa lämmitetyn hotellihuoneen, johon pääsee autolla pihaan ja hiihtohissin, mutta mieluiten niin, että ikkunasta ei näe mitään ihmistoiminnan jälkiä, muita ihmisiä, rakennuksia tai autoja.
Kirjoittajat toteavat sekä matkailurakentamisen että metsätalouden ongelmat maisemalle ja myös maisemansuojelun heikon hallinnollisen ja suunnittelutilanteen luonnonympäristöissä. Heillä on myös hyviä ratkaisuehdotuksia. Maisemanhoito tulisi kirjoittajien mukaan sisällyttää metsänhoidon ohjeistukseen ja perustaa metsämaisemanhoidon mallikohteita, lisätä tutkimusta, koulutusta ja hallinnollista sääntelyä.
Matkailu vaikuttaa ympäristöön
Kirjan kakkososion päättää Anne Tolvasen, Katja Kankaan ja Esa Huhdan artikkeli luontomatkailun ympäristökysymyksistä. Maissa, joissa matkailu on huomattava elinkeino, esimerkiksi Välimeren rannikolla, matkailun aiheuttama ympäristötuho on valtaisa. Alkuperäinen luonto on saanut lähes täysin väistyä hotellien, uimarantojen ja muun turisti-infran tieltä. Suomessa matkailun vaikutukset ovat paikallisempia. Toki osa vaikutuksista, kuten lentoliikenteen päästöt ovat globaaleja. Matkailu tuottaa yli neljä prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä.
Suomessa matkailun paikalliset haitat ovat suurimpia kansallispuistoissa, koska nämä alueet ovat ensisijaisesti luonnonsuojelua varten. Eroosio, vieraslajien leviäminen ja häiriöille herkkien eläinlajien lisääntymisen häiriintyminen ovat ongelmia erityisesti suurimpia kävijämääriä houkuttelevissa puistoissa. Kansallispuistojen ulkopuolella matkailurakentaminen, laskettelurinteet ja hiihtoreitit muuttavat maisemaa ja kasvillisuutta. Luontomatkailun paradoksi jatkuu: matkailutuotteiden kuluttajat haluavat kokea ”erämaassa” liikkumisen vastuksia ja rasituksia, kuitenkin mukavuusalueella siten, että latukin on valmiiksi tehtynä. Kaupallisen luontomatkailun aiheuttamat ympäristöongelmat saattavat osua kipeimmin paikalliseen, traditionaaliseen luonnon virkistyskäyttöön. Esimerkiksi Kitkajärven kalasto ja muu virkistyskäyttöarvo on taantunut Rukan matkailukeskuksen jätevesien takia. Tämän kirjan, kuten paljolti muunkin virkistyskäyttötutkimuksen valossa näyttää kuitenkin siltä, että traditionaalinen virkistyskäyttö, joka ei tuota selvästi laskettavia euroja, jää tutkimuksellisestikin kaupallisen matkailukäytön varjoon. Tämän seurauksena ei ole yllättävää, että myös hallinto pitää kaupallisia luonnonkäyttömuotoja tärkeämpinä.
Money talks
Kirjan kolmas osa keskittyy otsakkeen mukaisesti luontomatkailun ja virkistyskäytön talouteen. Kolmososan avaa Leena Petäjistön ja Ashley Selbyn artikkeli Luontomatkailu ja virkistyskäyttö yritystoimintana. Artikkeli käsittelee luontomatkailua yrittäjien näkökulmasta ja keskittyy erityisesti yrittäjien asennoitumiseen yritystoimintaansa.
Luontomatkailu on vaikeasti määriteltävä yritystoiminnan ala, eikä sitä ole hallinnollisesti edes yritetty määritellä omaksi toiminta-alueekseen, mikä lienee järkevää. Luontomatkailun eri määritelmät poikkeavat toisistaan liian paljon. Kirjoittajat määrittelevät luontomatkailun väljästi. Artikkelissa kirjoittajat esittelevät yrittäjille tekemänsä kyselytutkimuksen tuloksia.
Luontomatkailuyrityksistä suurin osa on pienyrityksiä, joiden omistajien orientoituminen yritystoimintaan on pienyrityksille tyypillisesti suuria riskejä karttavaa ja usein satisfioivaa eli tietylle toimintatasolle pitäytyvää. Monet myös näkevät yritystoiminnallaan tiettyjä yhteiskunnallisia tehtäviä. Yrittäjyys on näille yrittäjille yleensä elämäntapa. Business-orientoituneita eli riskejä ottavia ja voiton maksimointiin tähtääviä luontomatkailuyrityksiä on vain vähän ja ne edustavat tutkittujen yritysten joukossa suurimpia.
