Teoskokonaisuuden lähtökohtana on asettaa Suomen käymät sodat Neuvostoliittoa ja Saksaan vastaan laajempiin yhteyksiinsä. Tässä periaatteellisessa osuudessa näkyy Pekka Visurin kynänjälki. Vaikka hänet tunnetaankin poleemisena kirjoittajana, voin kaikella tavalla yhtyä hänen näkemyksiinsä niin maailmansodan taustoista, sodan ajan politiikasta niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Jo se lähtökohta, että hän lähteittensä avulla kytkee eurooppalaisen ja suomalaisen sodankäynnin laajempaan lähes koko maapalloa koskevaan voimainmittelyyn, on huomionarvoinen lähtökohta. Euroopassa olemme katselleet toista maailmansotaa taisteluna toisaalta Saksan ja toisaalta liittoutuneiden, pääasiassa Britannian, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisenä mittelönä, jossa sattumana sopassa mukana oli myös Ranska. Mutta maailmansota itse asiassa alkoi jo Japanin hyökkäyksestä Koreaan, Mantsuriaan ja Kiinaan vuonna 1936 ja laajeni loppujen lopuksi imperiumien väliseksi taisteluksi.
Imperiumeja sanan varsinaisessa merkityksessä edustavat Britannia ja Ranska. Sellaisena on nähtävä myös Neuvostoliitto, joka peri mantereisen imperialistisen politiikkansa tsaarien Venäjältä, ja Japani, joka halusi lisää elintilaa Aasian mantereelta. Aivan samalla tavalla kuin elintilaa huusi kansallissosialistinen Saksa ensimmäisen maailmansodan turhauttamana.
Ei siinä sitten pienemmiltä kysytty, kun rajoja siirreltiin ja alueita okkupoitiin, Puola jaetiin samoin kuin itäinen Eurooppa Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Saksa lähti ”suojelemaan” germaanejaan naapuristoon, samalla tavalla kuin Venäjä nyt ”suojelee” omiaan Ukrainassa. Saksan ja siihen liittolaissuhteessa olevan Neuvostoliiton hyökkäys vuonna 1939 Puolaan ja Puolan jako, aloitti teurastuksen Euroopassa, ensi oireita olivat italialaisten yritykset Afrikassa ja naapuristossaan. Ja, kuten kirjassa kerrotaan, lopputuloksena olivat uudet imperiumit. Rajansa länteen laajentanut Neuvostoliito, yhdistynyt Kiina ja talousimperiumiksi ja sotilasmahdiksi noussut Yhdysvallat.
Kaikki tämä on välttämätöntä kerrata, kuten Visuri ja kumppanit tekevät, jotta maailmanpalon syyt avautuisivat.
Suomen kohtalo
Suomi joutui samaan valtapyrkimysten väliseen ristiriitaan. Hitler ja Stalin tekivät sopimuksen itäisen Euroopan reviirijaosta, tässä pelissä Suomi jäi itänaapurin saalistettavaksi. Syttyi talvisota, jonka taustoja teoksessa ansiokkaasti, mutta yllätyksettömästi kerrataan. Satayksi kunnian päivää tuottivat sankarihautoihin liki kolmekymmentätuhatta sankarivainajaa. Lukua voisi verrata Helsingin Stadionin megakonserttien kävijämäärään! Kotihautausmaille nousi sankariristien rivistö.
Talvisodan kulku on esitetty tutusti kronologisesti ja rintamaosittain. Jos olisin viisikymmentä vuotta nuorempi lukija, voisin ihmetellä lukuisia mikropaikkakuntien nimiä taistelukuvauksissa, joita ei osittain puutteellinen karttamateriaali anna mahdollisuutta sijoittaa paikalleen. Google ja varsinaiset sotakirjallisuuslähteet toki auttavat, mutta kenellä niitä toivotusta uudesta lukijakunnasta aina käsillä olisi.
