Sirpa Ahola-Laurilan kirja ei ole harvinaista lajia. Puoluetta kritisoivia kirjoja on kirjoitettu jos ei kirjastollista niin ainakin hyllymetreittäin, esimerkiksi vuonna 2014 Jarmo Korhonen kohahdutti Väyrysen valtakunta –teoksellaan. Korhosen lisäksi tällaisia kirjoja ovat kirjoittaneet puolueiden entiset puheenjohtajat, puoluesihteerit ja ministerit. Klassinen tämän lajin teoksia ovat entisen kommunistijohtajan Arvo Poika Tuomisen tuotanto, jossa hän tuomitsee entisen puolueensa.
Ahola-Laurilan kirja on genressään kuitenkin kahdessa syystä vähemmistössä. Kirjoittaja ei ole koskaan kuulunut puolueensa johtoelimiin, tosin myös aktiivijäsenen näkökulmasta on puoluekritiikkikirjoja tehty muissa puolueissa vuosikymmenet. Toinen syy vähemmistössä oloon on se, että perussuomalaista puolue-elämää ei ole juurikaan aiemmin kovin laajasanaisesti ruodittu, ainut poikkeus Timo Soinin Peruspomo -kirjassa, jossa hän arvostelee railakkaastikin puolue- ja kansanedustajatovereitaan.
Uuden puolueen kasvukipuja
Ei ole mitenkään yllättävää, että uudessa puolueessa puhkeaa ristiriitoja alkuinnostuksen jälkeen. Mukaan tulleiden unelmat törmäävät toisiinsa kun puoluekulttuureja – ja tosiasiallisia normeja ollaan vasta rakentamassa. Lisäksi politiikka on vaikea järjestötoiminnan alue, koska se on konfliktien ratkomista, siis eri näkökantojen yhteen sovittamista. Omat riitansa on puoluetaipaleen alkupuolella ollut niin työväenliikkeellä, agraariliikkeillä, kommunisteilla kuin vihreilläkin. Sirpa Ahola-Laurila kertoo kuuluvansa perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittiseen” suuntaukseen ja tulleensa puolueen toimintaan mukaan vuonna 2011. Konflikteja oli ”vanhojen smp:läisten” kanssa, jotka olivat kirjoittajan mukaan jarruna uudistuksille ja toimivat epädemokraattisesti. Ahola-Laurila kirjoittaa:
”Hyvä veli – kerho ja sisäpiirin kähmintä ovat toimintatapoja, jotka jyräävät alleen kaiken muun. Ilman SMP-taustaa on hyvin vaikea saavuttaa hyväksyntää ja töitä joutuu tekemään todella paljon vakuuttaakseen `vanhat´ toimijat omista kyvyistään.”
Ahola-Laurilan kirjasta saa vaikutelman, että yksi keskeisimmistä ristiriitojen aiheuttajista on se, etteivät puolueaktiivit ole tottuneet toimimaan järjestöissä eivätkä tunne sääntöjä. Tämä ei ole erikoista, sillä perussuomalaisilla on omintakeinen järjestörakenne. Perussuomalaiseksi pääsee lähettämällä jäsenanomuksen puoluehallitukselle, eli jäsenet ovat suoraan puolueen jäseniä, ei perusjärjestöjen kautta kuten muissa puolueissa. Perusjärjestöön pitää siis liittyä erikseen, tämä aiheuttaa sen, että käytössä ovat kahdet henkilöjäsenlistat: puolueen ja perusjärjestön. Sirpa Ahola-Laurila kritisoi tätä vaikeaa rakennelmaa, mutta ei tunne itsekään sitä läpikotaisin. Hän väittää, että puoluevaltuusto on puoluehallituksen alainen, vaikka sääntöjen mukaan järjestys on päinvastainen, puoluehallituksen valitsee puoluevaltuusto ja on siten korkein päättävä elin puoluekokousten välillä.
Autoritäärinen puoluekulttuuri
Kirjasta jää vaikutelma, että näitä ristiriitoja on pyritty ratkaisemaan varsin paljon lakiin ja sääntöihin vedoten, eikä ole ensin istuttu yhdessä pohtimaan ratkaisuja. On vedottu johonkin ”ylempään tahoon”, kuten puoluetoimistoon tai jopa oikeuslaitokseen. Yhtenä perussuomalaisten ristiriitojen aiheuttajan syynä voidaankin sanoa olevan autoritäärinen puoluekulttuuri. Soini on ihailtu valtias ja näin antaa mallia kuntien ja maakuntien pikkusoineille.
Aiemmin mainittujen lisäksi ristiriitoja ovat aiheuttaneet erilaisten persoonien yhteentörmäykset sekä aidosti erilaiset käsitykset politiikan sisällöstä. Ahola-Laurila ottaa esille pari asiaa, jotka ovat kiihdyttäneet hänen mieltänsä. Kansanedustaja Tom Packalen esitti, että lähiöt pitäisi pisteyttää sen mukaan kuinka paljon asukkaat saavat yhteiskunnalta tukea. Tätä ei Ahola-Laurila hyväksynyt. Hän ei myöskään hyväksynyt muun muassa Sampo Terhon ja Matti Putkosen laatimaa raporttia ”Maailma muuttuu – miten Suomen kilpailukyky sopeutetaan”, jossa haluttiin poistaa kuntien ja valtion työntekijöiden lomarahat ja leikata vähävaraisilta.
Kirjan nimi on raflaava: Soinin kupla – Perussuomalainen nainen kertoo herkullisia tarinoita hyvä veli – kerhosta, amatöörien toilailusta ja sisäpiirin kähminnöistä –se toki antaa mitä lupaa, mutta teoksessa ei ole mitään suuria paljastuksia. Kaikki ovat jo nähneet, että perussuomalaiset riitelevät kunnissa ja turhautuvat osaamattomiin tai sopimattomiin puoluetovereihinsa.
Säätiövaltaaa
Valtakunnallisesti mielenkiintoisin luku on nimeltään ”Soini ja säätiön kiemurat”. Perussuomalaiset ovat sitoneet omaisuutensa Perussuomalaisten tukisäätiöön, joka omistaa heidän puoluetoimistonsa. Säätiöön, jota johtaa pieni SMP:n ajalta peräisin oleva suljettu piiri, on talletettu muun muassa osa puoluetukivaroista. Näin osa puolueen toiminnasta on demokraattisen päätöksenteon ulottumattomissa.
Soinin kuplaon sujuvasti kirjoitettu. Vaikka teos ei ole mikään sensaatiomainen paljastuskirja, se antaa kuitenkin ajankohtaisen kuvan perussuomalaisten järjestötoiminnasta. Ahola-Laurilan näkökulma on omakohtainen, hän kertoo niin pettymyksistään kuin onnistumisistaankin. Pettymyksistä johtuneet katkeruuden aiheet ovat kuitenkin melko pieniä, pääosa riidoista on enemmän henkilökohtaisia kuin ideologisia. Kirjan taso olisi noussut, jos henkilökohtaisilta vaikuttavat ristiriidat olisi jätetty käsittelemättä, ja analysoitu enemmän konflikteihin johtaneita syitä. Ahola-Laurilan kirjan sävy on myös paikoin rakentava, eikä siinä haukuta puoluetovereita yhtä räikeästi kuin Timo Soinin Peruspomo -teoksessa.
- Kirjan nimi:
- Soinin kupla. Perussuomalainen nainen kertoo herkullisia tarinoita hyvä veli – kerhosta, amatöörien toilailusta ja sisäpiirin kähminnöistä
- Kustantaja:
- Into Kustannus Oy
- Julkaisuvuosi:
- 2015
- Sivumäärä:
- 180
- Kirjoittajat:
- Ahola-Laurila, Sirpa
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Rauli Mickelsson
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- VTT, dosentti
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turun yliopisto