Haasteena kirjoittajat näkevät yritysten yhteistyön ja verkostoitumisen, joka olisi tärkeää luontomatkailun kehittymisen kannalta. Kirjoittajien mielestä pienyrittäjien satisfioivat asenteet voivat ehkäistä yhteistyötä ja kehittämistä. Hallinnossa tarvittaisiin myös asennemuutosta: tällä hetkellä luontomatkailuun suhtaudutaan tärkeänä kehittämiskohteena lähinnä alueilla, joilla sitä on jo paljon, lähinnä Lapissa. Muualla ala ei saa hallinnolta riittävästi huomiota.
Matkailun talouden tarkastelu jatkuu Seija Tuulentien ja Maria Hakkaraisen pohjoista matkailutyötä käsittelevässä artikkelissa. Lapissa elinkeinojen murros on ollut huomattava: Elinkeinoelämän painopiste on siirtynyt alkutuotannosta suoraan matkailupalveluihin, eikä muutos ole kaikkien toimijoiden näkökulmasta välttämättä ollut hallittu. Matkailu on tuonut Lappiin paljon lisää työpaikkoja, varsinkin nuorille ja naisille, toisaalta työ on paljolti sesonkiluonteista ja matalapalkkaista. Sesonkiluonteinen työ tarjoaa monille paikallisille niukat elämisen edellytykset paikkakunnalla, toisaalta sesonkiluonteisuus estää kauempaa sesonkityöhön tulevia asettumasta paikkakunnalle vakituisesti asumaan. Paikallisille matkailutyö välttämättömyytenä on asettanut identiteettiin ja elämäntapaan liittyviä haasteita. Kun perinteiset alkutuotannon elinkeinot eivät enää elätä, on oltava valmius asettua uusiin rooleihin työelämässä ja omaksua uusia taitoja ja asenteita. Lappilaisen toimeentulo voi nykyään koostua useista hyvin erilaisista palasista, esimerkiksi poronhoidosta, metsätyöstä, matkailutyöstä sekä kotitarvekalastuksesta ja -metsästyksestä.
Lapin matkailu keskittyy matkailukeskuksiin. Näiden on toivottu tukevan myös ympäröivien alueiden pienyrittäjävetoista matkailua, mutta kehitys ei ole ollut toivotunlaista. Matkailun kehittäminen luontevaksi osaksi Lapin maaseutualueiden elinkeinorakennetta paikallisyhteisöjen omien toiveiden pohjalta on vielä alkuvaiheessa. Vahvuutena ovat Lapin useat vetovoimaiset kansallispuistot, mutta nämäkään eivät yksinään takaa matkailuelinkeinon toivotunlaisia kehityskulkuja. Tavoitteina olisi sesonkihuippujen tasaaminen, matkailutyön alueellisesti tasaisempi jakautuminen ja vakituisten asukkaiden säilyminen tai lisääntyminen.
Eero Vatanen, Ville Ovaskainen ja Mikko Hyppönen kirjoittavat luontomatkailun vaikutuksista alue- ja paikallistalouteen. Vaikutusten arviointiin on kehitetty laskentamalleja, joita kirjoittajat esittelevät artikkelinsa alussa. Keskeinen tutkimusongelma on, että kuinka paljon ja millä edellytyksin luontomatkailu voi korvata luonnonvarojen alkutuotannollisen käytön vähentyneitä työpaikkoja ja talousvaikutuksia.
