Pohjanmaan porvariston vuosisadat tuovat hyvällä tavalla mieleen alueen perinteiset tutkimusjulkaisusarjat, Etelä-Pohjalaisen osakunnan Kyrönmaa-sarjan ja Etelä-Pohjanmaan maakuntaliiton Kytösavut-sarjan. Siinä missä näiden 1910- ja 1940-luvulla alkaneiden sarjojen (varhaisosien) keskiössä oli oman aikansa painotusten mukaisesti talonpoikainen maaseutu, porvariston vuosisadoissa ollaan eliitin mukana kaupungeissa. Tosin Pohjanmaan mittakaavassa tämä tarkoittaa varsin pieniä yhteisöjä: useimmissa rannikkokaupungeissa oli tutkimusaikaan vain satoja tai muutama tuhat asukasta – eteläisen Pohjanmaan ja koko suuren läänin pääkaupunki Vaasa ylitti kahdentuhannen asukkaan rajan vasta vuoden 1810 tietämillä. Jotkut artikkelit kyllä kurkottavat kaupunginmuurien yli, yksi aina nykyisen Keski-Suomen Karstulaan saakka. Tutkimusaikaan se oli vielä tukevasti Vaasan lääniä.
Kirjasarja perustuu pohjalaiskaupunkien museoiden kumppanuusverkostoon. Ensimmäisessä osassa sen muodostivat K. H. Renlundin museo – Keski-Pohjanmaan maakuntamuseo Kokkolasta, Raahen museo, Pietarsaaren kaupunginmuseo ja Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseo Seinäjoelta. Kahdessa viimeisessä osassa Vaasa korvasi Seinäjoen, ja viidennessä mukaan tuli vielä Saarijärven museo. Viiden teoksen sarja on ollut kymmenen vuoden urakka välillä 2013–2023. Kaikkiaan siihen kuuluu peräti 48 artikkelia ja yli 1300 sivua. Keskeisenä koordinaattorina ja kustantajana on toiminut K. H. Renlundin museo, ja teosten toimittajina ovat toimineet erityisesti kokkolalaiset Kristina Ahmas, Erik Engberg ja Seija Johnson. Enemmän kuin yhden artikkelin kirjoittajia ovat heidän lisäkseen Guy Björklund, Kirsi Hänninen, Auli Jämsänen, Risto Känsälä, Anna Liisanantti, Seija Johnson, Pirkko Järvelä, Carola Sundqvist ja Eija Turunen. Monet kirjoittajista ovat museoiden omaa henkilökuntaa.
Tekstien ja toimituksen tyyli on täsmällisen asiallinen, vaikka välissä olisi toivonut vähän värikkäämpääkin ilmaisua ja vakavuuden verhon raottamista. Se, mikä laajentaa kirjan lukijakuntaa huomattavasti, on sen runsas ja kiinnostava kuvitus sekä tekninen toteutus, joka pohjautuu minua kovasti miellyttävään neliömuotoon, kaikkinensa tyylikkääseen ulkoasuun ja tarpeeksi isoihin kuviin. Varttuneita lukijoita ilahduttanee myös melko iso fonttikoko.
Tieteellinen sisältö ja sen houkutteleva paketointi kuvaavat sarjan tasapainoilua kahden eri lukijakunnan välissä. Toisaalta sarja kokoaa painavaa asiaa tutkijoille ja hardcoreharrastajille, toisaalta tavoittelee satunnaista kotiseudusta kiinnostunutta suuren yleisön edustajaa. Synteesi on minusta onnistunut.
Myös kielellinen ratkaisu toimii. Anna-Maria Åströmin kirjoittama sarjan johdantoartikkeli porvarillisesta kulttuurista tutkimuskohteena on julkaistu kokonaan suomeksi ja ruotsiksi, mutta muissa kirjoittajan kotikielen mukaista pääartikkelia seuraa aina toisella kotimaisella kielellä tehty yhden sivun koonti – osassa enemmän tuloksia esittelevä, osassa taas melkein kuin klikkiotsikko, joka kertoo mistä aiheista artikkeli kertoo ja mihin kysymyksiin se pyrkii vastaamaan.
Sarjamainen julkaisumuoto on aiheuttanut toimittajille pulman, kuinka paljon jo muissa artikkeleissa esiin tullutta yleistä taustoitusta artikkeleihin pitäisi sisällyttää – siis ajatellaanko, että lukija lukee pikemmin vain yhden artikkelin, vai oletetaanko hänen olevan tietoinen saman kirjan tai aiempien kirjojen edeltävissä artikkeleissa kirjoitetusta. Vaaka kallistuu selvästi edellisen vaihtoehdon puoleen, mikä on varmaankin oikea ratkaisu. Useampaa artikkelia kerralla nauttivaa toisto kuitenkin välissä puuduttaa. Lisäksi monessa artikkelissa rönsyjen karsiminen olisi kirkastanut kokonaisuutta.
Koska mikään tutkimus ei synny ilman resursointia, on tässäkin kohtuullista tuoda näkyville eri osien tukijat (tekijämuseoiden lisäksi): Alfred Kordelinin säätiö, Delegationen för den Svenska Litteraturens Främjande, Kokkolan kaupunki, Koneen säätiö, Svenska Kulturfonden, Svenska Litteratursällskapet, Raahe-seura, Raahen 350-vuotisjuhlarahasto, Soveliuksen apurahasto, Vanha Raahe ry. Tukenne on kantanut hyvää hedelmää.
Kultakauden elämäntavan perustutkimusta
Ruotsalaisen taiteilijan Johan Erik Lindhin (1793–1865) maalaama muotokuva porvaripariskunta Anders ja Sophie Roosista vuodelta 1828. Kirjan kuvitusta. Alkuperäinen kuva: Joni Virtanen / Suomen kansallismuseo.
Sarjan ensimmäinen osa (2013) esittelee melko laveasti pohjalaiskaupunkien yläluokan asumista ja elämänmuotoa, ja neljäs (2020) niiden esineellistä kulttuuriperintöä. Koko sarja taustoitetaan eurooppalaisella porvariskulttuurilla, ja tutkimuksellisesti se paalutetaan laajoihin eurooppalaisiin porvaristotutkimushankkeisiin.
Rannikkokaupungin kauppiaat olivat Pohjanmaan eliittiä. Kun rajoitus ulkomaankaupan käymisestä suoraan poistettiin 1765, alkoi merenkäynti tuottaa alueelle valtavia voittoja, varsinkin kun Savon ja Karjalankin kauppa suuntautuivat sotamenetysten myötä Pohjanmaalle. Yhdessä Pohjanmaan pikkukaupungit olivat Suomen merkittävimpiä merenkulku- ja kauppakaupunkeja 1700–1800-luvuilla. Menestys perustui tervan, pien ja puutavaran vientiin, suolan tuontiin ja laivanvarustukseen. Kauppamenestyksen aikaikkuna alkoi sulkeutua 1810-luvulta lähtien, kun muuttuneet olot avasivat itäisiä ja eteläisiä kauppareittejä ja sahatavaran kauppa alkoi korvata tervanvientiä. Vuosisadan puolivälistä lähtien Pohjanmaan porvarit kohtasivat jo laajoja haasteita, erityisen raskaasti Krimin sodan 1854–1856 aikana. Laivanrakennustoimintakin läheni 1860-luvulla loppuaan, vaikka Suomen suurin kauppalaivasto oli vielä 1870-luvulla piskuisella Raahen kaupungilla. Romahdus oli lopulta totaalinen: yksikään Pohjanmaan kauppahuone ei jäänyt eloon, kun liike-elämä muuttui ja pääomat sijoitettiin tuottavampiin kohteisiin.
Noin sadan vuoden nousukausi teki pohjalaisporvareista Suomen rikkaimpia. Kuvaavaa on, että maakunnan rannikkokaupungit käytännössä rakennettiin uudestaan 1700-luvun lopulta lähtien. Kun kaupankäynti keskittyi samojen sukujen ja kauppahuoneiden käsiin, rikkaimmissa perheissä elettiin ylellistä elämää. Kaupunkitaloilla ja huviloilla, huonekaluilla ja esineistöllä, muotokuvilla, pukeutumisella, opillisella ja käytöksellisellä sivistyksellä, musiikilla ja lopulta hautaansaatollakin ilmennettiin varallisuutta, sosiaalista asemaa ja toisista erottautumista. Koko rakennettu elämän kokonaisuus oli jollakin tavalla viesti ulospäin.
Pohjanmaan rannikkokaupungit olivat portteja, joita pitkin maahan virtasi niin liitupiippujen ja teepöytien kaltaista esineistöä kuin moninaisia aatteitakin. Teossarjan neljäs osa tarjoilee esinekulttuurin ystäville herkkuhetkiä – siitä paistaa myös museoammattilaisille läheisen näkökulman innostus ja vapautuneisuus. Monet artikkelit sisältävät hyvinkin yksityiskohtaista esittelyä. Sarja palvelee selkeästi myös museoiden perustutkimusta, ja vie jotkut artikkelit vähän liioiteltuun faktaluettelointiin, ikään kuin kokonaiskirjauksena, josta ei malteta jättää mitään pois. Karsinta olisi ollut tässäkin paikka paikoin paikallaan. Esineitä ja niihin liittyviä ilmiöitä lähestytään kuitenkin ilahduttavan kokonaisvaltaisesti. Ne nähdään symboleina, merkitysten ja vuorovaikutuksen välineinä ja ilmentäjinä. Erityisen lämmittäviä olivat myös esimerkiksi esineiden ja rakennusten ajassa muuttuviin historiakuviin ja arvonmääritykseen liittyvät näkökulmat.
Verkostojen voima
Porvarillisen kulttuurin lisäksi sarjan toinen kantava teema ovat verkostot. Toinen osa (2016) pureutuu elinkeinollisiin verkostoihin, kolmas osa (2018) sivistyksen verkostoihin ja viides osa (2023) porvariverkostoihin vapaa-ajan vieton näkökulmasta. Kahdessa viimeksi mainitussa verkostonäkökulma jää kuitenkin osin ohueksi. Sarjan kolmanteen, sivistysverkosto-osaan kaipasin erityisesti artikkelia opinkäynnistä menestysstrategiana.
Vesivärimaalaus Allmänna Bästa -fregatista, joka valmistui Abraham Falanderin rakennuttamana vuonna 1786 Svartön laivanveistämöltä Vaasan kaupungin kupeessa. Laiva oli aikansa suurin Pohjoismaissa, mutta se paloi Vaasan satamassa jo 1793. Kirjan kuvitusta. Alkuperäinen kuva: Erkki Salminen / Pohjanmaan museo.
Pohjanmaan porvareille verkostot olivat kaiken perusta. Kauppiaat olivat tiiviisti sidoksissa toisiinsa kauppa- ja luototussuhteiden kautta. Niiden lisäksi, tai pikemmin rinnalle, tulivat tiiviit sukusiteet. Kauppahuoneet vertautuvat nykyajan perheyrityksiin, jolloin liiketoiminta ja perheen edut kietoutuivat vahvasti yhteen. Suku merkitsi liittolaisuutta kaikilla elämänaloilla: liiketoiminnassa ne toimivat muun muassa ratkaisuna liikesuhteiden keskinäisen luottamuksen varmistamiseen. Useimpien pohjalaisporvareiden mielestä liiketoiminnan tehtävänä oli kuitenkin perheen tulevaisuuden turvaaminen, eikä päinvastoin. Porvarisperheissä lasten kummit ja puolisot etsittiin mieluusti vertaisista tai itseä vauraammista perheistä, jolloin ne toimivat sekä taloudellisen että sosiaalisen nousun mahdollistajina.
Tiiviillä kauppa- ja sukulaisuusverkostolla oli myös kääntöpuolensa. Kun johtamista ja omistusta ei erotettu toisistaan, kauppahuoneiden johtoon ei aina tullut kykeneviä perillisiä. Privilegioitu toimintaympäristö tarjosi kuitenkin periaatteessa monopoliaseman, jolloin henkilö saattoi menestyä tekemättä mitään tai seuraamalla muita. Keskinäiset riippuvuussuhteet saattoivatkin johtaa arvaamattoman laajoihin seurauksiin esimerkiksi näyttävien konkurssien seurauksena.
Perheiden ja suvun suuren merkityksen vuoksi myös naisilla oli monesti tärkeä rooli, vaikka yhteiskunta muuten oli vahvasti patriarkaalinen. Naisten näkökulma nousee ilahduttavasti esiin useassa kohtaa, ja esimerkiksi kokkolalaisen Roosin perheen tytärten elämänvalinnoista ja valinnanmahdollisuuksista olisi lukenut mieluusti enemmänkin.
Ensimmäisen osan lopussa olevat keskeisten sukujen sukuluettelot ovat hyvä esimerkki verkostojen esittämisen vaikeudesta. Suoraan sukututkimusohjelmasta tulostetut perättäiset jälkipolvitaulut eivät tässä muodossa palvele lukijaa kovinkaan hyvin, eivätkä varsinkaan pysty havainnollistamaan sukuverkostojen todellisuutta ja laajuutta. Ongelma vaivaa nykypäivän sukututkimuksen esittämistekniikkaa yleisemminkin.
Mielenkiintoisen, päälaelleen käännetyn verkostonäkökulman tarjoilee Tuija Ahola artikkelissaan evijärveläisestä puunveistäjästä, aloholistirentusta Erkki Lahdesta ja hänen nivoutumisestaan pohjalaisporvareiden verkostoon. Pohjanmaan yläluokan verkostoissa liikkui pääomien ja tavaroiden lisäksi myös ihmisiä ja osaamista.
Mikä Pohjanmaa, mikä porvaristo, mikä vuosisata?
Sekä kirjasarjan otsikon perusteella että lukemisen jälkeen jää kysymys, mistä Pohjanmaan porvariston vuosisadoissa on kysymys, siis kirjaimellisesti. Kaikki kolme termiä ovat probleemoja ja tutkimuskysymyksiä jo itsessään.
Herrasväen juomatauko Löfhjelmien huvilan pihalla Ykspihlajassa. Kirjan kuvitusta. Alkuperäinen kuva: K. H. Renlundin museon valokuvakokoelmat.
Pohjanmaa näyttäytyy kirjasarjassa tekijämuseoiden toiminta-alueena. Ratkaisu on tietysti käytännöllinen ja välttämätönkin, mutta harmittavasti osa Pohjanmaata jää alueen ulkopuolelle. Erityisesti Oulun mukanaolo pohjoisen Pohjanmaan keskuspaikkana olisi tuonut runsaasti lisäarvoa kokonaisuudelle. Kokonaisuutta olisi hyvin voinut laajentaa aina Tornioon saakka. Vastaavasti Seinäjoen rooli vähän ylikorostuu, ja tuntuu, että Östermyran kartano jopa ammennetaan vähän tyhjiin. Seinäjokihan oli tuohon aikaan Ilmajoen sivukylä, sydänmaaseutua, jonka ainoana ”porvarillisena” elementtinä oli vaasalaisen Falander/Wasastjerna-suvun ruukki ja sen ympärille muotoutunut aateliskartano. Östermyran rinnalle olisin kaivannut Björkman/Björkenheim-suvun Orisbergia Isossakyrössä.
Lisäksi pohjalaishistorian kontekstoinnissa yleiseurooppalainen porvarillisuus on niin korostunut, että ilmiöiden selittäjäksi tai vertailupohjaksi ei aina muisteta ottaa paikallista ja alueellista kehitystä. Alueen ”porvarillisuus” ei syntynyt vain ulkomaisten esimerkkien mukaan, vaan sitä edelsivät esimerkiksi pitkä verkostomainen liiketoimintahistoria ja vahva sisäänpäinlämpiävä pappissukujen verkosto. Myös kansallisuusaate jää harmittavan vaisuksi taustailmiöksi, vaikka varhaisen suomalaisuusliikkeen kärkinimet tulivat melkein kaikki Pohjanmaan porvaristosta.
