Ulkoministeriön tutkijana työskentelevä Jussi Pekkarinen on julkaissut useita tietokirjoja työnantajansa historiasta. Tuotannon punaisena lankana voidaan pitää Pekkarisen kiinnostusta diplomaattien ja ulkoministeriön henkilökunnan arkipäivään, tavanomaisen ulkopolitiikan historian sijasta. Kävin ja kuulin. Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918–1933 jatkaa samaa kaavaa ja on ensimmäinen osa kahden osan kirjasarjasta, jossa paneudutaan Suomen lähetystöjen poliittisiin raportteihin aina toisen maailmansodan loppuun saakka. Kirjasarjan toinen osa, joka kattaa vuodet 1934–1945 ilmestynee jo vuoden päästä.
Kirjasarjan ensimmäisessä osassa keskitytään ulkoministeriön varhaishistorian raportteihin. Merkittävän osan lähettiläiden työajasta vei vastaperustetussa ulkoasiainministeriössä poliittisten raporttien laatiminen Helsinkiin. Työtaakkaa ei helpottanut se, että ohjeita raporttien laatimiseen jaettiin ministeriöstä hyvin niukasti, jos ollenkaan. Lisäksi lähettiläiden motivaatiota nakersi epäilys siitä, että raportteja ei juuri Helsingissä luettu. Asetelma johti siihen, että nuoren ulkoasiainministeriön raportointi oli pitkälti sekasortoista ja eri lähettiläiden näkemykset siitä, mitä raportteihin kuului sisällyttää ja mitä ei vaihteli suuresti.
Aikaisemman ohjeistuksen oltua vähäistä, pyrki lyhytaikainen ulkoministeri Carl Enckell 1924 tuomaan edes jotain järjestystä raportointiin. Enckell oli aikaisemmin vuodesta 1919 toiminut Suomen Pariisin-lähettiläänä ja tullut tunnetuksi pedanttisesta raportointityylistään. Ulkoministeri ohjeisti lähettiläitä käsittelemään raporteissaan yleispoliittisia havaintojaan ja jättämään erikoiskysymysten käsittelyn kokonaan niiden ulkopuolelle. Lisäksi Enckell halusi lähettiläiden keskittyvän sellaisiin kysymyksiin, joilla oli ulkopoliittista painoarvoa Suomelle. Hän sanelikin suoraan eri painoalueita, joihin lähettiläiden tulisi erityisesti keskittyä. Enckellin ohjeet kuitenkin unohdettiin nopeasti hänen väistyttyä ulkoministerinpaikaltaan, eikä yksityiskohtaisia ohjeita siitä, mitä Helsingissä tahdottiin lukea enää myöhemmin juuri kantautunut lähetystöihin.
Lisäksi raporttien merkitys väheni 1920-luvun myötä, tiedonvälityksen nopeutuessa. Kiireellisissä asioissa kommunikaatio kannatti hoitaa sähkeiden kautta ja raportit jäivät enenevissä määrin historiallisiksi dokumenteiksi, kuten Saksan-lähettiläs Harri Holma jo vuonna 1923 totesi. Muutenkin raporttien sisältö oli menettänyt merkitystään ulkoministeri K. G. Idmanin linjattua, että lähettiläiden tulisi luotettavien Pohjoismaiden ulkopuolella välttää arkaluontoisten asioiden sisällyttämistä raportteihin, sillä ulkoministeri oli huomannut, että kirjeiden sinetit oli usein murettu ennen niiden saapumista ministeriöön.
Teoksen alussa itse esittämäänsä kysymystä, miten raportit vaikuttivat Helsingin päädyn ulkopolitiikkaan, vai päätyivätkö ne niin sanotusti suoraan arkistoon, Pekkarinen ei sen enempää käsittele, mikä on harmillista. Olisi ollut kiinnostavaa saada tietää keiden lähettiläiden raportteja Ritarikadulla tarkimmin luettiin ja miksi joitakin raportteja arvostettiin enemmän, kun muita. Johtuiko se sisällöstä vai kirjoittajan jo nauttimasta arvovallasta kollegoiden ja poliitikkojen keskuudessa?
Glamouriton lähettilään arki
Suomen Riian-lähettiläs K.G. Idman työhuoneessaan 1927–1928. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma, linkki lisenssiin.
Suomalaisdiplomaattien raportit ovat mainio lähde historiantutkijalle, koska niistä ei ainoastaan välity Suomen ulkopoliittisen historian kehitys, vaan myös usein terävästi kuvattu aikalaiskuva maailman poliittista tapahtumista. Kiinnostavaa on ennen kaikkea lukea Pekkarisen sujuvaa ja mukaansa tempaisevaa referointia lähettilään aitiopaikalta kuvailluista diktatuurien hiljattaisesta esiinmarssista Euroopan eri kolkissa. Moni värikäs ja humoristinenkin anekdootti värittää kerrontaa läpi teoksen, kuten huomio siitä, miten Suomen Viron-lähettiläs Erkki Reijonen piti kutsuja, joissa nautittiin alkoholia erinomaisina tilaisuuksina kerätä arvokasta tietoa raportteihinsa. Lähettilään juominkeihin kyllästyneelle vaimolle Reijonen motivoi käyttäytymistään sillä, että hän isänmaallisesti ”joi Suomen puolesta”. Kevyemmissä, anekdoottien ja arkipäivän kuvauksissa Pekkarinen onkin vahvimmillaan.
Teoksen sivuilta välittyy eloisasti maailmansotienvälisen ajan lähettiläiden arki, joka usein oli kaukana siitä glamourin ja diplomaattisten kutsujen maailmasta, joiden usein luullaan leimanneen menneiden vuosikymmenien ulkoasiainhallintoa. Päinvastoin Pekkarinen kuvaa, esimerkiksi miten Lontoon-lähettiläs Armas Saastamoinen valitteli lähettilään pientä palkkaa, joka oli riittämätön kalliissa Lontoossa.
Kävin ja kuulin on jäsennelty temaattisesti, eikä teos sorru ulkopoliittista historiaa usein leimaavaan tarkkaan kronologiaan. Teos seuraa kuitenkin suurimmilta osin maantieteellistä jäsentelyä ja eri maiden tilanteita ja lähettiläitä kuvataan vuorotellen. Rohkeamman temaattisen jäsentelyn kautta, jossa maantieteellistä jaottelua olisi rikottu, olisi kenties myös voitu saavuttaa keskitetympi ja syvällisempi analyysi monesta sellaisesta teemasta, joka toistui useassa maassa ja monen lähettilään kohdalla. Nyt palapelin palasten yhteensovittaminen on pitkälti jätetty lukijan harteille.
Adolf Hitlerin valtaantuloa vuonna 1933 Pekkarinen pitää luonnollisena rajapyykkinä kirjasarjan ensimmäiselle osalle, koska ”[s]iihen asti Suomen ulkopolitiikkaa harjoitettiin varsin leppoisassa ilmapiirissä. Sen jälkeen tilanne muuttui radikaalisti.”
Vaikka Hitlerin valtaantulo Saksassa jälkiviisauden suoman tiedon valossa kiistattomasti myllersi maailmanpoliittista järjestystä, tuntuu jakolinjan vetäminen juuri vuoteen 1933 jokseenkin keinotekoiselta aikalaisten näkökulmasta. Lisäksi etenkin teoksessa käsitellyn aikakauden alun leimaaminen ”leppoisaksi” on jokseenkin outoa. Oltiinhan silloin peloissaan hauraan itsenäisyyden selviämisestä ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä valtiorajojen uudelleenpiirtämisissä. Samalla Neuvostoliiton vahvistuminen idässä oli jatkuva huolenaihe ulkoasiainministeriölle.