Eniten matkailun taloudellista merkitystä on tutkittu kansallispuistojen alueilla. Taloudellisesti tuottoisimpia ovat pohjoisen suuret kansallispuistot. Pallas-Yllästunturin kansallispuisto tuottaa aluetalouteen vuodessa 34,3 miljoonaa euroa ja 450 henkilötyövuotta, UKK-puisto 21,6 miljoonaa euroa ja 284 henkilötyövuotta. Etelämpänä tuottoisimpia ovat Punkaharjun luonnonsuojelualue ja Kolin kansallispuisto. Kahdellakymmenellä tutkituista valtion luonnonsuojelu-, kansallispuisto ja retkeilyaluekohteista taloudellinen tuotto jäi vuodessa enintään puoleen miljoonaan euroon. Nämä kohteet ovat pienempiä ja syrjässä luontomatkailun pääalueilta. Pyhä-Häkin kansallispuisto ja Oulujärven retkeilyaleu ovat Etelä-Suomessa tyypillisiä noin 1,2 miljoonan euron tuotto- ja 15 – 16 henkilötyövuoden työllisyysvaikutuksineen. Tuottavuus suhteessa kävijöiden määrään on sidoksissa alueen palvelurakenteeseen ja käyntien kestoon. Siksi esim. Oulangan kansallispuisto tuottaa seitsenkertaisesti Nuuksioon verrattuna, vaikka Nuuksiossa käydään enemmän. Metsähallituksen kansallispuistojen ja retkeilyalueiden hoidon budjetti oli vuonna 2013 27 miljoonaa euroa. Kansallispuistot siis tuottavat erittäin hyvin suhteessa tuotantopanoksiin.
Samoihin luonnonvaroihin kohdistuu erilaisia taloudellisia käyttöpaineita, jotka ovat keskenään vaihtosuhteessa. Esimerkiksi metsien hakkuut vähentävät matkailutuloja ja metsien varaaminen matkailukäyttöön puolestaan hakkuutuloja. Kirjoittajat havainnollistavat vaihtosuhteita selkeiden lukujen avulla. Metsähallituksen hakkuiden supistaminen Inarissa 150 000 kuutiosta 75 000 kuutioon vaikuttaisi paikallistalouteen saman verran kuin matkailun supistuminen 3,5 prosentilla. Hakkuiden supistaminen puoleen olisi siis taloudellisesti tuottavaa, jos metsien säilyminen pystyssä auttaisi kasvattamaan matkailua enemmän kuin 3,5 %.
Kirjoittajat näkevät luontomatkailun alue- ja paikallistaloudellisen merkityksen elinkeinon mahdollisuudessa vastata harvaan asutun maaseudun elinkeinorakenteen muutospaineisiin. Parhaimmillaan matkailu mahdollistaa sopeutumisen hitaisiin ja hallittuihin muutoksiin, mutta nopea ja voimakas matkailuelinkeinon kasvu esimerkiksi Inarissa on aiheuttanut kuntatalouden riippuvuutta matkailuelinkeinosta.
Voiko paikan merkitystä mitata rahalla?
Talousteema jatkuu Artti Juutisen, Anna-Kaisa Koseniuksen, Erkki Mäntymaan, Ville Ovaskaisen ja Liisa Tyrväisen artikkelissa, jossa kirjoittajat tarkastelevat luonnon ei-kaupallisen virkistyskäytön taloudellisen arvon mittaamistapoja. Ei-taloudellisille arvoille arvioidaan laskennallisia taloudellisia arvoja, jotta niiden arvoa olisi mahdollista vertailla taloudellisten arvojen kanssa. Kirjoittajat esittelevät tässä yhteydessä ns. ilmaistujen preferenssien menetelmiä, joissa informanteilta tiedustellaan, mitä he olisivat valmiita maksamaan jonkin virkistyskäyttökohteen säilymisestä, laadun paranemisesta tms. tai mihin hintaan he olisivat valmiita siihen, että kohde heikkenee. Metla on tehnyt tämäntyyppisiä tutkimuksia jo pitkään ja ne ovat vakiintuneet osaksi metsätieteellisen virkistyskäyttötutkimukseen paradigmaa. Tässä yhteydessä lukija jää kaipaamaan kriittisempää otetta. Vaikka arvojen taloudellisten ja ei-taloudellisten arvojen yhteismitallistaminen epäilemättä puolustaa paikkaansa joidenkin tutkimuskysymysten kohdalla, sisältyy tämäntyyppiseen tutkimukseen pari lähtöoletusta, joita tutkijan olisi kyettävä myös kyseenalaistamaan: Ensimmäinen on oletus taloudellisten arvojen perustavuudesta, johon muita arvoja tulee verrata. Rahalla ei kuitenkaan ole itseisarvoa, se on vain vaihdon väline. Siksi se ei voi olla perustava. Toinen on oletus rahallisen arvon pysyvyydestä ja vertailtavuudesta. Sama rahasumma kuitenkin merkitsee toiselle tunnin, toiselle kahden tunnin työtä. Preferenssitutkimus saattaa jakaa informanteille puhevaltaa näiden maksukyvyn mukaan. Lisäksi huomio kiinnittyy siihen, että virkistyskäytön taloudellista arvoa arvioitaessa ei useinkaan oteta huomioon rahallisestikin merkittävää kansanterveydellistä hyötyä.
