Tohtori Esa Seppänen (s. 1933) kuuluu niihin Venäjä-tuntijoihin ja tutkijoihin, joiden ei tarvitse kerätä ja kierrättää lähteitä Englannin tai USA:n yliopistojen kautta. Venäjän kieli on hyvin hänen hallussaan kun yliopisto-opinnoissakin pääaineena oli venäjä ja kirjallisuus. Sittemmin everstiluutnantti, evp. ehti palvella neljännesvuosisadan puolustusvoimissa, ja pitkään presidentti Urho Kekkosen adjutanttina. UKK:n Venäjä-suhteista hän on kirjoittanut useammankin teoksen. Kun Neuvostoliito hajosi, syntyi mielenkiintoinen silminnäkijän raportti Kuuma elokuu – musta lokakuu 1993 Moskovassa.Sitä ovat seuranneet esimerkiksi nämä: Avaran sielun anarkia, Venäjä – vanha tuttu, vaan niin vieras, Idänkaupan isäntä ja Venäjä. Myyteille kyytiä!Pitkään uraan mahtuu kymmenkunta elettyä vuotta Moskovassa, osa idänkauppaa harjoittavien yhtiöiden konsulttina.
Esa Seppäsen uusin tietokirja Venäjä tienhaarassa(2014) keskittyy suurelta osin erilaisten mielipidemittausten analyysiin ja tavallisten venäläisten arvomaailman pohdintaan. Kirja kertoo enemmän juuri venäläisten arvoista, kuin politiikasta tai valtiollisista valinnoista, joten sen nimi on tältä osin hieman harhaanjohtavakin. Ukrainan ja Krimin tapahtumien valossa on kuitenkin todella tarpeellista tietää paitsi Kremlin sisäpiirien ja oligarkkien intrigeistä, myös Venäjän kansalaisten muuttuvista arvoista. Muutos on päivänselvä. Se on alkanut vaikuttaa ihmisten asenteisiin 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Tässä mielessä Seppäsen kirja on mitä ajankohtaisin.
Neuvostokansalaisen arvomaailma
Neuvostoliitto ei ollut mikään arvotyhjiö hajotessaan kuten usein oletetaan. Arvomaailma pohjautui virallisesti niin sanottuun ”Kommunismin rakentajan koodiin”, missä hyvä ja paha -akselilla määriteltiin kansalaisen ja kommunistisen tulevaisuuden rakentajan ihannetyyppi. Koodi oli hyvin lähellä vaikkapa kymmenen käskyn arvojärjestelmää – toki ilman jumalaa ja uskontoa. Monet tutkijat ovat panneet tämän merkille. Koodia markkinoitiin puolueohjelmissa, oppikirjoissa ja erilaisissa moraalia käsittelevissä julkilausumissa erityisesti 1960-luvulta lähtien. Myös kulttuurielämässä, taiteessa, kirjallisuudessa ja elokuvissa henkiset arvot olivat keskiössä: hyvä voitti pahan, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys palkittiin loppupeleissä.
Arkielämässä näin ei tietenkään läheskään aina ollut. Puhuttiin yhtä, mutta ajateltiin ja tehtiin toista. Byrokratia musersi monen hyvään ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivän kansalaisen aloitteellisuuden. Vallalla oli eräänlainen hallittu skitsofrenia: kansalainen oppi tajuamaan missä yhteyksissä sopi puhua virallisia totuuksia ja milloin, esimerkiksi ystäväpiirissä ja keittiökeskusteluissa, saattoi irrotella ja kertoa oikean mielipiteensä.
Silti olisi väärin kuvitella etteikö suuri osa neuvostokansalaisista, myös rivikommunisteista olisi pitänyt ohjenuoranaan kymmenen käskyn kaltaista koodia. Yhteiskunnassa ja puolueessa toimi kaksi tasoa, kahden kerroksen väkeä. Yhteiskuntakehitys ei ollut aina tasaista eikä se ollut kommunistisen puoluevaltion eliitin ohjauksessa. Vallankumoukselliset, 1920-luvun entusiastit uskoivat oikeasti muuttavansa maailmaa. Myös keskusjohtoisen puolueen muutokseen ja sananvapauteenkin uskottiin Stalinin kuoltua 1950-60-lukujen taitteessa, suojasään vuosina – ja vielä 1980-luvun lopullakin kun Mihail Gorbatshov aloitti glasnost ja perestroika-politiikkansa. Gorbatshovin synniksi lasketaan puoluejohtajan heikkous, pehmeys ja liialliset reformit, jotka johtivat Neuvostoliiton hajoamiseen ja venäläiseen anarkiaan jo vuonna 1991.
Kuva: Lihakauppa 1980-luvulla
Perestroikan, eli uudistuspolitiikan tarkoitus oli vain uudistaa vanhaa systeemiä, luoda vapaan ajattelun malli ja valaa uskoa humaanimpaan sosialismiin. Mutta tuo usko katosi pian kun tavarat, ja hetkeksi vodkakin, häipyivät kauppojen hyllyiltä. Hyvin pian sitten ”sosialistinen” tai ”valtiokapitalistinen” valtiokin romahti. Tilalle tuli markkinatalous ja sen mukainen arvomaailma: kollektiivisuus sai väistyä ja yksityisyys, yksityisomistus astui sijalle. Siitä murroksesta kärsi valtaosa väestöstä, kansa köyhtyi ja kaaos oli totaalinen kun esimerkiksi miljoonat eläkeläiset menettivät säästöjensä ostovoiman. Tämä tausta on hyvä panna merkille, jotta ymmärrettäisiin sekin, että jopa 30-40% Venäjän kansalaisista pitää yhä Neuvostoliittoa parempana yhteiskuntana kuin ryöstökapitalistista Jeltsinin tai Putinin Venäjää.
Stereotypiat yhä voimissaan
Esa Seppäsen Venäjä tienhaarassa alkaa Neuvostoliiton romahtamisvaiheesta, markkina- ja reformipolitiikan lyhyellä esittelyllä. Sitten palataan venäläisten ”ikuisiin” arvoihin ja monilta osin niihin stereotypioihin, joilla venäläisiä lännessä määritellään. Totta on toki sekin, että venäläiset näkevät itsekin itsensä usein ”avarasieluisina oblomovilaisina anarkisteina”. Moni ei pane pahakseen edes sitä, että häntä syytetään luovasta laiskottelusta, mutta valehtelijaksi, viekkaaksi tai varastelijaksi ei sentään kukaan vapaehtoisesti tunnustaudu. Fatalistinen maailmankäsitys on eräs määre, joka usein hyväksytään. Mutta kun se lähenee alistumista yksinvaltiaan kontrolliin ja vallanpitäjien oikkuihin, siitä katoaa kaikki hohto. Ja toisaalta: haaveilulla, jatkuvilla filosofisilla keskusteluilla ja väittelyillä kuten ainakin kuvitellulla henkisyydellä on venäläisen sielun kuvastossa omat paikkansa.
Mutta kaikissa näissä luonnehdinnoissa on totta vain toinen puoli. Pitää muistaa, että venäläiset osaavat järjestäytyä ja toimia tehokkaasti yhdessä, koskapa ovat tehneet myös vallankumouksia ja osoittautuneet äärimmäisen sitkeiksi sisseiksi vaikkapa pitkien sotien aikana. Laaja maakin on pysynyt pääosin kasassa, vaikka sen alueella asuu satoja eri etnisiä ryhmiä ja eri uskontokuntia. Venäjällä, myös Neuvosto-Venäjällä on raivattua aroja, rakennettu kaupunkeja Siperian tundralle ja lähetetty Juri Gagarin avaruuteen. Venäläinen korkeakulttuuri: kirjallisuus, musiikki, teatteri, taide ja elokuva etunenässä, on monelle lännen asukille vaikuttava esikuva.
Seppänen kuvaa stereotypiat monelta kantilta. Tutkijan tietomäärä Venäjästä ja venäläisyydestä ansaitsee kunnioitusta. Myös kielitaito näkyy kun hän purkaa monia venäläisiä käsitteitä ja termejä. On ilo lukea tietoteosta, jossa ei antauduta helppoihin ”moraalisiin” tuomioihin tai ennakkoasenteisiin, vaan pyritään näkemään ilmiöiden taakse tai historiaan.
Markkina- ja matkalaukkumoraalin läpimurto
Seppänen ottaa tuekseen useita eri sosiologisia tutkimuksia ja vielä enemmän viime vuosikymmenten laajoja kansalaiskyselyjä ja mielipidemittauksia. Toiset niistä ovat luotettavia, mutta hyvin monien kaavakkeiden tai puhelinkierrosten kysymystenasettelu on jo sellaista, että niillä saadaan helposti haluttuja vastauksia. Tämä lähdekritiikki kirjasta puuttuu. Olen itsekin ollut mukana suomalais-venäläisissä hankkeissa, joissa on tehty vastaavia ”kyselytutkimuksia”. Oma mielipiteeni on, että määrälliset kyselyhankkeet vaatisivat rinnalleen aina laadullisia syvähaastatteluja. Nimenomaan Venäjän kaltaisissa yhteiskunnissa, joissa eletään jatkuvaa murrosta, ”perestroikaa”. Toki määrälliset mielipidemittaukset ovat vähintäänkin suuntaa antavia ja siksi hyödyllinen lähde.
Venäläinen yhteiskunta on tällä hetkellä äärimmäisen jakautunut. Niin kaupunkeihin kuin maaseutuun, niin rikkaisiin kuin köyhiin. Eliitti on kapea ja yleisesti arvioidaan, että keskiluokkaan kuuluisi vain noin viidennes väestöstä. Suomalaisen mittapuun mukaan köyhiä on reilusti yli puolet. Toisaalta Venäjällä viralliset tilastot ovat edelleenkin gogolilaisia ”kuolleita sieluja” täynnä, ja elintasoakin on vaikea mitata siellä missä esimerkiksi kaikki tehty työ, kulutus tai palvelut eivät näy missään. Ystävä- ja ihmissuhdeverkostot toimivat yhä ja epävirallinen varjotalous on voimissaan. Se syö ihmisten välistä luottamusta ja uskoa valtiovaltaan, ja vähentää samalla aidon kansalaisyhteiskunnan mahdollisuuksia.
Kuva: Viipurin tori 2002
Lähes kaikki laajemmat kyselyt osoittavat, että ihmisten arvomaailma on rankassa muutoksessa. Mielipiteet jakautuvat Venäjällä paljolti sukupolvi-akselilla. Markkinataloutta kannattavat kolme-nelikymppiset, ja mennyttä haikailevat vanhemmat. Tämän lisäksi vedenjakaja on tietysti varallisuus ja työn laatu. Se, joka on päässyt ”omin voimin” vihreälle oksalle, tietotekniikan maailmaan tai kielitaitoisen yrittämisen kansainvälisiin ympyröihin, ajattelee helposti kanssaihmistenkin olevan ”oman onnensa seppiä”. Hänen mielestään vain laiskotteluun taipuvainen ”neuvostomentaliteetti” estää yhteiskunnallista nousua. Köyhyys on kirosana ja harvinaisen moni intelligentti tai tiedemieskin on tätä nykyä aliarvostettu ja elää köyhyysrajalla. Tiede ja taide eivät tuota murrosyhteiskunnassa sitä välitöntä varallisuutta mitä niin monet kaipaavat.
Maastamuutto kiihtyy
Eräs indikaattori kansalaisten tyytyväisyyteen on halukkuus tai haluttomuus suhteessa maastamuuttoon. 1990-luvulla Venäjällä muuttajia oli puolikin miljoonaa vuodessa, 2000-luvun alussa paljon vähemmän. 2010-luvulla muuttoaalto on uudestaan kiihtynyt. Samaan tahtiin viedään Venäjältä sekä rahallista että sosiaalista pääomaa. Erittäin moni keskiluokkainen venäläinen olisi valmis pakkaamaan matkalaukkunsa jo tänään, jos vain löytäisi töitä ”turvallisesta” lännestä. Vielä useampi on valmis lähettämään lapsensa opiskelemaan lännen yliopistoihin, myös Suomeen.
Kuten Seppänenkin toteaa, joka kymmenes venäläinen olisi valmis muuttamaan maasta. Työväestöstä jopa 30 % haluaisi lähteä ainakin tienaamaan ulkomaille. Samaan aikaan äiti-Venäjälle on muuttanut Keski-Aasiasta ja Kaukasukselta reilut 10 miljoonaa siirtotyöläistä. He ovat työväenluokan alinta kastia, jotka tekevät hanttihommia ja asuvat slummeissa. He kärsivät rasismista ja muista ennakkoluuloista ja heillä on tuskin mitään oikeuksia. Tämä paljastui karmeasti esimerkiksi Sotsin talviolympialaisten massiivisissa rakennushankkeissa. Itse asiassa siirtotyövoiman kohtelu on eräs keskeisimpiä sosiaalisia ongelmia Venäjällä. Kaukana ollaan siitä solidaarisuudesta ja tasa-arvoajattelusta mitä neuvostovalta aikoinaan saarnasi!
Kun ajattelee Venäjän valtiollista pullistelua ja suurvaltahaaveilua viime kuukausina, tulee helposti vastanneeksi myös siihen kysymykseen, miksi Kreml juuri nyt suuntaa kansalaisten katseen rajaseuduille ja haluaa harrastaa ulkovenäläisten suojelua entisissä neuvostotasavalloissa. Kun voi itse pahoin, syyllinen on aina helpompi löytää muualta.
- Kirjan nimi:
- Venäjä tienhaarassa
- Kustantaja:
- Art House
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 342
- Kirjoittajat:
- Seppänen, Esa
- Lisätiedot:
- Seventeen Moments in Soviet History
Kalle Haatanen: Voiko Venäjää ymmärtää? (Yle Areena, 13.3.2014) - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Pentti Stranius
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FL, tutkija-toimittaja
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Lieksa