Historiantutkija Reetta Hänninen on aikaisemmin julkaissut Helsingin Sanomien ensimmäisiä naistoimittajia käsitelleen väitöskirjan ja elämäkerran Maissi Erkosta sekä kirjoittanut yhdessä Niklas Jensen-Eriksenin ja Aleksi Mainion kanssa tietokirjan Helsingin Sanomien historiasta. Hänninen käsikirjoitti myös näyttelyn Routanaisia – vastarintaa ja valistusta 1899–1906, joka oli esillä Päivälehden museossa 17.11.2022–19.2.2023.
Kapinaa ja kiusantekoa -kirjasta syntyvä ensivaikutelma on, että se tarjoaa varsin suppean siivun paljon käsitellystä aiheesta. Tutkimusaineistona ovat Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa sijainneen kenraalikuvernöörin kanslian erityisosaston asiakirjat. Kyseinen venäläisviranomaisten Helsingin osasto valvoi Suomessa ilmennyttä vastarintaa vuosina 1900–1904, mutta kirjaan päätynyt tutkimusperiodi päättyy jo kevääseen 1903, jolloin kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai diktatuurivaltuuksillaan karkotetuksi tärkeimmät kansallismielisen vastarinnan johtajat ulkomaille.
Kirjan laajuuskaan ei ole suuren suuri, sillä leipäteksti päättyy jo sivulle 166 ja loput nelisenkymmentä sivua vie tutkimuskirjallisuuteen kuuluvat viitteet, lähde- ja kirjallisuusluettelo sekä henkilöhakemisto. Tutkimus rajoittuu nimenomaan passiiviseen vastarintaan, ja niin ollen tapaukset, joita kirjassa käsiteellään, eivät nekään ole järin suuria.
Hänninen kertoo ihmetelleensä jo opiskeluaikanaan näiden aineistojen äärellä sitä, miksi suunnatonta, yli sadan miljoonan alamaisen imperiumia ja tsaari Nikolai II:n valtaa edustaneet virkamiehet olivat kiinnostuneita Suomessa niin pieneltä vaikuttavista asioista. Tämä ihmettely johti ensin vuonna 2013 Helsingin yliopistossa valmistuneeseen pro graduun ja myöhemmin tähän kirjaan, joka syntyi täydentämällä ja muokkaamalla opinnäytetyön aineistoja.
Venäläistämisvuosia on usein tarkasteltu puhtaasti suomalaisesta näkökulmasta, mutta tässä tutkimuksessa kenraalikuvernöörin kanslian erityisosaston raportit ovat tutkijalle todisteita kahden eri osapuolen, eli Suomen erityisoikeuksien puolustajien ja Venäjän hallinnon välisestä kamppailusta. Tämä lähestymistapa tuo uutta tietoa paljon kirjallisuudessa käsiteltyyn aiheeseen. Venäläisviranomaisten tuottaman aineiston ymmärtäminen on vaatinut runsaasti taustoittamista ja sen ansioista kirjassa nousee esiin Venäjän hallinnon näkökulma suomalaisten vastarintaan.
Huolellista taustoitusta
Tutkimuksen alussa on kirjallisuuden avulla koottu selvitys Suomen ja Venäjän suhteiden kehityksestä kenraalikuvernöörin kanslian erityisosaston perustamista edeltäneeltä ajalta. Suomi kuvataan siinä yhtenä Venäjän rajamaista, joissa nouseva kansallistunne sai jättiläismäisen, heikosti johdetun maan hallinnossa aikaan imperiumin hajoamisen pelkoa ja tarvetta valtakunnan yhtenäistämiseen.
Selvitys lähtee liikkeelle vuodesta 1809, eli Haminan rauhansopimuksesta ja siitä, mitä Porvoon maapäivillä oikein tapahtui. Hänninen painottaa, että aikalaiskokemuksen mukaan alamaiset olivat siellä tunnustamassa uuden hallitsijan vallan ja hallitsija ottamassa valan vastaan. Hänen mukaansa tässä ei ollut alun perin kummallekaan osapuolelle mitään epäselvää, mutta yleiseurooppalainen nationalismin nousu, modernisaatio ja imperialistinen kilpailu vetivät 1800-luvun mittaan Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän imperiumin intressejä erilleen.
Yhteiskunnallisen modernisaatioprosessin ohella Hänninen taustoittaa venäläisen hallintokoneiston rakennetta ja sitä, miten itsevaltaisesti johdetusta maasta kehittyi 1800-luvun mittaan poliisivaltio. Emämaassa valvonta oli suunnattu lähinnä vallankumouksen torjumiseen, mutta hallintokoneiston toiminta oli kokonaisuudessaan sekavaa ja tehotonta.
Tutkimusaineiston taustoitukseen sisältyy selvitys Helsingissä sijainneen kenraalikuvernöörin kanslian toiminnasta ja kenraalikuvernööri Bobrikovin siellä tekemistä muutoksista. Pian virkaan astumisensa jälkeen hän vaihtoi niskuroivien suomalaisten viranhaltijoiden tilalle luotettavia, valtakunnan etua ymmärtäviä ja vallanpitäjille lojaaleja virkamiehiä uudistussuunnitelmiensa toteuttamista varten.
Kenraalikuvernöörin kansliaan perustettiin myös valtakunnallisen mallin mukainen erikoisjaosto – tai erikoisosasto, kuten sitä täällä nimitettiin – yhteiskuntarauhaa uhkaavien tapahtumien, ihmisten ja ryhmittymien tutkimista varten. Emämaan hallintojärjestelmän tavoin täkäläisen erikoisosaoston tiedot olivat peräisin santarmiraporteista ja nimettömiltä ilmiantajilta. Hänninen toteaa raporttien tulkinnan haasteet ja sen, että niitä lukiessa on otettava huomioon venäläisen hallintokulttuurin erityispiirteet sekä venäläisen ja kotimaisen laintulkinnan eroavuudet.
Venäjällä erikoisjaoston valvonta kohdistui pääosin sosialisteihin ja anarkisteihin, mutta täällä seurannassa olivat ”separatistit” eli perustuslaillinen passiivinen vastarinta. Erikoisjaoston raportteja syntyi muun muassa toimittajista, poliiseista, tuomareista, papeista, opettajista ja opiskelijoista.
Sivistyneistö pettyi kansaan
Kirjassa piirtyy esiin kuilu isänmaallisen aatteen levittäjien ja vastaanottajien välillä sekä venäläishallinnon kyky käyttää suomalaisten keskinäisiä ristiriitoja hyväkseen.
Venäläisviranomaiset tarkkailivat kaikkia niitä keinoja, joita Suomessa käytettiin emämaasta erillisen isänmaallisen hengen luomiseen. Iltamien ohjelmistot sekä perustuslaillisten seura- ja yhdistystoiminta olivat erityisseurannan alla. Sanomalehdet, pamfletit ja lentolehtiset olivat tärkeitä huolimatta siitä, että painoylihallituksen valvonnassa olleet sensuuriasetukset kielsivät venäläisvastaisen kirjoittelun. Erikoisosaston raportteja kertyi paljon maanalaisesta toiminnasta, kuten asevelvollisuuskutsuntojen vastustamisesta ja maanjakoon liittyneistä kysymyksistä.
Perustuslaillisten näkökulmasta vastarinnan järjestäytyminen piti pitää piilossa. Taustaorganisaatioiden paljastumista tuli välttää tietenkin jo käytännön syistä, jotta toimintaan osallistuvat eivät joutuisi viranomaisten kynsiin, mutta takana oli myös selkeä periaate: venäläistämistoimien vastustuksen tuli näyttää kansasta lähtöisin olevalta spontaanilta liikkeeltä. Perustuslaillisten tärkein vaikuttamiskeino oli kansanvalistus. Isännillä oli valtaa alustalaisiinsa nähden, joten he saattoivat vaikuttaa asioiden kulkuun myös määräyksillä ja uhkauksilla.
Hännisen mukaan perustuslailliset eivät saaneet vastarinnalleen laajojen kansanjoukkojen tukea tämän kirjan tutkimusperiodin aikana. Syiksi hän näkee kansan välinpitämättömyyden yhteiskunnallisia asioita kohtaan, perinteisen keisariuskollisuuden sekä sen, että kamppailu ei tuntunut omalta ja saattoi tulla taloudellisesti kalliiksi. Erikoisosaston raporteissa ei ole merkkejä siitä, että esimerkiksi maaseudun tilattomat olisivat osallistuneet vastarintaan.
Suuri osa suomalaisista asetti perustuslailliset kahden tulen väliin, jolloin vastarinnan tekijöiden oli käytettävä voimiaan sekä venäläisviranomaisten vastustamiseen että kansan tuen tavoitteluun. Venäläiset tiedostivat kansan ja sivistyneistön välisen jännitteen ja käyttivät sitä hyväkseen. Varsinkin maaseudun tilattomia käytettiin pelinappulana, joiden avulla pyrittiin lyömään kiilaa eri kansanryhmien väliin, erottamaan kansa sivistyneistöstä ja saamaan se myötämieliseksi yhtenäistämiselle.
Maaseudun tilaton väestö ei ainakaan viranomaisaineiston valossa osallistunut laajasti kansallismieliseen vastarintaan Venäläistä hallintoa vastaan. Kuvassa torppari Kalliolaks seisoo satavuotiaaan savupirtin edessä vuonna 1893. Kuva: Harry Hintze (kuvaaja), Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Karjalaisen osakunnan kokoelma.
Kenraalikuvernöörin selityksen mukaan vastarintaan osallistunut rahvas oli toiminut valheellisen yllytyksen sokaisemana. Kaupunkien sivistyneistö, ruotsalaismieliset ja nuorsuomalaiset, olivat agitoineet keisarille lojaalin maalaisväestön mukaan salahankkeeseensa. Ajatus keisarille uskollisesta kansasta ja sitä vikittelevästä, hallitsijaa vastaan vehkeilevästä sivistyneistöstä elikin Venäjällä vahvana. Seurauksena oli ilmiantojärjestelmän kehittäminen.
Kenraalikuvernöörin kanslian asiakirjoissa on tämän tutkimuksen mukaan jonkin verran ilmiantoja. Ne olivat Suomen perustuslailliselle sivistyneistölle varmin merkki siitä, että kansa oli pettänyt yhteisen isänmaallisen asian. Vastavetona oli panna toimeen venäläisten ja venäjämielisiksi uskottujen suomalaisten boikotteja, eristämisiä ja julkisia häpäisyjä.
Nationalismin tutkimuksesta
Suomessa kansallismielisyys levitettiin kansanjoukkojen keskuuteen perustuslaillisessa muodossa ylhäältä alaspäin 1900-luvun alusta lähtien. Tämä kirja kuvaa kansallisen projektin starttivaihetta ja sitä, mitä siitä jäi venäläisviranomaisten haaviin. Kuten sanottua, tutkimus on sidottu hyvin sitä edeltäneeseen aikakauteen, mutta tutkimusperiodin jälkeen tapahtuneet muutokset nationalismin tulkinnassa ja nationalismin tutkimuksessa olisivat mielestäni tarvinneet yhtä huolellisen selvityksen.
Muutosta havainnollistanee se, että passiivisen vastarinnan harjoittajat olisivat tuskin itse hyväksyneet tässä tutkimuksessa esitettyjä tulkintoja, vaan olisivat torjuneet ne kiivaasti varsinkin Porvoon maapäivien osalta. Perustuslaillinen ajattelu nojasi vahvasti oman aikakautensa yleiseurooppalaisiin tieteisiin ja taiteisiin. Tuolloin ajateltiin, että kansallistunne oli kansassa luontaisesti, kansa piti vain herättää oman kansallisuutensa tuntoon. Nykyään nähdään pikemminkin niin, että kansallismielisyys syntyy tietoisen kansalaiskasvatuksen tuloksena.
Ei-akateemisille lukijoille olisi ollut syytä selvittää, että tiede kehittyy koko ajan ja käsitykset todellisuudesta muuttuvat ajan myötä. Nykyään 1900-luvun kansalliset tieteet näyttäytyvät monille tutkijoille metodologisena nationalismina, jonka luomia vääristymiä tässäkin tutkimuksessa puretaan. Oman tutkijaposition määritteleminen olisi selkeyttänyt tutkimuksen yhteyttä nykypäivään.
Hännisen kirjoittaessa kirjaansa Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Moni Finlandia-hymnin elähdyttämä suomalainen samastui ukrainalaisten hätään. Idän ja lännen välillä on nyt näkyvissä iso maailmankatsomuksellinen kuilu, jonka historian hahmottaminen on tärkeä tehtävä. Siksi tässä tutkimuksessa liikutaan sen näennäistä kokoa isompien asioiden äärellä.
- Kirjan nimi:
- Kapinaa ja kiusantekoa. Venäjän sortokoneiston vastustus Suomessa
- Kustantaja:
- Otava
- Julkaisuvuosi:
- 2023
- Sivumäärä:
- 191
- Kirjoittajat:
- Hänninen, Reetta
- Lisätiedot:
- Kapinaa karkeilla (Ylen juttu Hännisen teoksesta)
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Irma Tapaninen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Espoo