Ei niin objektiivisia diplomaatteja
Raporteissa tulivat esiin myös räikeät näkemyserot ulkopolitiikan suunnasta, sillä lähettiläät eivät suostuneet toimimaan ainoastaan hallituksen ulkopolitiikan toteuttajana, vaan he pyrkivät itse jatkuvasti vaikuttamaan Suomen ulkopoliittisiin linjoihin. Objektiivisesti ei raportoitu kohdemaankaan politiikasta, varsinkaan jos se oli ristiriidassa lähettilään aatetaustan kanssa, kuten Suomen ensimmäisen Moskovan-lähettilään Antti Hackzellin tapauksessa. Raportissaan Helsinkiin maaliskuussa 1922 Hackzell, paljastaen samalla varsin tavanomaiset maailmansotienvälisen ajan antisemitistiset ajatuksenkulkunsa, kirjoitti:
Valta on siirtynyt kouralliselle pääasiallisesti juutalaisia Venäjästä ja sen kansasta vähääkään välittämättömiä keinottelijoita, jotka ovat keränneet virastot täyteen omia perikuntiaan ja muilla suhteilla itseensä liitettyä väkeä ja joilla työ ja sen tarkoitus eivät merkitse mitään, vaan ainoastaan se, miten päästä jatkuvasti vielä ryöstämään sitä, mitä on jäljellä – – Juutalaiset, jotka ensi kertaa alennustilansa jälkeen ovat päässeet valtaan ja vielä määräämään maailman ennen mahtavimman suurvallan asioita, on vallannut heidän epätasaisista luonteistaan johtuva hillitön ylpeys ja suuruudentunto. Tämä ilmenee kaikissa heidän edesottamisissaan, oikuista lykätä asioita loppumattomiin ja selvän asian järjestäminen kytketään juutalaiselle hengelle niin mieluisiin muta länsimaalaiselle vieraisiin kombinatsiooneihin. Toiminta valtiollisella ja hallinnollisella alalla on heille ha heidän esi-isilleen vierasta, eikä heillä ainakaan täällä Venäjällä ole ollut siihen tutustumiseen vähintäkään mahdollisuutta. Sen sijaan ovat he osoittautuneet mestareiksi järjestämään valtiollisen vakoilun ja terrorin, jollaista maailma ennen tuskin on nähnyt. (s. 62)
Hackzell ei ollut yksin näkemystensä kanssa ja antisemitismiä on havaittavissa myös Saksaan 1920-luvun alussa lähetetyn Holman raporteista. Holma tunnettiin diplomaattikunnassa myös siitä, että hän raporteissaan käytti runsaasti vieraskielisten sanojen suomalaisia väännöksiä:
(…) olin jättänyt kreditiivini, ja notifikatiooni akkrediteerauksestani oli tehty kaikille täkäläisille ambassaadeille. (s. 111).
Raporttien sisältö ja niiden analysointi jää kirjassa kuitenkin pintapuoliseksi. Teoksessa, jossa nimenomaan luvataan tutkia poliittisia raportteja, olisi toivonut, että esimerkiksi niiden kielenkäyttöä, asiasisällön variaatioita tai tyylillisiä ratkaisuja olisi tarkasteltu syvällisemmin. Lukijalle herää väistämättä tunne siitä, että tekijän innostuessa usein sivukaupalla kuvaamaan lähettiläiden edesottamuksia, unohtuu itse raportit, jotka jäävät sivurooliin ja pelkäksi lähdepohjaksi.
Pekkarinen osoittaa tekstissä ansiokkaasti, mihin aikaisempaan tutkimukseen hän kulloinkin nojaa. On kuitenkin harmillista, että teoksessa ei ole käytetty lähdeviitteitä, eikä sen lopusta löydy edes lähde- tai kirjallisuusluetteloa.
Kävin ja kuulin on sujuvasti kirjoitettu kevyt tietokirja. Kevyemmissä, anekdoottien ja arkipäivän kuvauksissa Pekkarinen onkin vahvimmillaan. Samalla teos on muistutus siitä, että lähettiläiden poliittisissa raporteissa, jotka löytyvät digitoituina ja avoimesti käytettävissä vuoteen 1945, löytyy vielä runsaasti tutkimista.
- Kirjan nimi:
- Kävin ja kuulin. Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918–1933
- Kustantaja:
- Otava
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 332
- Kirjoittajat:
- Pekkarinen, Jussi
- Lisätiedot:
- UM:n digitoidut poliittiset raportit 1918–1945.
Ulkoministeriö julkaisee kirjan poliittisesta raportoinnista maailmansotien välisenä aikana, ulkoministeriön verkkosivut. - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Sebastian Lindberg
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- väitöskirjatutkija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsingin yliopisto