Valtakuntien rajoilla sijaitsevat, omistajaa usein vaihtaneet voittomaat muodostavat jännittävän tutkimuksellisen kategorian. Venäjän naapurimaiden kannalta asia on juuri nyt taas valitettavan ajankohtainen, mutta vastaavia alueita on runsaasti myös Euroopan muiden vanhojen imperiumien reunoilla. Viipurin lääniä kahden hallintokulttuurin raja-alueena koskevaan tapaustutkimukseen kohdistuu siten vähintään yksi yleiseurooppalainen tiedonintressi.
Vanha Suomi, Uusi Suomi, Uusi Venäjä
1800-luvun historiassa on helppo kuulla nykyhetken siipien havinaa. Krimin laivastotukikohtien sotilaallinen merkitys on ennallaan, samoin Venäjän sensitiivisyys sen lähialueisiin kohdistuvan läntisen intressin suhteen. Myös Venäjän reunavaltioiden turvallisuuspoliittiset vaihtoehdot ovat samat kuin 1900-luvun taitteessa, ja uudelleen vuonna 1939: joko varovainen myöntyväisyyslinja tai reaalipoliittisesti katsoen riskialtis suoraselkäisyys. 1700-luvun rauhanteoissa Venäjään liitetystä Karjalan alueesta käytetty nimitys Vanha Suomi ja sen jatkoksi vuonna 1809 liitetty Uusi Suomi ovat samaa sanaperhettä kuin nyttemmin tapetilla ollut Uusi Venäjä eli Novorossija.
Suomen Venäjän-vastaisella rajalla sekä erottavat että yhdistävät tekijät ovat olleet voimakkaita. Lähtökohtaisesti kyseessä onkin poikkeuksellisen kova raja: ”läntisen” ja (ainakin läntisessä retoriikassa) ”aasialaisen” hallintokulttuurin, slaavilaisen ja ugrilaisen kieliryhmän ja vielä uskontokuntienkin raja. Kahden imperiumia muodostaneen valtakunnan, Ruotsin ja Venäjän välinen maayhteys toi mukanaan jatkuvat sodat, joiden muistot ovat kertautuneet sekä paikallisessa että kansallisessa tarinaperinteessä. Sodankäynti instituutiona saattoi toki myös yhdistää, kun Haminan kadettikoulun kasvatit 1800-luvulla tekivät uraa emämaan armeijassa.
Vahvin kanssakäymistä rakentava tekijä oli 1700-luvulta alkaen kasvavan Pietarin läheisyys. Viipurin läänistä lähdettiin naapuriin kaupoille ja töihin, metropolista taas virtasi kesäasukkaita Kannakselle. Kaupankäynnin imussa myös kulttuurivaikutteet, aatteet ja ihmiset siirtyivät helpommin kuin muualla. Alueelle keskittyi välittäviä elinkeinoja rahdinajosta salakuljetukseen ja matkailuun. 1800-luvun puolimaissa avatut Saimaan kanava ja rautatie Helsingistä Viipurin kautta Pietariin yhdistivät sekä symbolisesti että konkreettisesti.
Rajaseuduille ominainen monikielisyys ilmeni maltillisena kielipolitiikkana samaan aikaan, kun lännempänä jo taitettiin peistä vahvasti kielinationalistisissa tunnelmissa. Kanta-Suomesta katsoen rajaseudun väestö olikin vaarassa omaksua muukalaisia tapoja tai jopa sulautua vieraaseen kulttuuriin. Venäläistymisen vastapainoksi tarjottiin sivistyksellistä, kielellistä ja jopa uskonnollista lähetystyötä. 1800-luvun lopulla aiemmin huokoinen raja olikin hyvää vauhtia muodostumassa identiteettijyrkänteeksi, jossa kaksi nationalistista poliittista kulttuuria paikallistasolle jalkautuneina nokitti toisiaan.
Kuva: Vanha Suomi, Uusi Suomi, Uusi Venäjä
Maakuntahistoriaa tuoreella otteella
Diasporaan joutuneen Karjalan heimon omaehtoinen historianharrastus on tuottanut runsaasti ruohonjuuritasolta nousevaa kotiseutukirjallisuutta. Nyt käsillä oleva kirja kuuluu kuitenkin toiseen genreen. Vaikka kyseessä on arvovaltaista imagoa omaavan suurteossarjan osa, kirjoittajien suhde aiheeseensa on sekä kriittinen että innostunut. Itsetarkoituksellista kuvainraastoa ei ole luvassa, mutta ei myöskään revanssihenkeä. Toisaalta kirjoittajat eivät mitenkään karta kuvaamasta autonomian ajan Viipurin lääniä nimenomaan suomalaisena toimintakenttänä.