Välirauha ja kohti maailmanpaloa
Teos seuraa tarkasti välirauhan aikaista europoliittista liikehdintää, suomalaisten turvautumista Saksaan ja saksalaisten mahdollisuutta käyttää talvisodan lopputulosta uuden vaiheen alkamisen. Saksalaisilla oli intressinsä pohjoisessa. Turvata Ruotsin malmintuonti sotateollisuuteen Narvikin ja Ruotsin itärannikon satamista ja toisaalta hyödyntää ja turvata nikkelin saanti Petsamosta. Tähän Saksa tarvitsi 100 000 miestä, joita sittemmin huollettiin Ruotsin ja Suomen läpi. Suomen puolustus rakennettiin tämän voimaryhmän tasapainolle. Saksalaiset pohjoisessa oman johtonsa alaisuudessa ja suomalaiset Oulujoen tasalta etelään oman sodanjohtonsa alaisena. Yhteisyötä tehtiin luonnollisesti, ja Visurin paljon käyttämät saksalaisen yhteysupseerin kenraali Erfurthin päiväkirjat laajentavat ja syventävät saksalaisten yleistä näkemystä aseveljeydestä – heikäläisittäin liittolaisuudesta Suomen kanssa. Saksan kääntyminen Neuvostoliiton vastustajaksi oli selkeä tavoite jo NL:n kanssa tehtyjen sopimuksen aikana. Lebensraum idästä oli saksalaista mannermaaimperialismia menetettyjen siirtomaiden korvaamiseksi.
Suomalaisille jatkosodan hyökkäysvaihe oli aluksi vain oikeutetusta menetetyn alueen takaisin saamisessa, mutta kun hyökkäys lähti liikkeelle, sitä ei pysäytetty ennen kuin koko Venäjän Karjala oli miehitetty. Jatkosodan kuumimpiin poliittisiin kysymyksiin liittyi myös kysymys Leningradin kohtalosta. Saksalaisten suunnitelman mukaan sen sotavoimat ja suomalaiset joukot kohtaisivat Syvärillä ja Leningrad jäisi suureen mottiin, joka tuhottaisiin tykistötulella ja ilmapommituksin. Saarto ei koskaan kokonaisuudessaan onnistunut. Saksalaiset eivät päässeet Syvärille ja suomalaiset jättivät tietoisesti Pohjois-Inkerin valtaamatta. Saksalaisten tarkoituksena oli raunioittaa Leningrad ja tarjota Karjalankannas Inkerinmaahan asti suomalaisille voittomaaksi, Tästä kertoo mm. oheinen kartta teoksessa Eesti rahvusatlas sivulla 157, jossa itsenäisen Suomen alue ulottuu Nevalle.
Kuva: Laur, Triin, ja Taavi Pae. Eesti Rahvusatlas: The National Atlas of Estonia. Tartu: Tartu Ülikooli geograafia osakond, 2019, 157.
Totaalinen sota ja nemesis
Teos kuvaa perusteellisesti, kuinka sodasta muotoutui Suomessa ns. totaalinen sota. Pääosa asekuntoisista miehistä oli rintamilla, naiset ottivat yhä suuremman vastuun siviilielämän pyörittämisestä, teollisuus oli valjastettu sotatalouden palvelukseen, kansan elintarvikehuolto oli riippuvaista Saksasta, tiedotusmaailma palveli sodan tavoitteita ja suuret miestappiot hyökkäysvaiheen aikana kääntyivät isänmaallishenkiseksi hurmokseksi. Tokihan vastarintaakin esiintyi, mutta ei sen kaltaista, mitä etelämmässä saksalaisten linjojen takana vaan lähinnä sotapalveluksen välttelynä ja pieninä yrityksinä sabotaasitekoihin.
