Kuka nykyään lukee Katri Valan runoutta? Ikänsä tai idealisminsa sytyttämät runoilijasielut epäilemättä löytävät runoista hengenheimolaisen, mutta paatoksellisen paisuttelevat sanavalinnat ja metriikan korvaavat huudahdukset tuskin uppoavat samaan lukijakuntaan, joka on jo kasvanut modernistisen runoilmaisun jälkeisessä kulttuurissa.
Minna Maijalan elämäkerta Katri Vala – kulkuri & näkijä ei yritäkään paneutua Valan runojen antiin nykypäivälle, vaan keskittyy runoilijan elämänvaiheisiin. Perinteisen henkilöhistoriikin tavoin Maijala käy tarpeettomankin tarkasti lävitse paitsi Valan työpaikat ja perhe-elämän myös vähäisetkin kohtaamiset aikansa kirjallisen eliitin kanssa.
Analysoidessaan Katri Valasta (1901–1944) rakennettua taiteilijamyyttiä kaksikymmenluvun ”papittarena” Maijala tulee samalla rakentaneeksi kohteestaan naiskirjallisuuden marttyyria. Valan ympärillä hyörinyt taiteilijapiiri tulee luonnehdituksi sen perusteella, miten itse kukin pyrki hyötymään tuberkuloosin ja köyhyyden vaivaamasta runoilijasta.
Runoilija Katri Vala (Karin Wadenström) ystävineen. Katri Vala toimi Ilomantsin kirkonkylän kansakoulun opettajana v. 1925-1929. Ilomantsin Museosäätiö, Ilomantsin valokuva-arkisto.
Etenkin Olavi Paavolaisesta piirtyy lukijan kannalta dramaattinn hahmo, jonka yritykset muokata Valasta ”feminiininen vastakappaleensa” sopivat liiankin herkullisesti naiskirjallisuuden suureen tarinaan äijävetoisista kirjallisuusinstituutioista ja niiden uhreista. Asetelmaa kirjallisen periodin hyviksistä ja pahiksista vahvistaa elämäkerran akateeminen jargon, jossa
”[k]olonialistinen eksoottisten elämysten jano oli ajan trendi, joka oli syntynyt länsimaisen imperialismin ja modernin kulutuskulttuurin yhteisvaikutuksesta,–.”
Ekstaattisen aikakauden näköiskuva
Edellinen elämäkerta Katri Valasta ilmestyi vuonna 1984, joten päivitettävää riittää niin kirjailijaa kuin hänet muokannutta kirjallista kulttuuria koskevissa tiedoissa, jopa asenteissa. Esimerkiksi 1920–1930 -lukujen poliittisesta taustakamppailusta ei olisi 1980-luvulla uskallettu kirjoittaa niin avoimesti kuin miten Maijala sitä kuvailee. Valan juuret olivat porvarillisessa keskiluokassa eikä hän pyrkinyt omaksumaan vasemmistolaista luokkatietoisuutta. Siksi Valan asema 1930-luvun vasemmistolaisessa Kiila-järjestössä ja ideologiselle pohjalle kaapatussa Tulenkantajat-ryhmässä oli vähintään kaksinverroin vaikeampi kuin muilla aikakauden keulakuvaksi kohotetuilla kirjailijoilla.
Koska Maijalan suurelle yleisölle suuntaamassa teoksessa ei käytetä viitteitä, ei edes lukukohtaista lähdeluetteloa, jää historiankirjoituksen sisäinen vuoropuhelu teoksessa valitettavan vähäiseksi. Vain kahdesti Maijala kommentoi edellistä elämäkerturia Kerttu Saarenheimoa: kerran siitä, miten professori Saarenheimo on tutkimuksillaan lujittanut myyttiä Tulenkantajista yhtenäisenä ryhmänä, ja kerran siitä, miten Saarenheimo sensuroi tiedon Valan itsemurhayrityksestä.
Toki elämäkerrat myös täydentävät toisiaan. Maijala ei pohdi paljoakaan Valan runojen muotoratkaisuja, sitä varsinaista runokieltä, jonka luulisi olevan tärkein osa runoilijaelämäkertaa. Saarenheimo sen sijaan analysoi kirja ja sikermä kerrallaan runojen rakennetta ja symboliikkaa. Vasta näitä analyysejä lukiessaan alkaa ymmärtää, miksi sanojen tunnevoimaan luottanut Vala vähät välitti metriikasta. Vaikka Vala suostui 1930-luvulla laatimaan myös pala palalta rakennettuja tilaustöitä hän jätti moiset runot pois kokoelmistaan.
Kommenttien ja viitteiden vähäisyys jättää varjoon sen, miten valtavan lähdetyön Maijala itse on tehnyt elämäkertaansa varten. Tärkein lähteistä on Erkki Valan julkaisematon käsikirjoitus sisarestaan, siinä missä edellisen elämäkerturin tärkein lähde olivat Katri Valan päiväkirjat. Maijala seuraa hyvin myös Valan kiinnekohtia ruotsalaiseen ja suomenruotsalaiseen runouteen korostaen sitä, miten aiempi tutkimus on väheksynyt Valan saamia vaikutteita Edith Södergranin vapaamittaisesta runoudesta. Julkaisuaikana Valan vaikutteet kyllä huomattiin, vaikka niitä kommentoitiinkin sisällöllisinä kömpelyyksinä, kuten esimerkiksi Hurmioituneet kasvot -antologian (1925) arvostelussa:
Vertailu Edith Södergraniin, jonka luona Katri Vala ilmeisesti on käynyt oppimassa muotoa, koituisi jälkimmäiselle ehdottomasti musertavaksi tappioksi, sillä häneltä näyttää suuressa määrin puuttuvan juuri niitä henkisiä säikeitä, jotka ruotsinkielisen runoilijatar-vainajan tuotannolle antoivat sen syvän vakavuuden, värähdyttävän intensiteetin ja kipeän inhimillisyyden. (Suomen Sosiaalidemokraatti)
Suurin osa 1920-luvun taiteen eksotiikasta oli mannermaisista muodeista valikoitunutta tuontitavaraa ja omanlaistaan oopiumia kansalaissodasta toipuvalle sukupolvelle. Ulkomaisten vaikutteiden valikoitumista Valalle ja tulenkantajille Maijala olisi saanut selvittää tarkemmin niiden painoarvoon nähden.
Esimerkiksi toistuvat kommentit Anna de Noaillesin pienoisromaanin esikuvallisuudesta tulenkantajille johtavat ihmettelemään kuka kumma tämä kosmopoliitti kirjailija (1876–1933) oikein olikaan ja miksi tuo ihailtu romaani (Kummastuneet kasvot, 1904) on täysin unohdettu nykypäivänä. Saarenheimolta sentään heruu sen verran vastausta, että Valaa ja muita sukupuolityypittelyt murtavia runoilijoita kiehtoi Noaillesin tapa kuvata hurmioitunutta naista rakkaussuhteen dominoivaksi osapuoleksi. Kummastuneita kasvoja ei löydy enää kirjastoista, mutta sen suomennos löytyy digitaalisena tallenteena Gutenberg-projektin sivuilta.
Comtesse Anna-Élisabeth de Noailles, née princesse Bibesco Bassaraba de Brancovan (1876-1933) 1922. Bibliothèque nationale de France. Wikimedia Commons.
Hyvä kerronta ei kaipaa väliotsikoita
Tietokirjana aikakauden ilmapiiristä ja etenkin tulenkantajiksi kutsuttujen kirjailijoiden asemasta teos on mielestäni ansiokkaampi kuin elämäkertana. Tulenkantajien myyttistä asemaa kirjallisuushistoriassa Maijala kritisoi jopa painokkaammin kuin vakiintuneita tulkintoja Valasta. Aiemmin Maijala on keskittynyt Minna Canthin kirjailijakuvan uudelleentulkintaan, sekä tietokirjoissaan (2014 ja 2019) että väitöskirjassaan (2008).
Tällaiselle kirjallisuushistorialle on ilmeinen tilaus nykypäivän sivistyneillä maallikoilla: ei suinkaan kirjallisen perinnön selvitys vaan taiteilijayksilön puolustuspuhe.
Hyvä taiteilijaelämäkerta perustelee itse tarpeen ja tarkoituksen sille, miksi yksittäinen taiteilija ansaitsee tulla (uudelleen) muistetuksi. Näin myös Maijalan teos. Se on tietokirjaksi poikkeuksellisen mukavalukuinen, minkä huomaa jo siinä, että tekstiin ei kaipaa väliotsikoita. Kantavana probleemina ei ole niinkään kysymys runoilijan ratkaisevasta taiteellisesta läpimurrosta kuin ratkaisusta krooniseen yksinäisyyteen ja tuberkuloosiin. Vala muutti asuinpaikkaakin niin vinhaa tahtia, ettei elämäkertaa varten riittäisi jaksoa tasapainoisen perhe-elämän kuvaukseen.
Sodat ja läheisten kriisit sekoittivat nekin Valan elämää siinä määrin, että tuntuu ihmeeltä miten hän jaksoi runojen lisäksi toimia myös kääntäjänä ja lehtikirjoittajana. Näihin sivurooleihin Saarenheimon elämäkerta käyttää erikseen kirjan viimeiset luvut, kun taas Maijalan elämäkerta loppuu muutaman sivun epilogiin hautajaisista ja muistoteoksesta Katri Vala – Tulipatsas (1946).
Voisi hyvin summata, että Valan kohdalla kuolema oli vähiten traaginen osa taiteilijaelämää.
Katri Vala 1930-luvun lopulla- Museovirasto.
- Kirjan nimi:
- Katri Vala - kulkuri & näkijä
- Kustantaja:
- Otava
- Julkaisuvuosi:
- 2021
- Sivumäärä:
- 414
- Kirjoittajat:
- Maijala, Minna
- Lisätiedot:
- Minna Maijalan esittely Wikipediassa
Anna de Noailles: Kummastuneet kasvot (Gutenberg-projektissa)
Katri Vala Kirjasammossa - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Markku Soikkeli
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT, kirjallisuudentutkija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Tampere