Voiko maisemaa myydä?
Tyrväinen, Mäntymaa ja Ovaskainen päättävät kirjan kolmannen osan maisema-arvokauppaa koskevaan artikkeliin. Maisema-arvokauppa on metsäluonnon esteettisiä ja virkistysarvoja koskeva kaupallinen sopimus, jossa näistä arvoista hyötyvä ostaja maksaa maanomistajalle eli arvojen myyjälle sovitun hinnan siitä, että tämä ei heikennä sopimuksen piirissä olevia arvoja esimerkiksi hakkuilla ja/tai sitoutuu kyseisten arvojen parantamiseen tai säilyttämiseen. Sopimukseen voi sisältyä myös ostajan oikeus käyttää maita esimerkiksi matkailutoimintaan jokamiehenoikeudet ylittävällä tavalla.
Maisema-arvokaupan toimintaperiaatteen on kehittänyt metsätalouden kehittämiskeskus Tapio ja sitä on edelleen jalostanut MTK. Myytävistä arvoista maksettava hinta perustuu metsänomistajan menettämään hakkuutuloon, MTK:n sopimusmallissa lisäksi sopimuksen ostajalle tuottamaan lisäarvoon. Ostaja voi olla esimerkiksi luontomatkailuyritys, yksityishenkilö, yhdistys tai erilaisten toimijoiden yhteenliittymä.
Teoreettinen kömmähdys kirjoittajilta on väittää, ettei luonnon kauneus tai virkistyskäytettävyys olisi luonnon monimuotoisuuden tapaan julkishyödyke, vaan että kyseessä olisi vain ”yksityiseen kulutukseen ulkoiluharrastusten kautta” liittyvä ympäristöstä nauttiminen. Tosiasiassa vain häviävän pieni osa luonnon virkistyskäytöstä on luonteeltaan kaupallista tai edes matkailullista ja esteettisesti hyvälaatuinen, virkistystä tarjoava ympäristö on juomakelpoisen veden ja puhtaan ilman tapaan luokiteltavissa elämän perusedellytykseksi. Luonnossa liikkuvat lähes kaikki suomalaiset, joten kyseessä ei ole mikään erillinen ”harrastus” tai ylellisyyselementti. Tulkintoja olisi voinut tehdä esimerkiksi kirjoittajien kertomasta tutkimustuloksesta, jonka mukaan puolet ulkoilijoista on halukkaita maksamaan virkistysympäristönsä parantamisesta talkootyöllä, mutta vain harva rahalla. Voisiko tämä johtua siitä, että talkootyö itsessään on virkistyskäyttöä? Useissa virkistyskäytön arvon mittaamiseen tähtäävissä tutkimuksissa pyritään hahmottamaan erikseen aineeton ”hyödyke”, jota luonnosta haetaan ja ”resurssi”, joka ollaan valmiita uhraamaan ”hyödykkeen” saamiseksi huomaamatta, että resurssi ja hyödyke voivat olla kokonaan tai osittain samaa asia.
Kirjoittajat eivät tunnu myöskään täysin hahmottavan luonnon monimuotoisuuden ja virkistyskäytettävyyden päällekkäisyyttä, vaan näitä tarkastellaan ikään kuin kokonaan erillisinä. Toki näiden arvoperusta on eri, luonnon monimuotoisuuden arvo on luonteeltaan itseisarvoista, virkistyskäyttöarvojen arvo on ihmislähtöistä. Käytännössä arvot kuitenkin ovat sidoksissa toisiinsa, minkä osoittaa luonnonsuojelualueisiin kohdistuva valtava virkistyskäyttöpaine. Hieman yksinkertaistaen voisi jopa väittää, että metsän virkistyskäyttöarvoa on mahdollista mitata mittaamalla sen suojeluarvoa.
Kirjoittajat esittelevät vertailukohtina esimerkkejä luonnonarvokauppatyyppisistä toimintamalleista Australiassa, Costa-Ricassa ja Iso-Britanniassa, mutta unohtavat mainita suomalaisen Metso-suojelujärjestelmän, jossa metsänomistaja myy korvausta vastaan luonnon monimuotoisuushyötyjä valtiolle. Lukijalle tulee väkisin mieleen, että johtuuko Metson sivuuttaminen halusta olla ottamatta esille kysymystä valtion kompensaatiosta virkistysarvoja nykyistä paremmin säilyttäville metsätalouden menetelmille.