Pitkän 1800-luvun taustoitus alkaa 1700-luvun puolelta. Kirjan otsikossa mainittu poliittinen kausi myös katsotaan loppuun, vuotta 1918 hipaisten. Paikallista kehitystä istutetaan isompaan kulttuurimaantieteelliseen kontekstiin. Viipurin sivistyselämä saa vaikutteita Itämeren piirin yliopistoverkostosta, liikenneteknologisista uutuuksista hyötyy talouden ohella kulttuurivaihto, kasvava teollisuus tuottaa urbaaneja väestökeskittymiä, mutta myös uusia elinkeinoja maaseudulle. Keski-Euroopan sotapoliittiset suhdanteet vaikuttavat suoraan siihen, missä ja milloin Viipurin läänissä tehdään linnoitustöitä. Yhteiskunnallisen kehityksen tärkeimpänä voimatekijänä näyttäytyy painetun sanan vallankumous ja siihen nojaava politisoituvan massayhteiskunnan synty.
Kirjan ongelmallisin valinta liittyy nykyisen ja aiemman tilanteen erilaisuuteen, jota ei ainakaan ilmitasolla mitenkään oteta huomioon. Kertooko kirja menneisyydestä, vai puhuuko se nykyajalle? Keskitytäänkö eksoottiseen menetettyyn alueeseen, vai kuvataanko jäljelle jääneen osan roolia aiemmassa alueellisessa yhteydessä? Tarkastellaanko vuosien 1812–1939 Viipurin lääniä orgaanisena kokonaisuutena, vai annetaanko välineitä ymmärtää nykyisin rajan eri puolilla sijaitsevien seutujen paikallisempaa olemusta? Koska menneisyys joka tapauksessa on ”toinen maa”, voidaan nähtävästi hetken aikaa leikkiä, että Viipurin lääni on edelleen kokonainen.
Positiivisia ja negatiivisia mytologioita
Rajamaan historian kirjoittajat 1800-luvulta alkaen ovat usein sortuneet kuvaamaan menneisyyttä oman aikansa ideologisiin tarpeisiin. Nyt käsillä olevan teoksen kirjoittajat ovat seuraavalla kierroksella, myyttejä purkamassa. Toisaalta aiempia tulkintoja voidaan myös vahvistaa, jos sille löytyy aihetta. Viipurilaisten käytännön monikielisyys ja siitä nouseva suvaitsevaisuus eivät ole myyttejä, vaikka heidän legendaarisen hilpeä yhteisöllisyytensä saattaa sitä ollakin.
Myyteistä myönteisin kiteytyy karelianismin ohjelmassa. Kielitieteilijät, taiteilijat, säveltäjät, arkkitehdit ja kirjailijat vaelsivat etsimään inspiraatiota aina Vienaan asti. Innoittajana oli ajatus alkuperäisen kansanperinteen säilymisestä neitseellisessä Karjalassa, jonne modernisoiva läntinen vaikutus ei ollut vielä tunkeutunut. Sen takana oli toinen myytti, jonka mukaan sivilisaatio leviää aina lännestä itään. Fragmentaarisena säilyneeseen kulta-aikaan kurkottavan kaipuun vastailmiönä kirjassa kartoitetaan 1800-luvun modernisaatiota. Siihen liittynyttä aivan toisenlaista myytinrakennusta kuvataan lähinnä rivien välissä.
Negatiivinen mytologisointi, jonka muotoutumista Yrjö Kaukiainen kuvaa tehokkaasti heti kirjan alussa, käynnistyi heti vuoden 1812 alueliitoksen jälkeen. Paikallisten tilalle siirtymävaiheessa astuneet länsisuomalaiset virkamiehet vertasivat läänin oloja emä-Suomeen. Lähtökohtana oli ruotsalainen hallintoperinne, jonka ihanteita karjalaiset olosuhteet eivät tietenkään vastanneet.
Vanhan Suomen haltuunottoa oikeuttamaan laaditun rappiomyytin mukaan venäläinen hallinto ja dekadentin suurkaupungin läheisyys oli korruptoinut paikallisen rahvaan. Karjalaisesta oli tullut normaaliutta edustavan ”vakaana mi auraltaan” -hämäläisen täysi vastakohta – huoleton velikulta, omavaraisesta maataloudesta omin lupineen rahatalouteen ja palveluelinkeinoihin siirtynyt ovela kauppamies, kuten serkkunsa savolainen.
