Kieli verkossa. Näkökulmia digitaaliseen vuorovaikutukseen mainostaa itseään ensimmäisenä suomenkielisenä kielitieteellisenä artikkelikokoelmana aihealueestaan. Sen kuutta tapaustutkimusta yhdistää erilaisten digitaalisesti välitettyjen tekstien lähestyminen nimenomaan vuorovaikutuksen ja diskurssin näkökulmista. Kirjan sateenvarjokäsitteeksi valittu ”digitaalinen vuorovaikutus” on tarkoituksellisen väljä ja kattaa vuorovaikutuksen lajit ja kanavat tekstiviesteistä videoihin ja valokuvien jakamiseen. Monet kirjoittajista ovat aihealueensa jo perusteellisesti hallitsevia, ja esittelevätkin osittain aiemman tutkimuksensa antia suomenkieliselle yleisölle.
Digitaalisen diskurssin tutkimukselle toimittajat määrittelevät ominaiseksi monitieteiset ja kulttuuristen ilmiöistä itsestään nousevat tutkimukset. Tämänkin teoksen lähestymistapoihin lukeutuvat vuorovaikutuslingvistiikka, pragmatiikka, retoriikan ja argumentaation tutkimus sekä suhtautumisen (appraisal) teoria. Artikkelien avautuessa kielellisistä yksityiskohdista sosiokulttuurisiin suuntiin kirjalla on paljon annettavaa myös verkkoviestinnästä kiinnostuneille folkloristeille, antropologeille ja muille kulttuurintutkijoille.
Toimittajien johdannossa ”tietokonevälitteisen viestinnän” (computer-mediated communication) eli yleisemmin digitaalisen diskurssin tutkimustraditio jaetaan kolmeen osaan. Kehityslinja kulkee karkeasti ottaen internetin kielenkäytön erityispiirteiden tunnistamisesta (esimerkkinä hymiöt) tiettyyn genreen keskittyvien tutkimusten (hymiöt verkkokeskusteluissa) kautta tiettyjen ryhmien kielenkäytön erityispiirteisiin tietyissä konteksteissa (hymiöt työpaikan sähköpostiviestinnässä). Vilkaisu artikkelien otsikoihin varmistaa, että Kieli verkossa täydentää sujuvasti kolmatta, ajankohtaisinta paradigmaa.
Kuten tradition kehityskaaresta voi huomata, digitaalisen vuorovaikutuksen tutkimus on nostanut erityisesti genren tutkimuksen avainkäsitteiden joukkoon. Erityisen suosittua alalla onkin ollut tunnistaa ja nimetä uusia genrejä, vaikka yhtä usein tutkimusten päätteeksi todettaisiin näennäisesti uusien digitaalisten genrejen perustava hybridiluontoisuus. Kieli verkossa -kokoelmaa voi pitää siinäkin mielessä ajantasaisena, että siinä lajeille ominainen ristikkäisyys ja limittäisyys on useammin artikkelien lähtökohta kuin päätepiste.
Viestinnän piiri
Teoksen aloittaa Marja-Liisa Helasvuo, joka soveltaa vuorovaikutuslingvistiikkaa perheensisäiseen arkiseen tekstiviestintään. Tarkkaan ottaen hän kohdistaa huomionsa niihin viittaamiskäytäntöihin, joilla puhetilanteen osallistujia (kirjoittajaa ja vastaanottajaa) merkitään. Helasvuo määrittelee tutkimusongelmansa siten, noudattavatko arkiset tekstiviestit pikemminkin puhuttuun kieleen viittaavaa tapaa merkitä subjektia vai ovatko ne tässä suhteessa enemmän kirjoitetun yleiskielen mallin mukaisia (s. 34). Kun puhekielessä subjektia merkitään tavallisesti sekä verbin persoonapäätteellä että erillisellä subjektipronominilla (minä juon nyt kahvia), ja yleiskielessä ainoastaan persoonapäätteellä, tekstiviestien voisi odottaa edustavan kiinnostavaa välimuotoa subjektin ilmaisemistapojen suhteen. Tekstiviestithän ovat kirjallisesta luonteestaan huolimatta varsin puhekielisiä tai erilaisin typografisin keinoin puheenomaisiksi tyyliteltyjä (pragmatisti Fransisco Yus on käyttänyt tässä yhteydessä oralisoidun kirjoituksen [oralized written text] käsitettä). Helasvuon yksityiskohtaisen analyysin tulokset tekstiviestien voimakkaasta painottumisesta yleiskielisen standardin suuntaan jäävät (kuten hän itsekin myöntää) aineiston niukkuuden ja aihealueen hankalan tutkittavuuden vuoksi kuitenkin alustaviksi ja vastaisen tutkimuksen todennettaviksi. Huomion arvoinen on joka tapauksessa hänen argumenttinsa, että tekstiviestit eivät muodosta yhtenäistä kommunikatiivista genreään, vaan tarjoavat pikemminkin viestinnän kanavan monille erilaisille lajeille (ystävien väliseen keskusteluun, mainoksille, lääkärikutsuille jne.).
Sanna-Kaisa Tanskasen teksti jatkaa sujuvasti Helasvuon aloittamasta puhetilanteen osallistujien kontrolloinnin ja itseviittaavuuden teemasta. Hänen metodologisesti ajankohtainen aiheensa opiskelijoiden keskustelupalstojen metapragmaattisista eli kielenkäyttöön itseensä kohdistuvista kommenteista herättää välittömästi mielenkiinnon. Vuorovaikutuksen hallintaan ja sen onnistumisen varmistamiseen pyrkivän metakommunikaation voidaan yleisesti ottaen katsoa korostuvan tekstiorientoituneissa verkkoympäristöissä, jotka minimoivat nonverbaalisten tekijöiden (ilmeet, eleet, äänensävyt) vaikutuksen tekstien tulkintaan. Metapragmaattiset kommentit avaavat Tanskasen tulkinnassa näkökulman verkossa muodostuvien ryhmien yhteisöllisyyden tarkasteluun sen kolmella keskeisellä osa-alueella (sosiaalisuus, tuen osoittaminen toisille, ryhmäidentiteetti). Hän vertailee metapragmaattisten kommenttien käyttöä suomen- ja englanninkielisillä palstoilla niiden erojen ja yhtäläisyyksien näkökulmista ja löytää toiselle keskustelijalle osoitettuja kriittisiä kommentteja enemmän suomenkielisestä aineistosta (yleistävät johtopäätökset jätetään kaikeksi onneksi vetämättä). Johdonmukaisesti rakennettu artikkeli toimii ennen kaikkea selkeänä metodologisena esimerkkinä vastaavankaltaisiin metapragmaattisten kommenttien analyyseihin: millaisiin seikkoihin kiinnittää metapragmaattisessa diskurssissa huomiota, miten lajitella kommenttien muotoa ja tulkita niiden funktioita.
Identiteeteistä, arvoista ja asenteista
Kulttuurintutkijana artikkeleista nousi itselleni antoisimmaksi Fred Dervinin ja Tarja Riikosen analyysi identiteettien neuvottelusta kulttuurienvälisissä podcasteissa, teoksen mittavin teksti. He lähestyvät suullisiksi blogeiksi luonnehtimiaan podcasteja foucault’laisittain itsen teknologioina, jotka mahdollistavat identiteettien (dialogisen) tuottamisen ja niiden vaalimisen. Soveltamalla psykologi Hubert J. M. Hermansin dialogisen itsen teoriaa, jossa minä muodostuu aina prosessiluontoisesti asemointien ja uudelleenasemointien kautta (s. 77), kirjoittajat onnistuvat näyttämään hyvin konkreettisesti, miten subjektiviteetin muotoutuminen ja itsen dramatisointi tapahtuu moniäänisesti, aina suhteessa ulkoisiin positioihin ja ääniin. Näille positioille ja äänille, jotka voivat olla enemmän tai vähemmän tunnistettavia (sinä, perheeni, englantilaiset), he tunnistavat neljä erilaista joskin limittäistä tehtävää podcasterien diskurssissa. 1) Niiden avulla esitellään pakotettuja ulkoa luotuja identiteettejä, 2) käsitys omaksi itseksi tulemisesta muodostuu suhteessa niihin, 3) keskenään vuorovaikutteiset ulkoiset positiot konstituoivat toiseuden, jonka avulla itseyttä määritellään, ja 4) oman identiteetin tiettyjä aspekteja jähmetetään pysyväksi ulkoisiin positioihin suhteuttamalla. Tehtävät painottuvat edelleen sen mukaisesti, millaisen kulttuurikäsityksen (monikulttuurisuus vs. kulttuurienvälisyys) tuottamiseen diskurssin subjektit osallistuvat. Analyysissä on myös läsnä uusi digitaalinen toimintaympäristö tämän viestinnän ehdollistajana, vaikka Dervinin ja Riikosen aineistot edustavatkin sinänsä perinteisiä kommunikaation lajeja, puhuttua monologia ja haastattelua.
Ville Virsun tutkimuskohteen muodostaa erilaisten yritysten kotisivuilleen tuottama arvoretoriikka. Kuten kirjoittaja tekstinsä johdannoksi toteaa, kotisivut ovat yrityksille keskeinen näyteikkuna, itsemäärittelyn foorumi, jolla yrityksen ideologiaa tuotetaan nimenomaan arvojen luetteloimisen muodossa. Vastavoimana esimerkiksi epävakaalle työmarkkinatilanteelle arvoretoriikkaa yrityksen ”moraalisena tai sielullisena ulottuvuutena” tuotetaan joksikin pysyväksi ja syvälliseksi. Samalla ennakoiva puolustautuminen sitä vastaan, että yritysten arvopuhe tulkitaan ”pelkäksi retoriikaksi”, on arvoretoriikkaa paradoksisesti läpäisevä piirre. Virsun näkökulma arvoretoriikkaan painottaa sitä sitouttamisen metodina, jonka päämääränä ”ulkoinen kontrolli korvautuu sisäisellä kontrollilla”, eli sitoutunut toimija haluaa toisin sanoen vapaaehtoisesti toimia yrityksen etujen ja ideologian mukaisesti. Sitouttamisen prosessi voi kohdistua niin yrityksen omaan henkilöstöön, sen potentiaalisiin asiakkaihin kuin muihinkin sidosryhmiin. Arvoretoriikkaa todetaan läpäisevän arvojen kahden keskeisaspektin, taloudellis-rationaalisen ja humanistis-affektiivisen, saattaminen toistensa yhteyteen. Arvopuheen ja konkreettisen todellisuuden välisen vastaavuuden Virsu jättää (järkevästi) huomiotta todeten, että nimenomaan arvopuhe on arvojen tapa olla olemassa.
Tiedonvälityksen, PR-toiminnan ja propagandan välissä
Kaisa Koskisen artikkelissa tarkastellaan Euroopan komission viestinnästä vastanneen (2005–2009) komissaarin Margot Wallströmin blogia suhtautumisen (appraisal) ja affektiivisuuden eli tunnetyön näkökulmista. Koskinen paikantaa Euroopan komission bloggausinnokkuuden tuolloin ”kansallisissa ja ylikansallisissa instituutioissa muodikkaaseen sosiaalisen median käyttöönottoon”, jonka (retorisessa) tähtäimessä olivat osallistamisen ja avoimen viestintäkulttuurin ihanteet. Käytännössä instituutioiden ja organisaatioiden palvelukseen valjastetut blogit ovat toki hyvin kirjoittajakeskeisiä ja vuorovaikutuksellisesti hallinnoituja. Ne tasapainoilevat tiedonvälityksen ja PR-toiminnan välimaastossa, joista jälkimmäinen on lisäksi alati vaarassa luisua lukijoiden tulkinnassa propagandan viitekehykseen. Koskisen varsinainen lähiluku kohdistuu blogin ensimmäiseen kirjoitukseen, jota hän tulkitsee blogin kokonaisuuden kannalta erityisen merkittävänä uuden viestintätyökalun esittelynä. Blogikirjoittamista yksityisenä ja institutionaalisena (hybridi)genrenä erittelevän kattavan pohjustuksen jälkeen itse tekstianalyysi ja kiinnostavan teoreettisen apparaatin soveltaminen jäävät rajallisen esimerkkiaineiston vuoksi aavistuksen ohuiksi.
Myös Marjut Johanssonin käsitepakkiin kuuluvat genren ja asennoitumisen käsitteet, joista jälkimmäinen operationalisoidaan lähinnä subjektiivisuuden ja objektiivisuuden akseliksi. Johansson tarkastelee kahteen erilaiseen uutisgenren alalajiin – onnettomuusuutisiin ja mielipideuutisiin – lukeutuvia tekstejä niiden sisältämän referoinnin kannalta ja kohdistaa erityishuomionsa uutisissa yhdistyvien medioiden (tekstin, videon) konvergenssiin. Globaalissa digitaalisessa maailmassa, jota luonnehtii voimakas uutistekstien kierrätys verkkolehdestä ja uutissivustolta toiseen, referointi osoittautuukin otolliseksi tutkimuskohteeksi. Ja vaikka Johanssonin lopputulema, jonka mukaan onnettomuusuutinen on referoinnin näkökulmasta objektiivisempi, mielipideuutinen taas polemisoiva, lukijaa aktivoiva ja affektiivisesti sitouttava, ei sinänsä ole yllättävä, teksti kuvaa uutiskokonaisuuksien välittämän tiedon, sen tuottajien ja vastaanottajien asemointien moninaisuutta ja kerroksellisuutta erinomaisesti.
Teoksen päättää digitaalisen vuorovaikutuksen terminologinen katsaus sekä sanasto, josta löytyy jo vakiintuneita termejä (viestiketju, discussion thread) kuin myös ehdotuksia jo käytössä olevien vierasperäisten termien korvaajiksi (verkkoprovosointi mieluummin kuin trollaus). Ennen kaikkea terminologinen selvitys tulee helpottamaan ja toivon mukaan yhdenmukaistamaan suomalaisten tutkijoiden omaa kielenkäyttöä vastaisuudessa.
Kieli verkossa ei sisällä kovinkaan raskasta käsitteistöä tai teoreettisia kehittelyjä, vaan sen pääpaino on ytimekkäässä johdattelussa nykypäivän digitaalisen kommunikaation ja sen viestintäympäristöjen kielelliseen analyysiin. Tällaisena se on onnistunut ja kiitettävän monipuolinen. Kirja soveltuu mainiosti myös kielenkäytöstä ja verkkoviestinnästä kiinnostuneelle mutta varsinaisesti kielitieteisiin vihkiytymättömälle lukijalle sekä opetuskäyttöön.
- Kirjan nimi:
- Kieli verkossa. Näkökulmia digitaaliseen vuorovaikutukseen.
- Kustantaja:
- SKS
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 219
- Kirjoittajat:
- Helasvuo, Marja-Liisa; Johansson, Marjut; Tanskanen, Sanna-Kaisa (toim.)
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Antti Lindfors
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FM
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turun yliopisto, folkloristiikka