Sosiologiaa metsässä
Kirjan neljännen osan Hyvinvointia: kenelle ja miten? artikkelit pureutuvat metsien eri käyttötapojen ja käyttäjäryhmien välisiin suhteisiin. Tämä on ehkä kirjan kiinnostavin osa, koska aiheet liittyvät laajasti eri elinkeinojen ja käyttötapojen tarpeisiin, eivät vain matkailuun.
Liisa Tyrväinen, Mikko Hyppönen, Mikko Jokinen, Mikko Kurttila ja Anne Tolvanen aloittavat osion artikkelilla Maankäyttömuotojen yhteensovittaminen. Kirjoittajat tarkastelevat metsätalouden, luontomatkailun, luonnonsuojelun, kaivostoiminnan ja tuulivoimarakentamisen suhteita, tarkastelun alueellinen painopiste on jälleen maan pohjoisosissa.
Suomessa ei ole lainkaan niin sanottuja erilliskäyttömetsiä, koska talousmetsissä on mahdollista myös esimerkiksi virkistäytyä ja metsästää. Edes luonnonpuistot eivät ole luonnonsuojelun erilliskäyttöalueita, koska niissäkin on sallittua liikkua polkuja pitkin ainakin osan vuodesta. Toisaalta Suomessa ei myöskään juuri ole FAO:n määritelmän mukaisia monikäyttömetsiä, joissa eri käyttömuodot olisivat tasavertaisia. Talousmetsissä muut käyttömuodot ovat täysin alisteisia puuntuotannolle. Kansallispuistoissa luonnonsuojelu ja virkistyskäyttö ovat melko tasavertaisia, mutta esim. puuntuotantoa ei ole ja metsästys on rajoitettuja. Suomen vähät aidot monikäyttömetsät löytyvät ehkä aktiivisen metsätalouden ulkopuolelle jätetyiltä yksityismailta, joilla harjoitetaan kotitarvepuun ottoa, marjastusta, retkeilyä ja omaehtoista luontoarvojen suojelua.
Puuntuotannon ja virkistyskäytön välillä vallitsee vaihtosuhde. Mitä intensiivisempää puuntuotanto on, sitä heikommaksi metsän käytettävyys virkistykseen muuttuu. Kyse ei kuitenkaan ole toisiaan poissulkevista hyödyntämistavoista, koska puuntuotannon intensiteetistä on mahdollista tinkiä virkistyskäytön hyväksi tai virkistyskäytettävyyttä heikentää puuntuotannon hyväksi. Metsähallitus on joissain metsätalouden erityiskohteissa siirtynyt avohakkuista erirakenteiskasvatukseen, poiminta- ja pienaukkohakkuisiin säilyttääkseen metsätalouskäytössä olevien kohteiden virkistyskäyttömahdollisuuksia. Myös virkistyskäyttäjien odotukset vaihtelevat. Toiset haluavat virkistäytyä luonnontilaisissa metsissä, toisille käy hyvin talousmetsä, kunhan puuntuotannon jäljet eivät ole liian selvästi näkyvissä. Bioenergian tuotanto on toinen virkistyskäytön kanssa vaihtosuhteessa oleva tuotannonala. Energiapuun ja kantojen korjuu lisää metsätalouden haitallisia vaikutuksia maisemaan, tuulivoima koetaan usein maisemahaitaksi, etenkin kesämökki- ja matkailuympäristöissä. Voimakkain vaihtosuhde on kaivostoiminnan ja muiden maankäyttötapojen välillä: kaivostoiminta sulkee muut käyttömuodot täysin pois ydinalueeltaan ja heikentää usein muita käyttömahdollisuuksia myös lähialueella.
Maankäytön suunnittelun keskeinen työkalu on kaavoitus. Yleiskaavassa voidaan asettaa rajoituksia hakkuille matkailu- ja virkistysalueilla. Kirjoittajat näkevät kaavamerkintöjen tulkintakäytännöt ja näihin liittyvät lupakäytännöt kunnissa vaihtelevina ja toivovat käytäntöjen yhdenmukaistamista.
Luonnonsuojelun ja luontomatkailun suhde voi olla neutraali, symbioottinen/synerginen tai konfliktinen. Usein matkailu ja luonnonsuojelu ovat rinnakkaisia, toistensa suhteen neutraaleja toimintoja niin kauan kuin matkailu on suhteellisen vähäistä ja nojautuu perinteisiin luonnonkäyttötapoihin. Matkailun kasvaessa voi seurauksena olla konflikti matkailun vaarantaessa suojelun tavoitteita tai suojelun rajoittaessa matkailua. Matkailun ja suojelun myönteiseen vuorovaikutukseen ja synergiaetuihin päästään, kun matkailutoiminnot suunnitellaan suojelutavoitteiden kanssa yhteensopiviksi ja matkailutuloilla voidaan vahvistaa suojelutavoitteita.
Metsien eri käyttömuotojen yhteensovittamisen avainkysymyksenä kirjoittajat näkevät sen, että tunnistetaanko metsien aineettomat hyödyt samanarvoiseksi luonnonvaraksi puuaineisten tuotteiden kanssa. Tähän on helppo yhtyä. Miten tähän päästäisiin on kysymys, jolle olisi myös voinut uhrata muutamaan ajatuksen.
Kohti osallistavaa suunnittelua?
Irja Löfström, Teppo Hujala, Jouni Pykäläinen, Jukka Tikkanen ja Maija Faehne kirjoittavat osallistamisesta metsäsuunnittelussa. Kuten kirjoituksessa todetaan, osallistamista on metsäsuunnittelussa toteutettu lähinnä makrotasolla, alueellisissa metsäohjelmissa ja Metsähallituksen alueellisessa luonnonvarasuunnittelussa. Mikrotason osallistaminen on jäänyt hyvin vähäiseksi. Esimerkiksi kuntien, yritysten ja seurakuntien omistamissa metsissä metsänhoitoa toteutetaan varsin paljon eri käyttäjäryhmien näkemyksiä selvittämättä tai varsin kevyellä osallistamisella. Yksityismetsien osalta pidetään – kuten artikkelista ilmenee – jopa omistajan osallistumista oman metsänsä käytön suunnitteluun uutena asiana. Tämä tulee esille jopa sanavalinnoissa. Metsänomistaja osallistetaan, hän ei siis ole varsinainen päätöksentekijä, joka osallistaa muita, esimerkiksi metsäammattilaisia.
Kirjoittajat hahmottelevat hyvän osallistamisen kriteereitä. Näistä ensimmäiseksi nousee osallistamisen aitous, mikä tarkoittaa sitä, että osallistamisen tarkoituksena ei saa olla suunnittelijan visioiden ”viherpesu” tai osallistettavien taivuttaminen, vaan osallistettavien näkemysten aito vaikuttavuus päätöksiin. Toisekseen hyvä osallistaminen on oikeudenmukaista. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikilla, joiden etua asia koskee, on tosiasiallinen mahdollisuus osallistua. Kolmas hyvän osallistamisen kriteeri on pätevyys, jolla tarkoitetaan tiedon keruun, käsittelyn ja tulkinnan yhdessä hyväksyttyjä, johdonmukaisia ja avoimia menettelytapoja, jolloin tuotettu tieto on oikeellista.
Kirjoittajat käyvät artikkelin lopussa läpi hyvän osallistamiskulttuurin edellytyksiä todeten, että osallistamisen kulttuuri Suomessa on varsin nuorta. Tämän takia tarvitaan avointa keskustelua osallistamisen menetelmistä ja roolista päätöksenteossa, jotta osallistaminen niin metsien käytössä kuin muillakin aloilla saisi sen paikan, mikä sille kansalaisyhteiskunnassa kuuluu.
Mikko Kurttila, Jouni Pykäläinen ja Anssi Ahtikoski siirtyvät osallistamisesta suunnitteluun ja omistajan näkökulmaan. Metsänomistajan tavoitteista lähtevä metsäsuunnittelu edellyttää aina tavoitteiden selvittämistä. Julkisyhteisöjen, esimerkiksi kuntien metsissä on siis mahdotonta tehdä toimivaa metsäsuunnitelmaa mikäli omistajien eli kuntalaisten näkemykset tavoitteista eivät ole selvillä. Käytännössä näin kuitenkin yleensä tapahtuu. Koska metsän eri käyttötavat ovat vaihtosuhteisia (puuntuotanto kontra luonto- ja virkistysarvot), edellyttää eri käyttöarvojen tehokas yhteistuottaminen suunnittelua, jolla määritetään hakkuutulojen ja virkistysarvojen tuotantomahdollisuutta erilaisissa hoito- ja käyttövaihtoehdoissa ja sen jälkeen määritetään vaihtoehto, joka parhaiten vastaa omistajan määrittämiä tavoitteiden keskinäissuhteita.
Kiertoaikamallinnuksella voidaan tarkastella tasarakenteisena kasvatettavan metsikön tuottamia hyötyjä kiertoajan eri vaiheissa. Kiertoaikamalli ei ota huomioon mahdollisuutta kasvattaa metsää erirakenteisena ilman selkeää kiertoaikaa. Kiertoaikamallissa voidaan monikäytön ohella puhua peräkkäiskäytöstä, erilaisten arvojen tuottamisesta samassa metsässä eri aikoina. Erilaiset kokonaistavoitteet voivat tuottaa erilaisia kiertoja tasarakenteiseen metsään, mutta tasarakenteiskasvatuksen kierto päättyy aina avohakkuuseen.
Kirjoittajat toteavat sen, minkä metsää omistava lukija jo muutenkin tietää: käytännön metsäsuunnittelussa monitavoitteisuus ja aidosti vaihtoehtoihin perustuva suunnittelu ei ainakaan vielä näy. Omistajan pitkän tähtäimen metsänomistuksen tavoitteisiin ja eri käyttötapoihin ei ole kiinnitetty huomiota. Varsin uutta käytännössä on, että suunnitteluprosessissa ylipäätään kysytään omistajalta mitään. Suunnittelun kehittymistä rajoitti pitkään vanha metsälaki ja neuvontaorganisaatioiden pitäytyminen yksitavoitteisissa ja kaavamaisissa toimintatavoissa. Valinnanvaraa on jäänyt lähinnä päätehakkuun ajoitukseen. Maisema- ja virkistysarvojen turvaaminen on rajoittunut kaavoitussääntelyyn erityiskohteissa ja luonnonsuojelullisen sääntelyn sivutuotteena tuottamiin maisema- ja virkistysarvoihin.
Makrotason metsäsuunnittelua toteutetaan alueellisissa metsäohjelmissa (AMO:t) ja Metsähallituksen alueellisella luonnonvarasuunnittelulla (LVS). Kirjoittajien mukaan AMO:ien ongelmana on ollut pitäytyminen puuntuotannon tarkastelussa, jolloin innovaatiojärjestelmät ja uudet elinkeinot ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Mittakaava on AMO:ssa yleensä niin suuri, että paikka ja paikallisesti merkittävät kysymykset ovat vaarassa jäädä näkymättömiksi. Metsäsuunnittelun haasteena olisi sopeutua tilanteeseen, jossa yhteiskunnalla ja maanomistajilla ei enää ole yhtä vallitsevaa ensisijaista metsien käytön tavoitetta, vaan suunnitteluprosessilta vaadittaisiin neutraaliutta tavoitteiden suhteen.
Arto Naskali sitoo kirjan osin hajanaiset näkökulmat yhteen tuomalla keskusteluun näitä yhdistäviä teoreettisia lähestymistapoja kirjan päättävässä artikkelissa Uusia näkökulmia luonnonvarojen hallintaan. Naskali tarkastelee ekosysteemipalvelun käsitettä, luonnonvarojen käytön hallintaa ja ohjausta.
Kirjan kirjoittajat eivät ole tarkastelleet käsittelemiään aiheita kovin laajasti suomalaisen metsäpolitiikan, lainsäädännön ja hallinnon kehittämiskysymyksinä, eikä Naskalikaan ota suoraan kantaa näihin aiheisiin. Sen sijaan Naskalin teksti tarjoaa kyllä kiinnostavia tarttumapintoja käytännön metsäisiin aiheisiin, myös kirjassa jo käsiteltyihin.
Kirja jatkaa jo parikymmentä vuotta vallinnutta suomalaisen metsätieteen monikäyttö- ja virkistyskäyttötutkimusta. Tuttua on kysymyksenasettelujen maantieteellinen perifeerisyys ja kaupalliset painotukset. Metsätieteellisen monikäyttötutkimuksen virkistyskäyttö tapahtuu ensisijaisesti Lapissa ja Kainuussa ja on luonteeltaan matkailullista. Toinen tutkittu alue on kaupunkiluonto ja sen käyttö. Sen sijaan etelä- ja länsisuomalainen maaseudun talousmetsä ja siellä tapahtuva hyvin tavanomainen virkistyskäyttö ja luontoharrastus, kuten marjastus tai pesimälinnuston harrastajatutkimus jää edelleen paljolti tutkimukselliseen paitsioon. Edelleenkin monikäyttökysymyksiä tarkastellaan metsäpolitiikasta erillään, joskin ekosysteemipalveluajatus ja aito monikäyttönäkökulma näkyy jo orastavana kirjan viimeisen osan artikkeleissa. Silti olisin odottanut eräiden keskeisten kysymysten kriittistä esille nostamista. Vaille huomiota jäivät keskeiset metsäpolitiikan työkalut, kuten Kemera, metsäkeskusorganisaatio ja metsänhoitoyhdistykset, samoin metsäpoliittiset selonteot ja alueellisten metsäohjelmien sisällöt ja näiden vaikutus monikäyttöön.
Esimerkiksi Kemera-järjestelmä tukee vahvasti juuri sellaisia puuntuotannon toimia, jotka kaikkein voimakkaimmin estävät muita metsänkäytön muotoja. Suoraa tukea saa esimerkiksi avohakkuisiin, maanmuokkaukseen, istutuksiin ja kunnostusojituksiin. Monikäytön näkökulmasta kyse on vääristävästä ohjauksesta. Samaan aikaan tuetaan myös metsälain 10§ mukaisten ns. avainbiotooppien suojelua tuettujen avohakkuiden heikentäessä samalla näiden ympäristöjen säilymistä hakkuiden reuna-alueilla. Tukimuodot syövät toistensa tavoitteita, kun sama metsänomistaja voi saada tukea sekä avainbiotoopin säilyttämiseen että sen heikentämiseen viereisen kuvion toimenpiteillä. Monikäyttötutkimuksessa olisi syytä entistä rohkeammin tarttua metsäpolitiikan käytäntöihin ja niiden kokonaisvaikutuksiin. Entä, jos Kemera-järjestelmästä luovuttaisiin ja tukea saisi vain Metso-ohjelmasuojeluun? Entä, jos maisema- ja virkistysarvokaupasta tehtäisiin Metso-ohjelmaan rinnasteinen julkisrahoitteinen ohjauskeino, jolla kompensoitaisiin maanomistajalle esimerkiksi hyvien mustikka-apajien jättäminen avohakkuiden ulkopuolelle ja hoitaminen siten, että mustikan marjominen säilyy hyvänä? Koska puuntuotanto joka tapauksessa tuo metsänomistajalle rahaa ja esimerkiksi marjasadot ovat jokamiehenoikeudella kaikkien käytössä, vaatisi aitoon monikäyttöisyyteen pyrkiminen taloudellisen ohjauksen keinoin nimenomaan muiden kuin puuntuotannollisten arvojen tukemista. Tämä taas vaatisi aitoa kykyä irrottautua lainsäädännön, hallinnon ja ohjausjärjestelmien läpäisevästä ajattelutavasta, jonka mukaan metsät ovat (suojelualueet pois lukien) olemassa ensisijaisesti puuntuotantoa varten.
Kriittisempi ote metsäalan vallitseviin paradigmoihin ja tarkastelun ulottaminen humanistisiin tutkimusnäkökulmiin olisi auttanut tuomaan enemmän uusia näkökulmia aiheisiin. Kokonaisuutena artikkelikokoelma on kuitenkin huolella toimitettu peruspaketti metsien monikäytön problematiikasta ja paranee loppua kohden. Kirjan ehdoton vahvuus ovat runsaasti käytetyt, havainnollisesti kuvitetut tietolaatikot, joissa kuvataan yksittäisiä artikkelin aiheeseen liittyviä tutkimuksia, tutkimusmetodeja ja käsitteellisiä työkaluja. Tietolaatikot tukevoittavat muutoin paikoin melko yleisluonteiseksi jäävää tekstiä ja syventävät artikkelien sisältöä. Kirja on kauniisti toteutettu ja miellyttävä lukea.
- Kirjan nimi:
- Hyvinvointia metsästä
- Kustantaja:
- SKS
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 271
- Kirjoittajat:
- Tyrväinen, Liisa (toim.); Kurttila, Mikko (toim.); Sievänen, Tuija (toim.); Tuulentie, Seija (toim.)
- Lisätiedot:
- Teoksen sisällysluettelo kustantajan sivulla (PDF)
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Ilona Hankonen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- jatko-opiskelija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turun yliopisto