Kuoleman kulttuurit Suomessa on Suomen Kulttuurirahaston tukeman ”Ihmisen kuolevaisuus” -Argumenta-hankkeen osana tuotettu julkaisu, joka perustuu Helsingin yliopistolla lukuvuoden 2011–2012 aikana järjestetyn ”Kuolevaisuus” -yleisöluentosarjan sisältöön. Kokoelma koostuu kahdestatoista tieteellisestä artikkelista. Kolmeen päälukuun jakaantuvien artikkelien sekä johdannon ja epilogin lisäksi kokoelmaan sisältyy myös kolme tiivistä tietolaatikkoa.
Hankkeen ja luentosarjan tieteidenvälinen dialogi toistuu myös käsissä olevassa, huhtikuussa päivänvalon nähneessä julkaisussa. Kuoleman kulttuurit Suomessa jäsentyykin etenkin kolmen päälukunsa sisällä mielenkiintoiseksi ja monipuoliseksi kokonaisuudeksi, mutta kärsii epätasaisuudesta ja huolimattomasta toimitustyöstä.
Hyvä kuolema
Kuoleman kulttuurit-kokoelman kolmesta pääluvusta ensimmäinen käsittelee kuolemaa kulttuurisissa rajanvedoissa arvottuvana käsitteenä. Artikkelikokonaisuuden neljä artikkelia ja yksi tietolaatikko tarjoavat “hyvään kuolemaan” oikeuslääketieteen, saattohoidon ja omaishoivan, filosofian ja mediatutkimuksen näkökulmat, ja siten kuoleman ”hyvyyden” nähdään liikkuvan institutionaalisista määritelmistä ja kulttuurisista diskursseista aina yksilötasolla tapahtuvaan kuoleman kohtaamiseen.
Oikeuslääkäri Ursula Vala aloittaa kokoelman suomalaisen kuoleman erityispiirteitä ja demografiaa sekä kuolemanjälkeistä institutionaalista prosessia erittelevällä asiantuntevalla artikkelillaan “Suomalainen kuolema”. Kuolemisen prosessia puolestaan tarkastelevat saattohoitoon erikoistunut lääkäri Juha Hänninen ja filosofi Mikko Salmela. Hänninen lähestyy aihetta hyvän kuoleman määrittelyä problematisoivalla artikkelillaan “Luonnollinen vai joudutettu kuolema?” ja Salmela artikkelillaan ”Kuolevan kohtaaminen”, jossa tämä tarjoaa Martin Heideggerin filosofiaa mukailevan näkemyksen kuoleman herättämien tunteiden ymmärtämiseen ja kuolemanpelon ylittämiseen. Samasta teemasta jatkaa myös sosiaalityön opettaja Minna Zehnerin tietolaatikko ”Kuolevien vanhusten omaishoiva”, joka esittelee lyhyesti omaishoivaa, vanhushoivan palvelujärjestelmää ja sekä hoivaajien että hoivattavien kohtaamia haasteita, hankaluuksia ja taakkoja. Kirjan ensimmäisen kokonaisuuden päättää mediatutkija Outi Hakolan artikkeli “Kuoleman kokemus”, jossa reflektoinnin kohteena on kuoleman herättämien tunteiden esiintyminen mediarepresentaatioissa ja niiden reseptioissa.
Kuva: Piero di Cosimo, The Death of Procris, c. 1495, The Yorck Project, National Gallery, London.
Ensimmäisessä luvussa kuoleman hyvyys tulee määritellyksi niin instituutio- kuin yksilötasollakin, käytännön ilmiönä, prosessina, surutyönä ja hahmottamista vaativana abstraktiona. Valan ja Hännisen oikeuslääketieteen ja lääketieteen katsauksissa hyvä kuolema muotoutuu suhteessa tilastollisina poikkeavuuksina näyttäytyviin ennenaikaisiin ja väkivaltaisiin kuolemiin. Toisaalta se problematisoituu saattohoito- ja eutanasiapuheen luonnollisen ja epäluonnollisen kuoleman kädenväännössä, jossa hyvä kuolema on näkökulmasta riippuen nähtävissä joko kärsimyksestä vapaana kuolemana tai jouduttamattomana, kuolemanprosessin ”luonnollista” kaarta noudattavana kuolemana.
Luvun aloittava Ursula Valan oikeuslääketieteellinen katsaus on tiukasti tämänhetkinen aloitus artikkelikokoelman ”suomalaiseen kuolemaan”. Kokonaisuutena Valan artikkeli on informatiivinen, eheä ja hyvin jäsennelty kulissientakainen kurkistus kuolemansyihin suomalaisessa yhteiskunnassa ja päättävissä institutionaalisissa elimissä. Vala esittelee kuolemanjälkeistä kuolemaa ja vainajan käsittelyä suomalaisessa kuolemansyynselvitysjärjestelmässä. Katsauksesta käykin oivasti ilmi, miten pitkällinen prosessi mahtuu kuolinhetken ja kuolleeksi julistamisen väliin. Vala tarkastelee myös suomalaisen kuoleman erityispiirteitä ja dekonstruoi kulttuurienvälisen vertailun pohjaa: kuolemansyyn määrittelyn perusteita ja tilastoinnin haasteita. Vala huomauttaakin korkean keskimääräisen eliniän väestöjen tilastojen heijastelevan paljolti vanhuuden sairauksia – verenkiertoelinten sairauksia, dementiaa ja kasvaimia – seurauksena WHO’n nykyisistä ohjeista, joissa painottuvat peruskuolemansyyt välittömien kuolemansyiden sijaan. Siten Valan mukaan Suomen osalta hedelmällisempää on nuoremman demografian kuolinsyiden tarkastelu. Iäkkäänä kuolemisen lisäksi suomalaista kuolemaa määrittää Valan mukaan alkoholikuolemien suuri osuus ja imeväis- ja lapsikuolleisuuden vähyys.