Toinen otollinen teema kielteiselle mytologisoinnille olivat lahjoitusmaat, jotka venäläinen hallitsija oli 1700-luvulla lahjoittanut aatelisille. Donaatioita ei voinut suoraan purkaa, koska keisarin valta ei hallintoasioissa enää yltänyt suuriruhtinaskunnan puolelle. Isäntiä syytettiin maan laittomasta riistämisestä. Talonpoikien taas kerrottiin elävän kurjuudessa ja liehakoivan julmia muukalaisia isäntiään salaa kapinoiden. Hallintomiesten ilmeisen vilpittömistä pyrkimyksistä huolimatta vanhan ja uuden lainsäädännön välille jäi vuosikymmeniksi juridinen ei-kenenkään-maa, jonne lahjoitusmaatalonpojat jäivät pattilanteen vangeiksi. Retoriikka velloi, mutta valmista tuli vain hitaasti; ideologista sivustatukea antoi saksalaisten isäntien yhtälailla sortama virolainen talonpoika. Uhriuttava aikalaispuhe puskee hetkittäin läpi kirjan lahjoitusmaatalonpoikien asemaan paneutuvasta erillisartikkelista, joten aikakauden eetoksesta saadaan myös maistiaisia.
Venäläiseen maaorjuuteen vertautuvan lahjoitusmaajärjestelmän vastamyyttinä tarjoiltiin vapaan skandinaavisen talonpojan käsitettä. Itäisen Suomen talonpoikien myyttinen vapaus oli tosin ollut kortilla ainakin 1600-luvulla, kun ruotsalainen keskusvalta lujitti vero- ja sotilashallinnollista otettaan takamaista.
Kaupunkeja, teollisuutta, liikennettä ja linnoitusketjuja
Maakuntahistorian hyvään tapaan kuuluu selostaa, miten yleiset kehityslinjat toteutuivat juuri puheena olevassa paikallisuudessa. Viipurin läänin väestönkasvu, kaupungistuminen, teollistuminen ja liikenneolojen modernisaatio noudattelivat yleisiä trendejä paikallisilla mausteilla. Tapio Hämynen havainnollistaa väestöhistoriaa vaikuttavan näköisellä tilastoarkkitehtuurilla.
Viipuria lukuun ottamatta läänin vanhoja kaupunkeja tarkastellaan suhteellisen niukasti. Innostuneimman käsittelyn saa Kotkan nousu Kymenlaakson puunjalostusteollisuuden tärkeimmäksi satamakaupungiksi. Samantapaista logistiikan logiikkaa noudatti myös Kouvolan kasvu rautatien solmukohtaan. Liikenneolojen kehitystä kuvattaessa aito paikallinen erikoisuus, Saimaan kanava jää kuitenkin oudon vähälle huomiolle.
Charlotta Wolff tarkastelee teollisuuden ja liikenteen kehitystä organisaatioiden ja yksilöiden kautta. Kartalla zoomataan korkealle ja huomataan, mitä talvimerenkulun aloittaminen ja Hangon sataman kasvu merkitsi Suomenlahden toisessa päässä oleville jäätyville satamille. Viipurin kansainvälisyyden kuvataan kasvaneen kauppahuoneiden verkostoista. Modernisaation pioneereja olivat ennakkoluulottomat yksilöt, jotka ottivat uudet teknologiat rohkeasti käyttöön. Teollisuuden kehittyessä muodostui myös työväenluokka ja sen instituutiot, ensimmäisinä patruunavetoiset wrightiläiset työväenyhdistykset ja osuustoiminta.
Risto Marjomaa ja Jukka Partanen tarjoavat tiukan puolustusmaantieteellisen katsauksen. Itäisen Suomen linnoittaminen noudatti kiinnostavasti keskisen Euroopan sotapoliittisia suhdanteita. Autonomiankauden aluksi ajettiin alas vanhat linnoitusvyöhykkeet, jolloin vanhojen linnoituskaupunkien elämä samalla hiljeni. Krimin sodan aikana ryhdyttiin taas kiireesti linnoittamaan, ja 1900-luvun taitteessa suunniteltiin jo kokonaista uutta merilinnoitusketjua.
Karjalainen rahvas pellolla, käräjillä ja kirkossa
Maatalouden modernisaatio ekologisella näkökulmalla terävöitettynä on keskiössä Jaana Luttisen karjalaisia maaseutuelinkeinoja käsittelevässä artikkelissa. 1800-luvun uusia trendejä olivat järvenlaskut, peltojen raivaus kaskien sijaan, kylvöheinä ja metsätalous. Anu Koskivirran oikeushistoriallinen katsaus tarjoilee humoristisia välähdyksiä maakunnan arjesta, johon hallintomiesten paheksuva katse yläviistosta kohdistui. Rahvas riehui markkinoilla, poltti viinaa ja käräjöi pikkuasioista. Se tunsi taipumusta päämäärättömään vaelteluun ja hevoskauppoihin, mutta kykeni myös raskaisiin petoksiin kuten väärentämään asiakirjoja ja levittämään väärää rahaa.