Toinen terminologinen tiivistys ei sekään ole ongelmaton. Pohjanmaan porvaristo kuulostaa kyllä alkusointuineen mukavalta, mutta ulkomaisista sääty-yhteiskunnista peilattuna se soveltuu vähän huonosti 1800-luvun Suomeen. Vaikka kaupunkien privilegioidut kauppiaat ovatkin monessa kohtaa tarkastelun keskiössä, 1800-luvun kuluessa on yhä selvemmin kyse pikemmin vanhan sääty-yhteiskunnan murtumisesta ja uudenlaisen keskisäädyn tai sivistyneistön muodostumisesta, johon voidaan laskea myös liiketoiminnalla itsensä elättäneet aateliset ja virkamiehet. Tämän murrosajan aukikirjoittaminen ja problematisointi olisi tuonut lisäarvoa ja syvyyttä. Porvari-käsitteen ongelmallisuutta ilmentää myös sen määritelmän poikkeaminen toisistaan osassa artikkeleissa.
Kolmas suuri määritys, vuosisata, vaihtuu kesken sarjan. Ensimmäisessä osassa puhutaan yksikössä ”vuosisadasta 1750–1850”, kolmannessa vuosisata on 1800 ja muissa tämä on laajennettu muotoon ”vuosisadat 1700–1800”, mikä tarkoittanee ajanjaksoa 1700–1899. Ehkä ruokahalu on kasvanut syödessä ja uusia mielenkiintoisia ilmiöitä on löydetty vanhan rajauksen rajojen takaa. Minulle mielekkäimpänä aikarajauksena näyttäytyisi vuosisata 1765–1865, jolloin teema olisi pysynyt kirkkaampana sekä lukijoille että kirjoittajille. Alkuvuosi 1765 on Pohjanlahden kauppapakon purkuvuosi, vuosisata myöhemmin taas oltiin monen murrosajan lisäksi nälkävuosien taitekohdan alla.
Lisää, kiitos
Päällimmäiseksi viisiosaisesta sarjasta jää toivomus jatkosta. Sarja puolustaa komeasti paikkaansa nykypäivän verkostomaisena tuotantona, joka esittelee aiemmin talonpoikaiskulttuurin jalkoihin jäänyttä, mutta laajalle ulottuvaa ja laajasti kiinnostavaa ilmiötä. Hieman varovaisesta alusta sarja on parantanut otettaan ja löytänyt omaa ääntään yhä paremmin ja paremmin. Sarja näyttäytyykin myös museoiden ja tekijöiden oppimis- ja kehittymisprojektina. Viimeinen, vapaa-aikaa käsittelevä, la dolce vitaksi nimitetty osa suorastaan syttyy temaattiseen ja kuvalliseen iloitteluun.
Vaikka viimeisen osan esipuheessa sanotaankin, että sarja päättyy, ehkäpä se voisi vain jäädä hengähdystauolle. Aineistoa ja teemoja riittäisi runsaasti jatkoonkin. Toivoisinpa joskus voivani lukea esimerkiksi kokonaiset osat naisten tai lasten näkökulmista. Bo Forsströmin ja Erik Engbergin artikkeli, jossa he vertailevat suomalaista, venäläistä ja brittiläistä muistamisen politiikkaa Halkokarin kahakkaan 1854, panee myös odottamaan historiapolitiikan näkökulman laajentamista.
Påtår, tack.
- Kirjan nimi:
- Pohjanmaan porvariston vuosisata 1750-1850. Asuminen ja elämänmuoto - Borgarliv i Österbotten 1750-1850. Boende och leverne
- Kustantaja:
- K. H. Renlundin museo - Keski-Pohjanmaan maakuntamuseo
- Julkaisuvuosi:
- 2013
- Sivumäärä:
- 334
- Kirjoittajat:
- Johnson, Seija & Kauppi, Sanna-Maija (toim.)
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Teppo Ylitalo
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- Väitöskirjatutkija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsingin yliopisto