Jos Valan artikkelissa hyvä kuolema näyttäytyy kuolemansyynselvitysjärjestelmän piiriin joutuvien kuolemien vastakohtana, Hännisen kuolemisen arvomaailmaa dissektoivassa artikkelissa tartutaan “luonnollisen kuoleman” instrumentaaliseen arvoon joudutettua kuolemaa käsittelevissä diskursseissa. Hänninen hahmottaa mediapuheessa usein yhteen kietoutuvien saattohoidon ja eutanasian käsitteiden välisiä eroja ja yhteyksiä käytännön kliinisen työn näkökulmasta käsin sekä reflektoi näiden joudutettujen kuolemien rooleja hyvän kuoleman asianajajina. Hän argumentoi “luonnollisen” ja “hyvän” kuoleman diskurssissa painottuvan nykyisellään kuolemisen prosessin vailla pitkittynyttä kärsimystä ja osoittaa, että saattohoidon ja eutanasian kaltaisia kiistanalaisia aihepiirejä tulisi tarkastella vapaana ”luonnollisuuden” arvottuneesta ja arvottuvasta painolastista. Artikkeli vajoaa kuitenkin tahattomasti havainnollistamaan luonnollisen kuoleman käsitteen aksiomaattisuutta toistamalla käsitettä myös hyvän kuoleman problematisoimattomana synonyymina siten, että argumentaation seuraaminen ajoittaa vaikeutuu. Tästä huolimatta Hännisen artikkeli on monipuolinen kirjoitus ajankohtaisesta ja tärkeästä aiheesta.
Salmelan, Zehnerin ja Hakolan kuoleman kohtaamista painottavissa artikkeleissa puolestaan hyvä kuolema näyttäytyy kuolemana, jota ei tarvitse kohdata yksin, ja jonka herättämät tunteet on mahdollista sekä vastaanottaa että ilmaista. Mikko Salmelan analyysi kuoleman ja kuolevan kohtaamisesta on huolellisesti rakennettu, kriittinen mutta empaattinen, asiantunteva ja moniääninen. Salmelan mukaan kuolevien emotionaalinen tukeminen painottuu julkisessa keskustelussa saattohoidon haastavimpana alueena. Erittelemällä sekä inhimillistä kuoleman edessä koettua ahdistavuuden kokemusta että vallitsevaa tieteellistä ymmärrystä kuolemisen prosessoinnista hän pyrkii osoittamaan polun aitoon ja ymmärtävään mutta mahdollisimman vähän kuormittavaan vuorovaikutukseen kuolevan kanssa. Kuolevan emotionaaliseen tukemiseen liittyen Salmela pilkkoo tämän kohtaamista hankaloittavaa kuolemanpelkoa psykologisiin, biologisiin ja kulttuurisiin tekijöihin: Psykologisissa tekijöissä on Salmelan mukaan kyse yksilön vaikeudesta samaistua tilanteeseen, josta yksilöllä ei ole omakohtaista kokemusta, ja biologisissa tekijöissä niistä evolutiivisista rakenteista, jotka saavat yksilössä aikaan sekä vääristyneitä pelontunteita että vastentahtoisuutta käsitellä omaa kuolevaisuuttaan. Kulttuuriset tekijät ovat puolestaan niitä kulttuurisia diskursseja, joiden on modernissa, medikalisoituneessa lännessä useimmiten nähty kieltävän ja piilottavan kuoleman. Näiden kulttuuristen diskurssien välittämää kuvaa vallitsevasta kuoleman kohtaamisesta tarkasteleekin Outi Hakola omassa artikkelissaan. Minna Zehnerin tietolaatikossa Salmelan tarkastelema sivustaseuraajan abstrakti kamppailu kuoleman dilemman kanssa saa puolestaan rinnalleen konkretisoituneemmat omaishoivaajan ja -hoivattavan perspektiivit – toisinaan rohkeastikin kantaaottavana ja humaanina puheenvuorona kuolevan vanhuksen oikeuksista.
Hakolan media-aineisto kattaa Minna Havukaisen Exitus-näyttelykokonaisuuden (2009–2013), Kiti Luostarisen mediadokumentin Kuoleman Kasvot (2003), Yleisradion tuottaman Viimeiset sanani-dokumenttisarjan (2013), ja neljä Tiina Merikannon dokumenttia vuosien 2000 ja 2010 väliltä. Artikkelin käsittelytapa on jokseenkin problemaattinen: tutkimustehtävänä on ilmeisesti ollut tarkastella kuoleman herättämiä tunteita ja kokemuksia paitsi kuolevassa ja tämän omaisissa, myös suomalaisessa yhteiskunnassa taiteen ja median avaaman väylän avustuksella. Aineiston soveltavuus yleisten asenteiden tarkasteluun on kuitenkin kyseenalainen otoksen mediamateriaalin yksipuolisuuden ja reseptioaineksen hajanaisuuden myötä, ja kuoleman kohtaamisen dokumentaarina aineistoa vaivaa mediaprojektien osanottajien valikoituneisuus, kuten Hakonen itsekin mainitsee. Suhteessa vallitsevaan rajaukseen pinnalle nousevat siten sekä edustavuuden ja yleistettävyyden kysymykset että täsmällisen raportoinnin tarve. Vailla ansioita ei Hakolankaan artikkeli ole, ja etenkin sen lyhyt katsaus kuolemalle annettuihin visuaalisiin muotoihin media-aineistossa on paitsi mielenkiintoinen, myös tarkastelukohteena tunnekokemuksia ja yhteiskunnallisia asenteita ongelmattomampi.
Yhteisöllinen kuolema
Kokoelman toisen pääluvun teemana on yhteisöllinen kuolema. Luvun neljässä artikkelissa ja niitä täydentävässä tietolaatikossa suomalaisen kuolemankulttuurin erityispiirteitä tarkastellaan sosiologiasta, folkloristiikasta, oikeustieteestä ja media-antropologiasta käsin. Edellisessä luvussa esitellyt, kulttuurisesti, institutionaalisesti ja yksilöllisesti määräytyvät arvoasetelmat painottuvat nyt osana niitä kuolemiseen ja suremiseen liittyviä rituaaleja ja konventioita, jotka sekä peilaavat että tuottavat kulttuurissa vallitsevaa suhdetta kuolemaan käsitellessään kuoleman aikaansaamaa epäjärjestystä.
Luvun aloittaa sosiologi Ilona Pajarin artikkeli “Kuolemanrituaalit Suomessa”, jossa tämä käsittelee kuolemanrituaaleja, kuolemansuhdetta ja suremisen konventioita ravistelleita muutoksia traditionaalisen ja modernin yhteiskuntamallin välisessä murroksessa. Folkloristi Kaarina Koski jatkaa Pajarin avaamaa teemaa artikkelillaan ”Sosiaalinen kuolema”, jonka puitteissa hän teoretisoi modernin kuolemankulttuurin vaikutuksia sosiaalisen kuoleman vaiheeseen, siis: yksilön biologista kuolemaa seuraavaan yhteisölliseen sopeutumisprosessiin. Artikkelissaan ”Perinnön jakaminen ennen ja nyt” ja tätä seuraavassa tietolaatikossa ”Tapaus Garp” oikeustieteilijä Mia Korpiola puolestaan tarkastelee suomalaista perheoikeutta sen ruotsalaisista lähtökohdista 1000–1300 -luvuilta aina nykyaikaisiin perimysjärjestelyihin saakka ja osoittaa myös perheoikeuteen kuuluvan jäämistöoikeuden aikansa kuolemankäsityksiä heijastelevaksi peiliksi. Sosiologi ja viestinnän tutkija Johanna Sumiala lopettaa luvun artikkelillaan ”Urheilusankarin kuolema”, jossa hän tarkastelee kuolemaa, julkisuutta ja mediarituaaleja Mika Myllylän kuolemaa käsitelleissä media-aineistoissa. Sumiala kietoo tekstissään yhteen suomalaisen arvomaailman ja julkisuuden areenan, jonka argumentoi toimivan monitoimijaisena, olemassa olevia valtarakenteita sekä ylläpitävänä että haastavana todellisuuden dramatisoinnin kenttänä.
Luvun fokuksessa on yhteisöllisten rituaalien ja prosessien kautta määräytyvä kuolemansuhde. Siten artikkeleissa tähytään tämänhetkiseen kuolemankulttuuriin ja siihen johtaneeseen muutokseen erityisesti modernisoituvalla 1900-luvulla ja sen jälkeen. Korpiolan tarkastelussa on tätäkin pidemmän mittakaavan muutos. Artikkeli ja sitä täydentävä tekstilaatikko havainnollistavat oivallisesti niitä tapoja, joilla uskonnolliset ja moraaliset, sekä vallitsevaa kuolemankäsitystä että ihmisoikeuksia heijastelleet, arvot ovat läpäisseet perimysjärjestelyjä keskiajan sukukeskeisestä maaomistuksesta tai taivaspaikkaa riianneista kirkkolahjoituksista lähtien ja siten sekä heijastaneet että muokanneet aikansa yhteisöllisyyttä.
Kuolemankulttuurin modernisaatio arvottuu teksteissä sekä hyvänä että pahana. Kaarina Koski tarkastelee sosiaalisen kuoleman suhdetta biologiseen kuolemaan nyky-yhteiskunnassa ja argumentoi sosiaalisen kuoleman merkityksen, roolin ja etenkin ajoituksen muuttuneen modernilla ajalla. Lääketieteen kehityksen pidentämän eliniän puitteissa pitkittyy usein myös kuolinprosessi, jolloin sosiaalisen kuoleman rituaalit on mahdollista siirtää alkamaan jo ennen kuolemaa. Koski soveltaa laitoskuolemaan Gennepin siirtymäriittiteoriaa ja tulkitsee sosiaalisen kuoleman prosessin, jonka aikana vainaja siirretään elävien yhteisöstä kuolleiden pariin, aikaistuneen kuoleman institutionalisoitumisen myötä. Artikkeli maalaakin karua kuvaa laitoskuolemasta, jossa yhteiskunnalle merkityksettömäksi muuttunut vanhus kokee sosiaalisen kuoleman ennen biologista kuolemaansa. Vaikka kannanotto on paikallaan pidentyneen eliniän siirtäessä vanhusta Kosken kuvailemaan ”kuoleman odotushuoneeseen”, toivoisi polemisoivalta artikkelilta kenties myös laitoskuoleman suhteuttamista modernin kuoleman laajempaan maisemaan, jota ovat muokanneet institutionalisoitumisen lisäksi myös yksinäisen laitoskuoleman vastareaktiona syntyneet hoivaliikkeet, jotka muualla kokoelmassa saavat pinta-alaa Juha Hännisen, Mikko Salmelan ja Minna Zehnerin teksteissä. Tästä huolimatta, vaikka nojaakin jokseenkin kliseiseen medikalisoidun kuoleman kurjuuden ajatusmalliin, Kosken artikkeli on reflektiona puhutteleva ja mielenkiintoinen.
Ilona Pajari käsittelee artikkelissaan ”modernin” ja ”traditionaalisen” välisiä eroja niin kuolemankäsitysten, kuolemisen prosessin, ruumiinkäsittelyn, hautajaisrituaalien ja suremisen osalta. Artikkelissa esiintyvä sinänsä suoraviivainen eronteko traditionaalisen ja modernin kuolemankulttuurin välillä ei kuitenkaan jää vaille nyansseja. Kuten Pajari itsekin huomauttaa, rakenteen keinotekoinen vastakkainasettelu tuo esille kuolemankulttuurissa vallitsevan muutoksen perusteellisuuden. Pajari eritteleekin huolellisesti kuolemankulttuurin murrokseen johtaneita kehitysjuonteita, ja tämä monipuolinen, kontekstitietoinen erittely muutoksen taustalla olevista tekijöistä estää katsausta vajoamasta perinteiseen, traditionaalista kuolemankulttuuria kultaavaan surkuttelun suohon, jossa moderni, monessa mielessä kuolemasta etääntynyt, kuolemankulttuuri näyttäytyy äärettömästi huonompana traditionaaliseen nähden, ja jonka myös Pajari näkee aikanamme muuttuneen jo kliseeksi. ”Tapakulttuuri muuttuu myös sen vuoksi, että ihmiset haluavat muuttaa sitä”, Pajari huomauttaa ja toteaa kuoleman läheisyyden olleen traditionaalisessa yhteisössä kokijoilleen myös ongelma, jota kontrolloimaan tarkastelemansa rituaalien ja uskomusten monimuotoisuus on kehittynyt. Siirtäen katseen tulevaan Pajari pohtiikin, lievätkö monet kuolemanrituaalit olleet osa pakon sanelemaa välivaihetta ennen immateriaalista ja abstraktia kuolemansuhdetta, jota kohti länsimaat näyttävät edelleen kehittyvän.
Johanna Sumialan tarkastelun kohteena on paitsi median välittämä ja mediassa käsitelty kuolema myös median muokkaama kuolema. Siten Sumialan antropologista riittiteoriaa mediamaisemaan siirtävä artikkeli lienee tietynlainen vastaus Pajarin esittämään kysymykseen: tämän tarkastelemissa virtuaalisissa kuolemanrituaaleissa painottuvatkin abstraktimmat suru-, hautaus- ja muistorituaalit yli niiden rituaalien, jotka keskittyvät kuolemisen prosessiin ja ruumiin kuolemanjälkeiseen käsittelyyn. Myös muilta osin artikkelikokoelman esittelemä ja käsittelemä länsimainen kuolemankulttuuri korostuu surutyötä ja tunneilmaisua painottavana kuolemankulttuurina. Tämä Tony Walterinkin neomodernin kuolemankulttuurin analyysista tuttu tunnekeskeisyys esiintyy paitsi media-aineistojen ja niitä luotaavien mediatutkijoiden, myös kokoelman muiden kirjoittajan esityksissä. Havainnollistavaksi kuriositeetiksi kelvannee artikkelikokoelman kolmannesta pääluvusta löytyvä Atte Oksasen ja Pekka Räsäsen tietolaatikko, jonka ajankohtaisena ja mielenkiintoisena – joskin tietolaatikkomuodon typistämänä – argumenttina esitetään koulusurmien uhrikeskeisen Yhdysvaltalaisuutisoinnin edistäneen paikallisyhteisön toipumista vastakohtana Suomelle, jonka koulusurmatapausten surmaajakeskeisessä uutisoinnissa yhteisöllisyyden koko potentiaali on kirjoittajien mukaan jäänyt hyödyntämättä. Tässä informaationvälityksen areenaa ikään kuin vaaditaan muotoutumaan myös surutyön väyläksi ja Sumialan artikkelissaan kuvailemaksi monitoimijaiseksi areenaksi. Sekä Pajari että Koski argumentoivatkin artikkeleissaan rituaalien ohjautuneen entistä enemmän omaisten surun ympärille, kun yksilönkuolema on vallitsevassa taloustilanteessa muuttunut yhteisön kannalta redundantiksi.
Sumiala ja ensimmäisen luvun lopettanut Outi Hakola työskentelevät molemmat kuolemankulttuuria muokkaavan median parissa, Sumiala ”Tapaus Mika Myllylän” rituaalista mediatoimintaa ja Hakola valokuvataidetta ja mediadokumentaaria suomalaisen kuolemansuhteen ja suremisen peileinä tarkastelevissa artikkeleissaan. Visuaalisen kulttuurin tutkijana on helppo olla Hakolan ja Sumialan kanssa yhtä mieltä siitä, että taide ja media toimivat oivina näyttämöinä paitsi valtadiskurssille myös sitä haastavalle vastadiskurssille ja siten mahdollistavat kuolemaan ja suremiseen liittyvien asenteiden laaja-alaisen tarkastelun. Siinä missä Hakolan media-analyysi tavoittaa yhteiskunnallisen heikosti, Sumialan media-antropologinen tarkastelutapa vastaa parhaimmillaan kulttuurisen merkityksenannon kysymyksiin niin kuoleman, julkisuuden kuin julkisuudessa esiintyvien henkilöiden kuolemien rituaalisessa käsittelyssä. Kritiikkiä voi tosin esittää Sumialan valinnasta viitata kontekstissa painottuvan kuoleman julkiseen mediakäsittelyyn ”kuoleman ritualisoitumisena”, mikä piirtää helposti kuvan mediaympäristön synnyttämästä erityisestä ilmiöstä. Mediarituaalit asettuvat kuitenkin samaan jatkumoon kuoleman muiden rituaalien kanssa, samalla lailla kuoleman turvallisen käsittelyn mahdollistavina merkityksellisinä konventioina sen sijaan, että irtautuisivat niistä erilliseksi saarekkeeksi. Voisikin olla paikallaan harkita mediarituaaleihin liittyville toiminnoille ja toimijuuksille ilmiötä paremmin kuvaavaa suomenkielistä termistöä.
Lopullinen kuolema
Teoksen kolmas ja viimeinen pääluku luotaa kuoleman lopullisuutta ja kuolemanjälkeisyyttä ja tarkastelee kuolemalle annettuja merkityssisältöjä tällä kertaa kuoleman pahuuden, kulttuurisissa merkityksenannoissa tuotetun ”pahan kuoleman”, ja kuolemalta suojelevien uskomusten kautta – pahan kuoleman auetessa tässä kontekstissa itsemurhan tai koulusurmakuoleman välityksellä. Neljän artikkelin ja yhden informaatiolaatikon tarjoamista näkökulmista kuoleman lopullisuutta ja toisaalta elämän monia loputtomuuksia lähestytään uskonnon, filosofian, sosiologian, kehitysbiologian ja lääketieteen kautta.
Luvun aloittaa kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketolan artikkeli ”Kuolemattomuus uskonnoissa”, jossa tarkastellaan ikuisen elämän olomuotoa ja pelastusoppeja viidessä valtauskonnossa tai valtauskonnon oppisuuntauksessa: kristinuskossa, juutalaisuudessa, islamissa, hindulaisuuden bhakti-mãrgassa ja puhtaan maan buddhalaisuudessa. Kehitysbiologian professori Seppo Vainio puolestaan esittelee kuolevaisuutta säätelevää ihmisorganismia ja sen parissa tehtävää tutkimusta artikkelissaan ”Kuoleman ja kuolemattomuuden biologia”. Vainion jälkeen puheenvuoron saavat geologi Jari Holopainen ja ylilääkäri Timo Partonen, jotka yhteisartikkelissaan ”Itsemurha” pyrkivät lisäämään ymmärrystä itsemurhasta esittelemällä sen yhteyteen Lauri Rauhalan kehittelemän holistisen ihmiskäsityksen. Itsemurhasta väkivaltaisen, pahan kuoleman teemaa jatkaa sosiologien Atte Oksanen ja Pekka Räsänen lyhyt mutta mielenkiintoinen ”Koulusurmat ja paikallisyhteisöt”, tuo koulusurmiin ja sen toisistaan poikkeaviin mediauutisointeihin Suomessa ja Yhdysvalloissa katsahtava informaatiolaatikko. Luvun päättää filosofi Sami Pihlströmin artikkeli ”Kuoleman pahuus”, jossa tämä tarkastelee kuoleman ja pahuuden suhdetta etenkin elämän merkityksellisyyden ratkaisijana ja ehdottaa synteesiä etiikan ja metafyysisen filosofian välille kuoleman merkityksellisyyttä tuottavan funktion näkemiseen.
Kuoleman lopullisuuden tematiikan myötä luvun keskiöön nousee sen artikkeleissa monia eri muotoja ottava, kuoleman- ja elämän päättymisen pelkoja lieventävä ikuisuususko. Kimmo Ketolan katsauksessa kuolemanjälkeisyyden ja ikuisuususkon rooli kuolemanpelon liudentamisessa saa luonnollisestikin merkittävän roolin: onhan uskontoa lähestytty usein juuri kuoleman kysymyksen ympärille rakentuneena ilmiönä, kuten Ketola itsekin jokseenkin kriittisesti huomauttaa. Toisenlaista ikuisuususkoa edustaa myös Vainion esittelemä kuolevaisuutta säätelevä biologinen organismi, joka yhtäältä on rakentunut tekemään elämälle tilaa kuolemalla ja jota epigenetiikka toisaalta paraikaa jalostaa suuremman itsesäätelyn alaisuuteen. Ensimmäisen luvun artikkeleista teemaan sopii Mikko Salmelan lyhyt mutta mielenkiintoinen analyysi saattohoidossa käytetyistä kuolemisen vertauskuvista, ”matkasta”, ”prosessista” ja ”siirtymästä”, jotka tämän mukaan tahattomasti osallistuvat kuoleman etäännyttämiseen ja abstrahoimiseen ja ovat kuolevan hoidon kannalta etenkin maallisen saattohoidon parissa harhaanjohtavia. Holopaisen ja Partasen artikkelissa ikuisuususko näyttäytyy ikävämmässä muodossa, itsemurhan osatekijänä. Tällöin Lauri Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen neljästä olemuspuolesta, tajunnallisuudesta, kehollisuudesta, situationaalisuudesta ja kuolemattomuudesta etenkin kuolemattomuuden – post-ego -näkemykseen sisältyvä – osa-alue näyttäytyy Holopaisen ja Partasen mukaan tärkeänä itsemurha-ajatuksiin vaikuttavana tekijänä.
Etenkin yhteisöllistä kuolemaa käsittelevän luvun rohkeiden ”neomodernin” kuolemankulttuurin analyysien rinnalla monesta kolmannen luvun artikkelista tuntuu puuttuvan tietynlaista uutuusarvoa. Sitä puuttuu etenkin yllä mainitusta Holopaisen ja Partasen itsemurhan psykologiaa esittelevästä artikkelista, jonka holistisen ihmiskäsityksen sovellutus juurtuu kehnosti jo olemassa olevaan tutkimustietoon. Kuten Holopainen ja Partonen itsekin huomauttavat, ongelmaksi koettua itsemurhaa, siihen johtavien tekijöiden kokonaisuutta ja sekä selviytymis- että läheiskokemuksia on kansain- ja tieteidenvälisessä tutkimuksessa vuosien saatossa pyritty hahmottamaan jo monelta kantilta, ja myös artikkelin oma, pääasiassa terminologinen kontribuutio tuntuu heppoiselta. Samaten pitkälti suppeaan tilastotietoon perustuva, muutamiin riskitekijöihin keskittyvä erittely luo yksipuolisen pohjan uudelle selitysmallille. Siten holistisen ihmiskäsityksen pitkälti sanallinen lisä itsessään tuo vain vähän uutta tilanteeseen, jossa itsemurha-ajatusten ymmärretään jo olevan elämän- ja kuolemanhalujen välissä tapahtuvaa punnintaa, johon vaikuttavat sekä elämäntilanne että maailmankuva, näkemys kuolemanjälkeisestä elämästä ja pelastuksesta.
Myös modernin maailman vakaumuksellista maisemaa käsittelevät tekstit tuntuvat toistavan turvallista ja tietyllä tapaa vanhentunutta maksiimia sekularisaation vaikutuksista kuolemankulttuuriin. Kuolemanpelon kulttuuristen syiden analyysissaan Salmela hyppää katoliselta keskiajalta sekularisoituvaan länteen ja kiirehditysti analysoi kuoleman torjunnan lisääntyvän – ja sitä myötä kyvyn samaistua kuolevaan katoavan – naturalistisen maailmankatsannon myötä, jossa eläviä ja kuolevia yhdistävä metafyysinen side Salmelan mukaan usein häviää. Ketolan katsaus toistaa myöhemmin saman ajatuksen suomalaisen uskon hapertumisesta kuolemanjälkeisen elämän kysymyksessä, joskin painottaa kuolemankäsitysten monimuotoisuutta niin monikulttuurisessa ympäristössä kuin katsaukseen valitsemiensa yksittäisten uskontokuntienkin sisällä. Tästä näkökulmasta onkin hämmentävää, että Ketola on valikoinut tutkimuskohteikseen pelkästään palvonnallisen teismin ja taivasuskon yhdistämiä uskontoja ja oppisuuntia ja lähestyy niitä intressinään pitkälti pelastusoppi. Ketola toki lopussa argumentoi kuolemankäsityksen kytkeytyvän elämään etenkin pelastusopin myötä elämää jäsentävänä voimana ja siten valaisee yksipuolista valikoimaa kenties ohjanneita motiiveja.
Toisaalta uskonnot eivät katsauksessa tunnu saavan käsittelyä, joka todella mahdollistaisi niiden keskinäisen tarkastelun: siinä missä kristinuskon ja juutalaisuuden käsittelyissä painottuvat käsitysten dogmaattiset taustat, Islamin taivaskuvaus on kovin oppikirjatiivistelmämäinen avaus aiheeseen, ja buddhalaisuus ja hindulaisuus taas piiloutuvat yksipuolisten oppisuuntaesittelyjen taakse. Voisikin esittää, että ”kuolemattomuudesta uskonnoista” olisi saanut enemmän irti tarkemmalla rajauksella ja sitä myötä monipuolisemmalla katsauksella paalupaikalle valittuihin oppisuuntiin. Artikkeli ei tunnu sanovan mitään uutta saati ajankohtaista ennen varsin mielenkiintoista päätäntöään. Tässä Ketola nostaa esiin luonnollisen uskonnon konstruktion, jossa monien kuolemanoppien jakamia yleisiä piirteitä tarkastellaan kognitiivisesti luontaisina tapoina hahmottaa kuolemaa. Sekä Salmelan että Ketolan väitteisiin vähentyneestä tai hylätystä uskosta tuonpuoleiseen toivoisikin yhtäältä laajemman tutkimusaineiston luotaamista ja toisaalta esimerkiksi new age -liikehdinnän, uuspakanuuden ja Vainion artikkelissa näkyvän ”tiedepanteismin” huomiointia moderneina tapoina liudentaa kuoleman lopullisuutta ja siitä aiheutuvaa ahdistusta.
Sekularisoitumisen aikaansaamaa toivottomuutta toistavien näkökulmien rinnalle löytyy virkistävästi myös sekulaarin kuoleman lopullisuusajattelua ja kuolemisen pahuutta kyseenalaistavia artikkeleita. Esimerkiksi käynee yllä mainittu Seppo Vainion artikkeli, joka on aihetta ulkopuolelta lähestyvälle informatiivinen ja valaiseva katsaus solutasolla tapahtuvaan kuolemisen prosessiin ja medikalisoituneeseen kuolemankulttuuriin johtaneeseen lääketieteen kehitykseen. Vainio esittelee artikkelissaan huolellisesti ja innostavasti biologian eri osa-alueilla aiheen parissa tehtyjä läpimurtoja ja jatkuvasti lisääntyvää tietoisuutta kuoleman ja elämän välisestä hienovireisestä dialogista. Erityisen mielenkiintoinen on Vainion sumeilematon reflektointi sen eettisen problematiikan parissa, joka liittyy jo sekä läpimurtoihin johtaneeseen että paraikaa tekeillä olevaan ”elämän uudelleenohjelmoinnin” tutkimukseen.
Oivana lopetuksena luvulle toimii Sami Pihlströmin artikkeli, jossa tämä erottelee kuolemaan suhtautumiseen vaikuttavista perspektiiveistä yksikön ensimmäisen persoonan subjektiivisen ja kolmannen persoonan objektiivisen näkökulman. Näistä ensimmäinen on painottunut kuolevaisuuden filosofian historiassa sekä elämälle merkityksen suovana että tämän merkityksen kiistävänä rajaviivana. Kolmannen persoonan perspektiivin voi puolestaan nähdä etäisyyttä tuovana, itsen kuolemaa kieltävänä näkökulmana. Pihlström ehdottaakin rinnalle synteettistä, me-muotoista monikon ensimmäisen persoonan näkökulmaa, jossa eläminen kohti kuolemaa näyttäytyy pelkän yksilösubjektin ylittävänä, koko ihmiskuntaa koskettavana elämän ja kulttuurin merkityksellisyyttä uhkaavana ongelmana. Tästä laajasta näkökannasta Pihlström keskustelee kuoleman pahuutta Thomas Nagelin privaatio-teorian valossa, jossa kuoleman nähdään riistävän sitä mahdollista hyvää, mitä yksilön loppuelämään olisi kenties sisältynyt. Terry Eagletonin ja Mark Johnstonin teesejä reflektoiden Pihlström kytkee kuoleman pahuuden ytimen lopulta yksilön omaan kyvyttömyyteen hyväksyä kuolevaisuutensa, ja tällöin kuoleman pahuus siirtyy kuoleman epidemisestä kyvystä riistää elämän merkityksellisyyden mahdollisuus takaisin yksilösubjektin kykyyn merkityksellisellä tavalla käsitellä omaa rajallisuuttaan. Pihlströmin artikkeli onkin mielenkiintoinen ja analyyttinen kirjoitus, joka ikään kuin sulkee artikkelikokoelman piirtämän ympyrän palaamalla kuoleman metafysiikasta takaisin alkuun: kuolemisen ja kuolevan kohtaamisen vaikeuteen.
Suomalainen kuolema ja sen kulttuurit?
Julkaisutiedotteensa mukaan Kuoleman kulttuurit Suomessa ”lähestyy kuolemaa kokonaisvaltaisesti kulttuurisena, sosiaalisena, uskonnollisena ja filosofisena ilmiönä” ja ”antaa apuvälineitä kuolevan ja hänen omaistensa kohtaamiseen sekä oman kuolevaisuutemme pohdintaan”. Julkaisun monitieteinen ja moniääninen kokoelma on toimiva katsaus tämänhetkiseen suomalaiseen kuolemantutkimukseen. Hieman epävarmaksi tosin jää, millaisen kohderyhmän minkälaiseen käyttöön se on aiottu, ja mikä on kokoelman kokonaispanos jo olemassa olevien, kaltaistensa artikkelikokoelmien rinnalla.
Kokoelman yksittäiset kontribuutiot ovat valtaosin asiantuntevia, mutta etenkin kokonaisuutena teosta värittävät sekä julkaisemisprosessin hätäisyys, että sisällön tietynasteinen jäsentymättömyys, joka näkyy selvimmin johdannossa ja sen väkinäisessä rakenneselvityksessä. Samaten epilogina kirjan päättävä oikeushammaslääkäri Helena Rannan muistelma ”Ammattina kuolema” käynee kuriositeetista, mutta jäsentyy huonosti edeltävään kokonaisuuteen. Karuimmalla tavalla hätäisyys näyttäytyy kuitenkin kielellisen ilmaisun, lähdeluettelon ja muotoilun puutteissa sekä epäsystemaattisissa ja monessa paikassa puutteellisissa viittauskäytännöissä. Kokoelman epätasaisuus viestii editoinnin jääneen pitkälti yksittäisten kirjoittajien vastuulle.
”Ihmisen kuolevaisuus” -Argumenta-hankkeen tavoitteena on ollut tarkastella kuolevaisuuden merkityksiä sekä yksilöllisenä että yhteisöllisenä ongelmana. Tässä myös Kuoleman kulttuurit Suomessa –artikkelikokoelma onnistuu: vaikka suomalaisen kuoleman ja sen erityispiirteiden mukaan otsikoitu julkaisu painottaa näennäisesti yhteisöllistä, sen monitieteinen sisältö esittelee kuolemaa yhteisöllisen ja yksilöllisen rajat ylittävänä ongelmana ja tämän ongelmaluonteen ympärille kasvaneina ilmiökomplekseina, yleispätevinä tai universaaleina useammin kuin Suomeen paikantuneina. Siten ihmetystä herättää ”Ihmisen kuolevaisuus” -hankkeen muokkautuminen jokseenkin harhaanjohtavasti nimetyksi Kuoleman kulttuurit Suomessa -julkaisuksi.
Suomalaisesta kuolemasta on kirjoitettu jo paljon, ja vaikka julkaisu tähdännee tuon helposti sekä monoliittiseksi että muinaiseksi jäävän kuolemankulttuurin ajankohtaistamiseen, monetkaan kokoelmassa käsitellyt aiheet eivät näyttäydy nimenomaan paikalliselle kuolemankulttuurille erityspiirteisinä kuolemankulttuurien ilmentyminä. Otsikon ”suomalaisuuden” lisäksi ihmetystä aiheuttavat sen ”kulttuurit”. Teoksessa toki seikkaillaan kulttuurin ja Kulttuurin eri tasoilla, mutta valtaosaa sen artikkeleista tuntuu yhdistävän lähestymistapa kuolemankulttuureihin ja niiden monimuotoisuuteen juurikin kuolevaisuuden ongelmaluonteen kautta.
Tähän suomalaisuuden ja kulttuurien epäsuhtaan tiivistyykin kenties artikkelikokoelman kantava ongelma: vaikka sen itsenäiset osaset ja näiden osasten koostamat, toisiaan tasapainottavat artikkeliryppäät ovat parhaimmillaan asiantuntevia ja informatiivisia, rohkeita, oivaltavia ja eteenpäin katsovia, ja tarjoavat monipuolisen ja mielenkiintoisen katsauksen – jos eivät suomalaisiin kuolemankulttuureihin – Suomessa paraikaa tehtävään kuolemantutkimukseen, kokoelma ei ole ehtinyt jäsentyä koherentiksi kokonaisuudeksi, jonka monilla risteävillä kytköksillä olisi selvä fokus ja funktio. Teos olisikin vaatinut vielä yhden editointikierroksen, jotta sen pahimmat epätasaisuudet ja huolimattomuusvirheet olisivat karsiutuneet pois ja sen sisältö nivoutunut toimivaksi ja tiiviiksi. Lopputuotoksena on siten paljon tarjoava teos, joka ei kaikesta huolimatta tunnu kiteytyneen kokoelmasta kokonaisuudeksi tai löytäneen paikkaansa vertaisteostensa joukossa.
Kuva: Michael Wolgemut: Kuolemantanssi 1493, Liber chronicarum
- Kirjan nimi:
- Kuoleman kulttuurit Suomessa
- Kustantaja:
- Gaudeamus Oy
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 270
- Kirjoittajat:
- Hakola, Outi; Kivistö, Sari & Mäkinen, Virpi (toim.)
- Lisätiedot:
- Human mortality / Ihmisen kuolevaisuus
Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry. - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Heidi Kosonen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FM, jatko-opiskelija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Jyväskylän yliopisto