Tohtori Jouni Suistola on toiminut vuosia professorina Pohjois-Kyproksella ja everstiluutnantti Heikki Tiilikainen oli Kyproksella rauhanturvatehtävissä sekä Suomen Sotilas -lehden päätoimittajana. Heidän yhdessä kirjoittamansa katsaus suomalaisiin Venäjän-Turkin sodassa 1877-1878 on pätevästi ja tasapainoisesti kirjoitettu. Vaikka suomalaisiin on iskostunut tiernapoikaperinteeseenkin tarttunut epäluulo ”Turkkia ja Tattaria vastaan”, Suistola ja Tiilikainen osaavat tehdä eron faktojen ja myyttien välille. Heidän mukaansa myös suomalaiset sotaveteraanit aikoinaan näkivät varsin realistisesti sodan molemmat puolet.
Aiempia monipuolisempi teos
Aiheesta on aiemmin kirjoitettu yksittäisiä muistelmia ja koosteita (Tapio Hiisivaara 1968, Keijo Kylävaara 1978), eikä tämäkään kirja oleellisesti poikkea kaavasta, vaikka onkin aiempia monipuolisempi. Sodan etenemistä seurataan kahden suomalaisen, Matti Kuulan ja Victor Tuderuksen kertomusten kautta. Näitä taustoitetaan ja sivujuonteita esitellään tietolaatikoissa sekä runsaassa mustavalkoisessa kuvituksessa. Kirjassa on myös värikuvaliite, tiivistelmä sodan päivämääristä ja lähdeluettelo, mutta ei lähdeviitteitä eikä hakemistoa.
Vaikka Venäjä hyökkäsi Turkkiin virallisesti vasta 24.4.1877 ja sota oli seuraavana talvena ohi, käytännössä taistelut olivat alkaneet jo muutamaa vuotta aiemmin Venäjän lietsomien kapinoiden kautta. Lehdistössä kirjoiteltiin Hertsegovinan ja Bulgarian kristittyjen kansannousuista sekä heihin kohdistuneista julmuuksista, jotka vetivät osmanivaltakunnan puoli-itsenäiset kristilliset valtiot – Serbian ja Montenegron – taisteluihin keskushallintoa vastaan, mutta kapinallisten joukoissa taisteli runsaasti venäläisiä vapaaehtoisia, joista osa oli korkea-arvoisia ammattisotilaita. Heidän kerrottiin lähteneen lomalle tai eläkkeelle Venäjän armeijasta. Jo kesäkuussa 1876 Serbian armeijaan oli liittynyt suomalainenkin seikkailija Waldemar Becker, jonka lisäksi samana vuonna Serbian armeijassa oli ainakin 18 muuta suomalaista – heistä neljä kaatui.
Batakin joukkomurha ja koston kierre
Kaikkialla Euroopassa järkytystä aiheutti etenkin Batakin joukkomurha toukokuussa 1876. Siinä osmanien kodinturvajoukot, jotka koostuivat enimmäkseen pomakeista (bulgaarimuslimeista) ja 12 vuotta aiemmin Mustanmeren itärannalta (nykyisen Sotshin alueelta) karkoitetuista tsherkessipakolaisista, surmasivat tuhansia bulgaarikristittyjä. Vähemmälle huomiolle länsimaissa jäi kristittyjen kosto 22.7.1876, jossa Venäjän armeijan kenraaliluutnantti Josif Gurkon komentamat kasakat (siis Venäjän virallisen selityksen mukaan kristittyjen slaaviveljien apuun rientäneet vapaaehtoiset) teurastivat erään kaupungin muslimit ja juutalaiset. Kun Turkin armeija ilmestyi paikalle, murhattiin vuorostaan kristittyjä, mikä sai taas oitis suurta julkisuutta ulkomailla.
Kuva: Batakin joukkomurha. Antoni Piotrowski, 1899. (Wikimedia Commons)
Länsimaihin ulottuneesta myötätunnosta huolimatta Serbia ja Montenegro kärsivät liian raskaita tappioita ja suostuivat 31.10.1876 aselepoon. Venäjälle tämä tulos ei kelvannut, vaan se lähti puolen vuoden päästä virallisesti Turkkia vastaan ja marssitti myös Suomen kaartin pataljoonan Balkanin vuorille ”kärsimään vilua ja nälkää”, kuten sittemmin on laulettu. Venäjä hyökkäsi pihtiliikkeenä myös Mustanmeren itäpuolelta, Kaukasuksen vuoriston kautta. Vähemmän tunnettu arkkiveisu kuvaili Karsin kaupungin valloitusta 18.11.1877:
Sen linna on korkealle katselewa
Ja seutu myös kauniisti kukoistawa.
On kauhea kuunnella kansoen
Ja surkea sanoa Suomellen
Kuin siellä on kurjuutta kärsitty
Ennen kuin Karssi on woitettu. (s. 153)
Suomessa kuultiin lauluista ja luettiin sanomalehdistä Venäjän voitoista. Sotilaiden mukana seikkaili myös Suomen Punainen Risti. Toisaalta kaikki eivät innostuneet sotapropagandasta, vaan 10-vuotias Mannerheim halusi leikeissään olla turkkilaisten puolella.
Aselepo, Berliinin kongressi ja rauhansopimus
Venäjän armeija juuttui Balkanilla pitkäksi aikaa Plevnan kaupungin edustalle, jota turkkilaiset puolustivat yllättävällä sitkeydellä 10.12.1877 saakka. Vasta tammikuussa venäläiset saattoivat marssia Sofiaan ja Turkki joutui taipumaan aselepoon. Vain länsimaiden uhkaus väliintulosta esti venäläisiä marssimasta Konstantinopoliin, jonka porteille päättyi suomalaistenkin sotaretki keväällä 1878. Britannia laskutti Turkkia palveluksistaan miehittämällä Kyproksen.
Suomalaiset todistivat, kuinka venäläissotilaat murhasivat puolustuskyvyttömät sotavankinsa ja kuinka pakolaisten ”Kuoleman tiellä” oli ryöstetty ja kiduttamalla surmattu turkkilaisia siviilejä. Balkanilta paenneista kahdesta miljoonasta muslimista puolet jäi sille tielle. Sen koommin ei ole kuultukaan pomakeista ja tsherkessipakolaiset joutuivat toistamiseen vaeltamaan osmanivaltakunnan laidasta laitaan saadakseen jostain turvapaikan. Turkki menetti alueitaan molemmilla rintamilla ja Berliinin kongressissa 13.7.1878 solmitun rauhansopimuksen 61 § määräsi Turkin suojelemaan Itä-Turkin armenialaisia (nimeltä mainiten) tsherkessien sekä kurdien kostolta. Sopimus ei kestänyt neljää vuosikymmentä, mutta sodan kylvämä viha on kestänyt paljon kauemmin.
Kuva: Valtiorajat Balkanilla Berliinin kongressin päätösten jälkeen vuonna 1878. (Wikimedia Commons)
- Kirjan nimi:
- Sodassa vieraalla maalla - Suomalaiset Turkin sodassa 1877-1878
- Kustantaja:
- Atena Kustannus Oy
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 283
- Kirjoittajat:
- Suistola, Jouni; Tiilikainen, Heikki
- Lisätiedot:
- Jussi Jalonen: Kansallista sotahistoriaa monikansallisella sotanäyttämöllä (Agricolan arvostelut, 28.11.2014)
Berliinin kongressi 1878 (Wikipedia)
Turkin sota 1877–1878 (Wikipedia)
Elävä arkisto: Turkin sodan veteraanit muistelevat
Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja Suomen kaartin retkestä Konstantinopolin muurien edustalle vuosina 1877–1878 - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Antero Leitzinger
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- VTT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsinki