Muutosten vuosikymmenen lukuisat kasvot

Onnen aika? -artikkelikokoelmassa on mukana kaikkiaan 19 kirjoittajaa. Suurelta osin he edustavat Jyväskylän ja Tampereen yliopistoja, mutta mukana on tieteentekijöitä myös Turusta ja Helsingistä, historioitsijoiden lisäksi muutama kansatieteen ja folkloristiikan tutkija.

Artikkelit on jaoteltu viiteen osioon: lasten ja nuorten vuosikymmen, työ ja sen muutokset, kylmä sota, naisten kotiaskareet ja muodin muuttuminen sekä maaseudun ja kaupungin arkielämä erottavine tekijöineen. Kirjan nimeen kuuluva kysymysmerkki sekä alaotsikkoon nostetut valot ja varjot kertovat, että kirjassa ei nähdä 1950-lukua sellaisena onnen aikana, jona sitä eläköityneiden suomalaisten muistikuvissa usein kuvaillaan. On toki varsin inhimillistä, että ihminen muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa päivät aurinkoisempina kuin ne tosiasiassa olivatkaan, mutta nyt ei siis lueta muistelmateosta, vaan artikkelikokoelmaa lähihistoriasta. Aineistona on silti asiakirjojen ohella käytetty muistitietoa: suorat sitaatit ryydittävät mukavasti monia artikkeleita.

Kirjan kuvituksessa korostuvat kellohameet, hiihtohousut ja permanenttikiharat, kaupunkien lättähattupojat ja maaseudun kyntöhevosen perässä astelevat pussihousumiehet sekä pellavapäiset lapsilaumat – tuntuu, että viime vuosisadan puolenvälin kuvissa on lapsia aina paljon. Näin tietysti oli todellisuudessakin: suuret ikäluokathan syntyivät sotien jälkeisinä vuosina, ja kun kirjassa puhutaan ”pitkästä 1950-luvusta” joka yltää vuodesta 1945 aina 1960-luvun alkuvuosiin saakka, suurin osa heistä ehtii tuona aikana varttua ainakin alakoululaisiksi.

Kun artikkeleita on noinkin monta, yksittäisten tekstien ruotiminen pidentäisi arviota mielestäni liikaa, joten tarkastelen tässä vain kirjan keskeisiä teemoja.

Lyhyt mutta entistä näkyvämpi nuoruus

Vielä 1950-luvulla nuoruus oli hyvin lyhyt vaihe lapsuuden ja aikuisuuden välissä. Ihmiset käsitettiin lapsiksi nykyistä pitempään, ja työelämään lähdettiin varhain – ainakin silloin, kun koulutus jäi pelkän kansakoulun ja mahdollisesti lyhyiden ammattiopintojen varaan. Työssäoppiminen oli yleistä.

Tyttöjen ”ura” eteni monesti linjaa kotiapulainen tai juoksutyttö, myymäläharjoittelija tai sisälähetti, baari- tai kauppa-apulainen; siitä eteenpäin kukin jatkoi sen mitä omat edellytykset myöten antoivat. Ainakin Sinikka Selinin artikkelin mukaan nuorten ammattitoiveet olivat hyvin realistisia: tytöt halusivat myyjiksi tai konttoristeiksi, hoitoalalle tai kampaajiksi. Näyttelijä kuului suosikkiammatteihin, yllättävää kyllä. Elokuvien vaikutusta kai?

Poikien toiveammattien valikoima näyttää olleen laajempi ja siinä painottui erityisesti tekniikka: autot, sähkötyöt, puhelinasennukset, vahvassa nousussa olleen metalliteollisuuden eri tehtävät.

Realismin lisäksi ammattitoiveissa – kuten 1950-luvun nuorten elämässä yleensäkin – painottuu voimakkaasti kahtiajakautuminen. Oppikoulunuoriso eli aivan eri maailmassa kuin kansakouluun jääneet kaverit tai ammattikoululaiset. Kaupungeissa ja etenkin Helsingissä oli ilmiöitä, jotka maaseutukulttuurissa olivat täysin vieraita, ja päinvastoin. Maalaistytöt olivat haluttuja kotiapulaisia, perheen nurkissa asuminen ja työnantajan ilmainen ruoka mahdollisti pienen palkan riittävyyden, useille myös iltaopiskelun.

Pirjo Korkiakangas pohdiskelee lapsuusmuistojen muodostumista ja merkitystä. Tekstiin on liitetty runsaasti 1950-luvun lasten muistelukerrontaa. Kaisa Vehkalahti ja Mervi Kaarninen puolestaan avaavat onnistuneesti nuorisokulttuurin syntyä lättähattujen, villamyssymissien ja toisaalta maaseudun heinätalkoiden ja tanssilavojen myötä; myös näissä artikkeleissa on meheviä aikalaislainauksia.

Lapsuus mielletään yleensä turvalliseksi ja lämpimäksi, vaikka ulkoiset olosuhteet epäilemättä olivat jälleenrakennusajan Suomessa varsin ankeat. Niinpä moni 2000-luvun puolella eläköitynyt on halunnut palata synnyinseudulleen kuten pääskyt syntymäräystäänsä alle. Ja kun nykyään esimerkiksi eräät kauppakeskukset yrittävät karkottaa nuorison klassista musiikkia soittamalla, niin kirjasta selviää, että 1950-luvun nuoret ne vasta aikuisväestön mielestä ärsyttäviä olivatkin, vaikka eivät edes pahasti metelöineet.

Nuorisofestivaaleja käsittelevä Pia Koivusen artikkeli olisi mielestäni myös sopinut nuorisokulttuurin yhteyteen. Kirjassa se on kuitenkin sijoitettu kylmää sotaa käsittelevään osioon. Koivunenhan väitteli viime vuoden lopulla nuorisofestivaaleista idän ja lännen sillanrakentajana.

Matka maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaaleille, jotka pidettiin parin vuoden välein jossakin Itä-Euroopan maassa, myöhemmin myös mm. Kuubassa ja Pohjois-Koreassa, oli monelle tuon ajan nuorelle ensimmäinen ulkomaanmatka. Tämä ”olympialaisten, maailmannäyttelyn, kulttuurikilpailun, konsertin, partioleirin ja poliittisen joukkotapahtuman yhdistelmä” avarsi maailmankuvaa, tutustutti uusiin ihmisiin ja kulttuureihin, antoi ystävyyssuhteita ja hiukan lemmenseikkailujakin. Tämähän nähdään myös muutama vuosi sitten valmistuneessa, Helsingin vuoden 1962 nuorisofestivaaleja käsittelevässä elokuvassa Mieletön elokuu. Helsingin festivaalit taisivatkin olla ainoat, joiden aikana nähtiin mielenosoituksia ja jopa väkivaltaista rähinöintiä – sosialistimaissa isännät pitivät tiukkaa kuria. Kulissien taakse pääsi silti kurkistamaan, mikä tietysti sekin muokkasi festivaalikävijöiden – joista suuri osa oli poliittiseen vasemmistoon sitoutuneita työläisnuoria – käsitystä sosialismista ja kommunismista. Mustan pörssin kauppa festivaaleilla oli vilkasta.

Parhaimmillaan nuorisofestivaalit keräsivät yli 30.000 osallistujaa kymmenistä eri maista; suomalaisia mukana oli jopa yli 2000. Suomalaisten osallistujien määrä laski rajusti 1970-luvulla, jolloin alettiin jo tehdä seuramatkoja ja interrail-reissuja.

Kuva: Ohrapellolla, Lapajärvi. (Lapajärven ja lähikylien historiaa sivusto)

Työtä tarkasteltaessa myytit purkautuvat

Kuudenkymmenen vuoden takaisen Suomen myytit purkautuvat tehokkaasti niissä artikkeleissa, jotka käsittelevät työtä. Maa oli maatalousmaa, mutta iso osa viljelmistä pystyi pitämään perheet leivän syrjässä pelkästään kesäisin. Talvisin isän, joka usein oli perheen ainoa rahanansaitsija, oli lähdettävä tukkisavottaan tai pahimmassa tapauksessa siirtotyömaalle. Työllisyys pysyi hyvänä keinotekoisesti: suurilla työmailla koneiden käyttöä rajoitettiin ja nykyisten moottoriteiden pohjia tasoiteltiin pelkillä lapioilla. Näitä ”lapiojätkiä” olivat useimmiten maaseudun ammattitaidottomat sekatyömiehet, jotka joutuivat siirtymään satojenkin kilometrien päähän saadakseen edes jotain työtä.

Marko Nenosen artikkeli työttömyystöistä on silmiä avaava. 1950-luvun työttömyystyöläisellä ei ollut edes lakko-oikeutta, vaikka palkka oli kehno ja asumisolot työmaaparakeissa ankeat. Ilmeisesti sotavuosien korsuasuminen auttoi miehiä kestämään. Kuusikymmenluvun puolestavälistä alkaen koneellistaminen muutti töiden luonteen, ja pakkotyöllistäminen päättyi vasta 1970-luvulla, jolloin rahallinen työttömyyskorvaus tuli kaikkien oikeudeksi. Tosin osa lapiolinjan miehistä oli jo kovan työn ja osin työperäisten sairauksien uuvuttamina vanhentunut ennen aikojaan ja siirtynyt taivaallisille tietyömaille.

Työosion kiinnostavin artikkeli oli mielestäni Tapio Bergholmin ”Linja-autolakko skandaalina”. Heinäkuuhun 1952 osunutta linja-autoliikenteen työtaistelua en muista juurikaan historiankirjoituksessa käsitellyn, vaan se näyttää jääneen kesän ja koko vuosikymmenen odotetuimman, arvostetuimman ja ikimuistoisimman tapahtuman, Helsingin olympiakisojen, varjoon.

Bergholmin mukaan ajan sanomalehdistö kohisi lakosta jo hyvän aikaa etukäteen. Alun perin sen oli määrä alkaa juhannuksena, jolloin pääkaupunkiseudun asukkaat matkustivat sankoin joukoin maalle, suuri osa heistä linja-autolla, koska omia autoja oli tuolloin vain harvoilla. Sosiaaliministeriö siirsi lakkoa kahdella viikolla, mutta kun maan hallitus ei puuttunut asiaan, lakko alkoi juuri pari viikkoa ennen kisojen avajaisia. Tosin se ehti loppuakin ennen olympiatulen sytyttämistä; olympiarauha lakon aikana ehdittiin kyllä julistaa.

Vain reilun viikon mittainen työtaistelu vesittyi, vaikka kuljettajien etujärjestö pyrki olemaan tomerasti vaatimustensa – pukuraha, palkanlisä rahastuksesta ja teiden aurauksesta ym. – takana. Postiautot, Helsingin kaupungin liikennelaitos ja Pohjolan Liikenne olivat lakon ulkopuolella ja pienemmät liikennöitsijät joko ajoivat itse tai haalivat jostain sen verran väkeä, että liikenne saatiin jotenkuten toimimaan. Ammattiliiton omatkin rivit rakoilivat. Syntynyt työehtosopimus ei näytä tyydyttäneen sen enempää työntekijä- kuin työnantajapuoltakaan, joten ilmeisesti molemmilla osapuolilla oli halua painaa koko asia villaisella. Julkisuudessa se jäi olympiakisojen jalkoihin ja kun myyttiä kisakesän hyvästä yhteishengestä toistettiin riittävän usein, ei siinä olleita säröjä edes muistettu.

Maaseudun ja kaupungin iso ero

Joukkotiedotuksen suhteen 1950-luvun Suomi eli yhtenäiskulttuurin aikaa. Kaikki kuuntelivat radiosta samoja ohjelmia, televisiohan vasta aloitteli koelähetyksiään. Muilta osin maaseutu ja kaupunki poikkesivat toisistaan varsin radikaalisti.

Kaupunkien keskiluokka ja ammattitaitoinen työväki oli jo vaurastunut: perheisiin hankittiin jääkaappeja ja muita kodinkoneita, einesruokia alettiin varovasti maistella, ompelijan valmistamat tai kotona ommellut asut vaihtuivat valmisvaatteisiin. Toisaalta osassa työläiskortteleita tehtiin ruokaa suurellekin perheelle vain yhden keittolevyn varassa.

Maaseudulla elettiin pitkälti omavaraistaloudessa; siellä olosuhteet eivät paljoakaan poikenneet 1900-luvun alun Suomesta. Ruoka tuotettiin omalla pellolla ja omassa navetassa. Molemmat olivat varsin pieniä: lähes kaksi kolmasosaa kaikista maatalousammateissa toimivista suomalaisista asui alle 10 peltohehtaarin tiloilla. Ne eivät kyenneet elättämään suurta perhettä – maallahan myös baby boom oli voimakkain. Maalaislapset joutuivat tarttumaan työn syrjään heti kun kynnelle kykenivät. Jollei lapsi muuhun pystynyt, niin ainakin nyhtämään heinää lemmikkikaniinilleen, josta myöhemmin tuli turkislakki ja maukkaita lihanpaloja kastikkeeseen.

Sodanjälkeinen asutustoiminta oli sukua 1920-luvun torpparivapautukselle. Se sitoi mahdollisesti kapinahaluisen irtaimen väen turpeeseen. Sodastahan kotiutui miehiä, joilla ei ollut minkäänlaista ammattia eikä siis keinoa itsensä elättämiseen: heidät oli otettu armeijan rulliin 18-vuotiaina ja nuoruusvuodet olivat kuluneet sotahommissa. Myös evakot piti asuttaa; melkoinen osa heistä sijoittui maaseudulle. Maaseudun ja kaupunkien väliin sijoittuvat teollisuustaajamat, kuten Keijo Rantasen artikkelissa kuvailtu Nokia, taas olivat usein patriarkaalisesti johdettuja; tehtaan johto huolehti väestään kuten kartanon patruuna vuosikymmeniä aiemmin.

Hyvinvointivaltion idut nousivat viimeistään vuosikymmenen lopulla. Sosiaalipoliittinen uudistustyö alkoi, ja kuusikymmenluvulle käännyttyä monet asiat ja suomalaisten elämisen edellytykset olivat jo aivan toisin kuin ”pitkän viisikymmenluvun” alkaessa ja ensimmäisen suuren ikäluokan saadessa alkunsa. Työelämään siirtyessään he näkivät aivan erilaisen maan kuin mihin olivat syntyneet.

Muutosta, murrosta, nostalgian purkua

Yllättävää on, että vuoden 1956 yleislakko ei ole saanut ketään kirjoittajista inspiroitumaan, vaikka se kieltämättä kuuluu vuosikymmenen suurimpiin tapahtumiin. Ehkäpä se, että yleislakosta on kirjoitettu aiemmin, on aiheuttanut sen, ettei lakkoa kirjassa käsitellä.

Toinen pieni moitteeni koskee kuvatekstejä. Eri museoiden kokoelmista otetut kuvat on usein tekstitetty täysin onnistuneesti, mutta osassa on parantamisen varaa, kun kuvatekstit kertovat saman, mitä katsoja näkee kuvassa.

Kokonaisuutena kirja on varsin onnistunut lähihistoriaa popularisoiva teos. Kirjan toimittajat toteavat, että heidän ja muiden 1950-luvun tutkimusverkostoon kuuluvien tutkijoiden tavoitteena oli tietokirja, jossa pystyttäisiin näyttämään vuosikymmenen monet ulottuvuudet. Siinä ei toistettaisi yleisiä nostalgisia kliseitä, vaan nimenomaan saataisiin nostalgiaa puretuksi. Tavoite on mielestäni saavutettu. Muutos ja murros näkyvät monesta kulmasta ja teksteistä selviää, ettei kuusikymmentä vuotta sitten suinkaan eletty onnen aikaa, vaikka mummo ja vaari niin väittäisivät. Runsas ja oivaltava kuvitus tekee kirjasta maallikollekin helppolukuisen. Lopussa oleva kirjallisuusluettelo on pitkä ja innostaa lukijan uusiin löytöihin.

Kirjan nimi:

Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla

Kustantaja:

Atena

Julkaisuvuosi:

2013

Sivumäärä:

249

Kirjoittajat:

Hytönen, Kirsi-Maria (toim.) & Rantanen, Keijo (toim.)

Esittelyn kirjoittajan nimi:

Helena Pilke

Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:

tietokirjailija, FT

Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:

Helsinki