Kun Saksan sotilaallinen alamäki alkoi vuonna 1942, ensin itärintamalla ja sitten myös lännessä ja etelässä Afrikan rintamalla, alkoi myös Suomessa herääminen katkeraan todellisuuteen. Iso-Britannia liittyi sotaan Suomea vastaan, USA jäädytti diplomaattisuhteet, taustalla olivat suomalais-saksalaiset suunnitelmat katkaista liittoutuneiden materiaalikuljetukset Muurmanskin satamasta Venäjälle. Rataa ei koskaan kokonaan katkaistu, tämä lienee ollut Mannerheimin viisas ratkaisu. Stalingradin katastrofi oli Saksalle lopun alkua, ja suomalaiset poliitikot saivat tiedustelupäälliköltä hiuksia nostattavan viestin, Saksa häviää ja Suomi ehkä sen mukana.
Kohti rauhaa
Suomessa alkoi poliittinen peli, syntyi ns. rauhanoppositio, tavoiteltiin kontaktia Tukholman kautta Neuvostoliittoon, mikä taas hermostutti saksalaiset. Suhteet Saksaan kylmenivät ja alettiin puhua erillisrauhasta. Kun Suomessa kiisteltiin sisäpoliittisesti, alkoi maailmalla uuden kansainvälispoliittisen järjestelyn suunnittelu. Stalin, Roosevelt ja Churchill sopivat Teheranissa 1943 tulevasta Euroopan jaon periaatteista ja samalla tulivat hyväksyneeksi Suomelle rauhanehdot, jotka sitten toteutuivat vuonna 1944 ja lopullisesti 1946 Pariisin rauhankonferenssissa. Nämä tiedot kantautuivat myös Suomeen, jossa eletiin vielä rintamalla hiljaiseloa. Mutta ei kauan. Neuvostoliiton suurhyökkäys yllätti Suomen sotilasjohdon, vaikka sen rajuudesta olikin ja ennakkotietoja Saksan itärintamalta. Suomi siirtyi lopullisesti totaaliseen sotaan ja selviytyi lopulta raskain uhrein, puna-armeija kiirehti Berliiniin takaamaan kasvavalle Neuvostoliitolle uuden imperiumin länsirajat ja Suomi jäi sen näkökulmasta sivustanäyttämöksi. Sankarihaudat saivat ylleen yli 60 000 uutta ristiä.
Suomi taipui rauhaan, sai rauhanehdot ja viimeisenä vaiheena vielä karkotti saksalaiset sotajoukot pohjoisesta Norjaan. Jälkipeliä pelattiin vielä pitkään, käytiin työhön sotakorvausten maksamiseksi, torjuttiin kommunistien sisäpoliittiset valtausyritykset, kätkettiin aseita. Tästä olen eriävää mieltä kirjan tekstin kanssa. Asekätkentä, puolustusvoimien materiaalin hajasijoitus, ei sinänsä kiinnostanut valvontakomission neuvostoväkeä, se heräsi toimimaan vasta kotikommunistien nostettua asiasta suuren metelin. Maassa vaihdettiin presidenttiä, ja sodan ajan maata luotsannut Risto Ryti ja muut tarkoin valikoidut henkilöt asetettiin syytteeseen sotarikoksista. Tätä varten jouduttiin laatimaan taannehtiva laki, joka oli demokraattiselle Suomelle ennenkuulumatonta.
Kun teos tarkastelee eurooppalaisen sodan lopputulosta, se tuo aivan oikein esiin näkemyksen, että vanha imperialistinen maailma oli käynyt tiensä loppuun. Brittiläinen maailmanvalta hajosi tulevina vuosina pala palalta, Ranska menetti vähäisenkin suurvalta-asemansa ja tilalle nousivat imperialistinen Neuvostoliitto, Kiina ja taloudellinen imperiumi, rikas Yhdysvallat. Uusi maailmanjärjestys oli syntynyt ja se kestikin seuraavat vajaat viisikymmentä vuotta, kunnes Venäjä kadotti Neuvostoliiton perinnön.
Suomi selvisi talvisodan aluemenetyksillä, Petsamolla ja ulkosaarilla. Pantiksi aiottu Itä-Karjala ei Neuvostoliitolle pantiksi kelvannut vaan se otti sen takaisin väkivalloin. Suomeen tuotiin miehitysjoukkoja ja vasta vuonna 1956 toinen maailmansota Suomessa päättyi, kun Porkkalan varuskunnat lähinnä presidentti Paasikiven toimesta saatiin poistumaan maasta ja Suomi saavutti ainakin muodollisesti kansainvälisen suverniteetin.
Mitä teos tarjoaa
Varsinaisiin sotatapahtumiin kirja ei tarjoa juuri mitään uutta. Talvi-, jatko- ja Lapin sodan kuvaukset, joissa pääkirjoittajana on ollut Kesseli, ilmasodan osalta Geus, tarjoavat saman kronologisen tarinan, joka on luettu lukuisia kertoja aiemmassa kirjallisuudessa. Kun teksti ei onneksi syyllisty jälkiviisaaseen kommentointiin ja kysele ”miksi näin tai miksi ei noin”, voi sotahistoriaan perehtynyt lukija suoriutua taistelukuvauksista helpolla läpilukemisella.
Sodan eri vaiheiden kuvaukset ovat luotettava työtä, ainoana moitteena nostan esiin karttamateriaalin, joka olisi voinut olla joiltain osin selkeämpää. Jo läpikaluttujen Suomen Sota -kirjasarjan (1958) sotatilannekartat olisin mielelläni nähnyt uudelleen piirrettyinä.
Voi myös tietenkin kysyä, miksi juuri nämä sotaoperaatiokohteet ovat jääneet laajasta materiaalista esille. Missä ovat vaikkapa sotakirjallisuudessa ylisuurenkin roolin saanut kaukopartiotoiminta, tai vaikkapa mihin jäi lähdeluettelosta ja tekstistä merisodan osalta vuonna 2022 ilmestynyt Harri Hietikon Somerin taistelu? Sen sijaan kiitän kaiken muun ohella sitä, että tässä teoksessa ei tuomita 10. divisioonan perääntymistaistelua Kannaksen suurhyökkäyksen painopistekohteessa, kuten aiempi sotakirjallisuus on aiheetta tehnyt ja mustannut divisioonan joukoissa taistelleiden maineen.
Mutta nämä sotatapahtumien kuvaukset sinänsä ovat tärkeitä tekstejä ja tärkeää kronologiaa kirjan varsinaiselle kohderyhmälle. Sille uudelle lukijakunnalle, jolla on halu perehtyä Suomen (lähi)historian sotatapahtumiin, ja joka ei siihen ole aiemmin halunnut, osannut tai ymmärtänyt syventyä. Tämä lukijakuntahan onkin kirjan varsinainen kohde.
Kiitän Pekka Visurin kokoamaa laajaa poliittista katsausta, jossa yhdistyvät kotimaan politiikka, sisäeurooppalainen suomalais-saksalainen valtiopolitiikka ja Eurooppaa koskenut maailmanpolitiikka.
Kirjan nootitus kulkee historioitsijoille ominaisesti sivujen alareunassa, lähdeluettelo on laaja ja osoittaa tekijöiden perehtyneisyyttä asiaansa, Henkilöhakemistokin on muistettu laatia, ja loppuhenkäyksenä leipätekstin lopussa on kalenteri keskeisistä kirjassa kuvatuista tapahtumista. Kuvamateriaali on pääsääntöisesi SA-kuvastosta. Valitettavasti kuvat eivät kirjan paperiladun vuoksi pääse oikeuksiinsa.
- Kirjan nimi:
- Suomen sodat 1939–1945. Selviytyminen maailmansodasta
- Kustantaja:
- Docendo
- Julkaisuvuosi:
- 2021
- Sivumäärä:
- 540
- Kirjoittajat:
- Visuri, Pekka, Kesseli, Pasi, Geust, Carl-Fredrik
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Lassi Saressalo
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- dosentti
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turku