Kuva: 1800-luvun lopussa Oregoniin muuttaneet Suursaaren tytöt Hilda Talsi ja Sanna Suomalainen. Keskellä Hildan amerikkalainen puoliso Mr. Smith. Kirjan kuvitusta.
Lahjoitusmaaselkkauksiin kietoutui sekä virkamiesten väärinkäytöksiä että rahvaan pyrkimys ottaa oikeus omiin käsiin. Kirjan jännittävimpiä jaksoja on ”CSI Sakkola” -tyylinen kuvaus, jossa selvitellään nuoren ja virkaintoisen nimismies Strömbergin toimeenpanemasta häätökäskystä eskaloitunutta useamman lahjoitusmaatalonpojan surmaa. Toinen tunnettu väkivaltatapaus oli Salmin nimismies Neiglickin koleraepidemiaan liittynyt polttomurha. Sen laukaisi rahvaan parissa levinnyt huhu, jonka mukaan nimismies itse asiassa aiheutti taudin myrkyttämällä kaivoja.
Olli Matikaisen läänin uskonnollista elämää kuvaavassa artikkelissa jalkaudutaan luterilaisten pappien mukana kansan pariin. Uusia teollisuus- ja rautatietaajamia saatetaan kirkon helmaan, hurmosherätykset villitsevät, paikallistason sairaanhoitoa ja sosiaalityötä organisoidaan. Kirkonmiehiä huolettaa uskonelämän rappio, jonka tutkija kuitenkin osoittaa virhearvioksi: kyse oli tapojen, ei hengen muutoksesta. Vuosisadan lopulla papit ja kanttori-urkurit osallistuivat jo itsekin maallisiin hankkeisiin mm. Kagaalin jäseninä ja kutsuntalakkoja organisoimalla.
Muuhun Suomeen verrattuna Viipurin läänin teki aidosti erityiseksi ortodoksisen uskonnon läsnäolo. Laatokan pohjoispuolisen Raja-Karjalan (Salmi, Suojärvi, Suistamo, Korpiselkä) ortodoksipitäjien erilaisuutta/erillisyyttä lisäsi venäjän kielen vahva asema, jota rajan taakse suuntautuvat kulttuuriyhteydet pitivät yllä. Hämysen artikkeli esittelee kaksi hyvin erilaista ortodoksiryhmää, rajapitäjien paikalliset asukkaat ja huvilaseudun pietarilaiset kesävieraat.
Kaupunkilaisia, sanomalehtiä ja sivistystä
Tietyt avainhenkilöt tulevat vastaan kautta kirjan. Sosiaalireformisti Jaakko Juteini, aateveljensä ja taistelukumppaninsa Pietari Hannikainen, historiamies Gabriel Rein, Naiskagaalin herttuatar Tekla Hultin, Hänen Hirmuisuutensa maaherra Kasimir von Kothen, sankariarkkitehti Jac. Ahrenberg ja Juho the Kauppaneuvos Lallukka päällimmäisinä olisivat ansainneet pienet kokoavat elämäkerrat mieluiten muotokuvan kera.
Kuvauksen maantieteellinen tiheys vaihtelee artikkelista toiseen. Välillä lääniä kammataan läpi taajama taajamalta, välillä Viipurin lääni on yhtä kuin pääkaupunkinsa. Kummallakin esitystavalla on puolensa. Tiheä kuvaus antaa mahdollisuuden vahvan kokonaiskuvan luomiseen, mutta kokonaisuus saattaa myös hukkua samanlaisina toistuvien detaljien luettelontiin. Jatkumon toiseen päähän asettuu Wolffin lähinnä Viipurin – siis ei läänin kaikkien kaupunkien – kulttuuria ja seuraelämää kuvaava artikkeli, jonka olisi voinut otsikoida tarkemmin sisältöä vastaavaksi. Läänin pääkaupungin kulttuurielämä riittää hyvin artikkelin teemaksi. Yksityiskohtainen kuvaus avaa lukijalle kaupunkiporvariston omaehtoisia kulttuuri- ja sivistysharrastuksia aikana ennen kaupallisen viihteen läpimurtoa.
Koskivirran kansallisen sivistyksen maakunnallista kehitystä tarkastelevan artikkelin suhde Wolffin artikkeliin on onnistuneen poleeminen. Jac. Ahrenbergissa henkilöityy herkullisella tavalla kaupungin svekomaanien vanhan emämaan loistoa kaipaileva, enenevästi Venäjän vastainen kulttuuripolitiikka. Se konkretisoitui Tyrgils Knutsonin – fennomaanien kesken tietysti Torkkeli Knuutinpojan – patsashankkeena sekä suunnitelmana restauroida Viipurin linna Vaasa-renessanssin tyyli-ihanteiden mukaiseksi.
Kuva: Torkkeli Knuutinpojan patsas ja Viipurin linna
Pirkko Leino-Kaukiainen, Olli Matikainen ja Jukka Partanen kartoittavat kirkon viestintätehtävää korvaavien sivistys/indoktrinaatiokoneistojen kehitystä maakunnassa. Lapsille perustettiin kouluja, aikuisia varten taas olivat sanomalehdet ja niiden ympärille muodostuvat puolueet. Ja Viipurissa kun oltiin, lehtiä ilmestyi tietysti peräti neljällä kielellä. Koulujen perustaminen toimi myös kilpavarusteluna ja toisaalta viivytystaisteluna kieliryhmien suhteellisen koon ja aseman muuttuessa. Työväelle oli sunnuntaikouluja, maaseudun opinhaluisille maamieskouluja. Erikoisuutena kannattaa mainita Saimaan kanavan työmaan sulkumestarikoulu. Viipurilainen osakunta puolestaan piti pääkaupungissa perinteitä yllä, ja huolehti kesälomillaan kotimaakunnan sivistämisestä.
Konteksteista ja Kuhne-ammeista
Kirjaan sisältyvistä tietoiskuartikkeleista kiinnostavimpia on Anna Ripatin kuvaus Jac. Ahrenbergin varsin erikoisesta linnaprojektista. Kontekstina olisi kannattanut mainita aikakauden romanttinen restaurointi-ideologia, joka mielellään ”palautti” vanhoja rakennuksia vähän alkuperäistä komeampaankin asuun.
Kontekstivaje vaivaa hiukan myös Kaukiaisen Viipurin vallien hävittämistä koskevaa tietoiskua. Viipurin kanssa samoihin aikoihin, 1860-luvun taitteessa, kaupunkeja ympäröiviä varustuksia purettiin ympäri Eurooppaa, mm. Berliinissä, Wienissä ja Valenciassa. Kyseessä oli kaupunkisuunnitteluun liittyvä muoti, jota toki perusteltiin käytännöllisyydellä. Sen pohjimmaisen rationaalisuuden voisi kuitenkin myös kyseenalaistaa. Siellä missä muurit ovat säilyneet, niistä on tullut nähtävyyksiä, jopa maailmanperintökohteita; näin esim. Hansa-Viipurin lähimmässä sisarkaupungissa Tallinnassa.
Jos kirjasta pitää väkisin löytää jokin vika, se on matkailun historiaan paneutuvan jakson puuttuminen. Tärkeä osa alan pioneerityöstä tehtiin nimenomaan 1800-luvulla, ja nimenomaan Viipurin läänissä. Saimaan kanavan käsittelyn yhteyteen olisi voinut koota kanavaseudun ja Saimaan vesistöalueen matkailua käsittelevän tietoiskun. Kaupunkihistoriallisessa mielessä olisi voinut tarkastella alkavan turismin vaikutusta Lappeenrannassa ja Imatralla.
Myös 1800-luvulla suositut kylpylähoidot olisivat ansainneet puoskaroinniksi tuomitsemista myötämielisimmän käsittelyn. Kylpylöiden ohjelmassa ei suinkaan ollut pelkästään lääketieteellisesti kyseenalaista Kuhne-ammeessa istuskelua. Tarjolla oli monia nykyäänkin tuttuja stressisairauksien torjuntakeinoja: musiikkia, tanssia ja seurustelua, runsasta raikkaan veden juomista, auringonvaloa, liikuntaa, ruokavaliohoitoja ja yleistä hermolepoa.
- Kirjan nimi:
- Viipurin läänin historia V: Autonomisen Suomen rajamaa
- Kustantaja:
- Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö ja Karjalan Kirjapaino Oy
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 582
- Kirjoittajat:
- Kaukiainen, Yrjö (toim.), Marjomaa, Risto (toim,), Nurmiainen, Jouko (toim.); Hämynen, Tapio; Koskivirta, Anu; Leino-Kaukiainen, Pirkko; Luttinen, Jaana; Matikainen, Olli; Myllys, Riikka; Partanen, Jukka; Wolff, Charlotta
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Marja Vuorinen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- VTT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto