Yksinolon ja -elämisen puolustuspuhe

YKSINOLO EI OLE YKSINÄISYYTTÄ . . .

Viime aikoina on puhuttu ja kirjoitettu paljon yksinäisyydestä. Siitä kärsivät nuoret ja vanhat, ja siitä on ajateltu kärsivän ennen kaikkea niiden, jotka asuvat yksin. Marika Riikonen huomauttaa, että nykyisin Suomessa on 1,3 miljoonaa yksinasujaa, kotitalouksista 46 prosenttia on yhden hengen talouksia ja yksinasujista 45 prosenttia on yli 60-vuotiaita. Vastentahtoinen yksin oleminen on ongelma niin yksilöille kuin yhteiskunnallekin, mutta yksinäisyys on eri asia kuin vapaaehtoinen yksinolo.

Riikonen kertoo kirjassaan Yksin, kiitos hieman yksinäisyydestäkin, mutta ennen kaikkea hän pohtii vapaaehtoista, miellyttävää yksinoloa sekä sen esteitä. Naisena hän kirjoittaa yksinolosta ja sen tarpeesta erityisesti naisen kannalta, mutta huomauttaa, että muutkin kaipaavat yksinoloa. Pohdintoihinsa hän saa liitettyä suuren määrän elämän ilmiöitä sukupuolesta juhliin, erakoista reissussaoloon, parisuhteesta kimppakämppiin ja hiljaisuudesta luovaan rauhaan. Yksinolo liittyy asumiseen, eläimiin, erilaisiin lupiin ja oikeuksiin, historiaan, huonejakoon, introvertteihin, lapsuuteen ja aikuisuuteen, matkoihin, mielikuvitukseen, perheeseen, sukupuoleen, taiteeseen ja työelämään.

Hevostytöt tietävät, että Marika Riikonen on kirjoittanut nuortenkirjan Ravilikat (2020) ja tietokirjan Hevostytöt: mikä saa ihmisen raahautumaan tallille vuodesta toiseen? (2020). Hän on kirjoittanut myös mm. novelleja ja romaanin Lasinen merenneito (2021). Kuva: Heli Kurimo, Hertta Kustannus.

Yksinoloa on moni kirjailija kuvannut muita aiheita käsittelevissä teoksissaan, ja Riikonen lainaa heitä ahkerasti. Hän on löytänyt vain yhden kokonaisen kirjan yksin elämisestä, Marjorie Hillisin teoksen Elä yksin ja nauti. Klassikko-opas sinkkunaiselle (ilm. 1936, suom. 2009). Hills antaa neuvoja yksinasumisen sudenkuoppien välttämisestä, ja osaa niistä voi yhä soveltaa, vaikka ne on annettu newyorkilaisnaisille. Toistaiseksi suomentamatta on Stephanie Rosenbloomin teos Alone Time. Four Cities, Four Seasons and the Pleasures of Solitude (2019), joka kertoo etupäässä yksin matkustamisen ihanuudesta. Kirja paljastaa, että amerikkalaisista aikuisista peräti 85 prosenttia kaipaa yksinoloaikaa.

. . . VAAN PALJON MUUTA

Kuten tietokirjailijan kuuluu, Riikonen määrittelee käsittelemänsä ilmiön, yksinolon. Häntä miellyttää englannin kielen sana ’solitude’, mutta hän ei löydä sille yhtä vastinetta. Eipä sitä taida ollakaan, sillä sanalla on englannissakin monia merkityksiä. Kirjailija kuitenkin löytää yksinololle osuvia myönteisiä ilmauksia: ollaan yksin, ilman seuraa, omissa oloissa, omassa seurassa, itsekseen, rauhassa, vapaana, omien ajatusten kanssa. Hän myös toteaa:

”Oman rauhan tarve ohittaa kaikki määritelmät, koska se on eri tilanteissa ja eri ihmisille erilainen. Yksinoloa tarvitaan erilaisina pitoisuuksina, erikestoisina jaksoina, erisyvyisinä tiloina. Välillä ne ovat pieniä hiljaisuuden hetkiä, toisinaan monen päivän pysyttelemistä itsekseen.” (s. 93)

Mediaa seuratessaan Riikonen on päätellyt, että mediassa pidetään yksinolon kaipaamista omituisena, jopa perverssinä. Omassa rauhassaan olosta ei muka saisi nauttia. Asiantuntijat vakuuttavat, ettei meitä ole tarkoitettu olemaan yksin, ja painottavat, että yksinolo altistaa ahdistukselle, masennukselle, muistin ja oppimiskyvyn heikentymiselle sekä huonolle unelle. Sosiaaliset taidotkin ruostuvat, ihmissuhdeongelmat ja syrjäytyminen uhkaavat. Joku psykoterapeutti tosin myöntää, ettei vapaaehtoinen yksinolo haittaa.

Keskustelupalstoilla ja yleisessä puheessa Riikonen näkee oman ajan kaipuun muuttuvan  itsekkyydeksi, hedonismiksi ja villiksi sinkku-bailaamiseksi. Yksinolija poikkeaa normista, häiritsee ja pelottaa muita. Omaan seuraansa vetäytyminen on muka väärin ja epäilyttävää. Jos ei halua aina olla toisten seurassa, on hissukka, väliinputoaja, hankala, omituinen, nirso ja sitoutumiskammoinen – milloin mitäkin. Ei ihme, että moni tuntee häpeää myöntäessään kaipaavansa yksinäisyyteen. Riikonenkin on aikansa laimennellut puheitaan yksinolon tarpeestaan, ennen kuin on lakannut häpeämästä myöntää sitä muille.

MONIPUOLISIA LÄHTEITÄ

Kirjan lähdeluettelosta löytyy satakunta suomenkielistä julkaisua, joista lähes kaikki ovat 2000-luvulta ja vain yksi on englanninkielinen. Useita englannista suomennettuja teoksia luettelosta sentään löytyy. – Mistä mahtaa, johtua, että julkaisuista vain 15 prosenttia on miesten kirjoittamia? – Verkkolähteitä on neljä, ja tekijä on myös haastatellut kuutta henkilöä, jotka ovat puhuneet yksinolosta mielellään ja kaihtelematta.

Lisäksi tekijä on hankkinut aineistoa vuonna 2022 tekemällään some-kyselyllä, jota hän ei tosin mainitse lähteissä. Siinä hän tiedusteli, paljonko yksinoloaikaa vastaaja tarvitsee, milloin ja miten sitä hankkii, millaisia tunteita yksinoloon liittyy, onko ajan saaminen helppoa ja onko tarve ajan myötä muuttunut. Kyselyyn tuli 53 vastausta, joista kirjailija sai päälukujen alkuun sopivat motot. Vastaajat olivat 14–75 vuoden ikäisiä. Heistä naisia oli 86 prosenttia, miehiä 9,4 prosenttia ja muista muutama. 39,6 prosenttia asui yhden hengen taloudessa, 26,4 prosenttia kahden, 26,4 prosenttia kolmen tai neljän sekä 7,5 prosenttia useamman hengen taloudessa.

Yksikään vastaaja ei sanonut olevansa ilman ystäviä; 17 prosentilla oli 1–2 ystävää, 45,3 prosentilla muutama ja 35,8 prosentilla useita ystäviä. Vastaajien määrä on toki pieni, mutta vastaukset antavat silti valaistusta yksinoloa kaipaavien tuntoihin ja aatoksiin. Kaikki vastaajat sanoivat tarvitsevansa yksinoloa useita tunteja päivässä ja totesivat tarpeen kasvaneen iän myötä. He sanoivat myös voivansa olla sosiaalisia, kun siltä tuntuu.

KUTKUTTAVAA IRONIAA JA HENKILÖKOHTAISUUTTA

Muiden kirjoittajien näkemyksiä kommentoidessaan Riikonen maustaa tekstiään välillä lempeällä ja joskus viiltävälläkin ironialla. Hän myös heittelee sopiviin kohtiin sanoja, jotka sylki suuhun tuo. – Esim. Aah! Aamen! Ajatella! Apua! Huh. Hyi hitto! Hyvästi. Jep jep. Klik. Öh, okei?. Vau. – Kirjaa lukiessani huomasin pari kertaa, että olin juuri aikonut töräyttää ääneen saman kommentin. Vaikka luokittelisin huomautukset jossakin muussa tekstissä alatyylisiksi, tämän kirjan tyyliin ja sävyyn ne kuitenkin sopivat.

Kirjoittamisen kokeneena ammattilaisena Riikonen suoltaa tekstiä, jota on helppo lukea. Se ei kuitenkaan liene ihan vaivatta syntynyt, vaikka tekijä toteaa kirjan tekemisen alkaneen ”säkenöivästä innostuksesta”. Hän koki, että yksinolon tarpeesta pitäisi kirjoittaa kirja, ja hän halusi sen tehdä, sillä yksinolon kaipuu oli vaivannut häntä pitkään ja jo vuosia ennen kuin hän oli aloittanut kirjan teon, hän oli kirjoittanut mielessään asiasta. Innostuksesta huolimatta häntä vaivasi outo tunne – häpeä! Hyvää oloa tuottavasta asiasta hävetti kirjoittaa, ja häpeä melkein tukahdutti koko kirjahankkeen. Onneksi kirja valmistui.

Yllätykseksi tekijälle itselleen kirjasta tuli lopulta hyvin henkilökohtainen. Riikonen ei siis jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi ja analysoijaksi, vaan asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle ja paheksunnallekin kertomalla omista kokemuksistaan, tuntemuksistaan, haluistaan ja raivonaiheistaan. Lukijalle, joka uskaltaa myöntää tarvitsevansa elämäänsä omaa rauhaa ainakin silloin tällöin, teksti on kuin mannaa tai palsamia.

ONKO YKSINOLO ITSEKÄSTÄ?

Ihminen on sosiaalinen eläin, meille hoetaan. Siksi ihminen ei muka saisi olla yksin? Kysyy Riikonen. Moni muukin kuin hän on huomannut, että jaksaa paremmin olla muiden kanssa ja nauttia muiden seurasta, kun saa välillä olla ilman sitä. Jotakin työtä tehdäkseen saa toki luvan olla yksin, mutta muuten yksinoloon lyödään helposti itsekkyyden leima. Tekijän  mukaan yhteiskunnassamme on noloa viihtyä omissa nahoissaan ja peräti hekumallista pitää taukoja, nauttia, rentoutua, kuunnella omaa mieltään, löhötä sohvalla, olla hiljaa. Sehän ei sovi. Yksinolo on luksusta, pahe, ylellisyyttä. Sanassa on pröystäilyn kaiku.

Varsinkin perhe on se sosiaalinen ryhmä, jossa ihmisen pitäisi viihtyä. Ydinperhe on tuskin milloinkaan ollut vallitseva perhemuoto, mutta meihin koetetaan sovittaa sen mallia ja perinteisiä sukupuolirooleja. Yleiset normit vaativat miehiltä ja naisilta pariutumista, perheen perustamista, lasten hankkimista – vaikka maapallon väkiluku on räjähtänyt kestämättömiin mittasuhteisiin, kuten Riikonen huomauttaa.

Kirjailija tietää omasta kokemuksesta, että puolisoton aikuinen on yhteisössä sivuhenkilö sukupuolesta riippumatta, ja kummajaisista hyljeksittävin on puolisoton nainen. Hänen käsityksensä mukaan ydinperheetön joutuu aina väistymään ja joustamaan omista toiveistaan perheellisten hyväksi.

Parisuhde ja yksinolo eivät sinänsä sulje toisiaan pois, mutta ”parisuhteen heltymätön läsnäolo ja intensiteetti” saavat suhteessa olijan uuvahtamaan. Erään Riikosen lainaaman parisuhdeterapeutin mukaan yksi parisuhteiden suurimmista kompastuskivistä onkin se, ettei tilaa anneta tai saada. Asiasta puhuminen voi olla vaikeaa parisuhteen sisällä, ja yhteistä kieltä saattaa olla mahdoton löytää. Riikonen vaatii, että juuri siksi yksinolosta pitää puhua, ääneen, moneen kertaan, kaikkialla, kaikkien kanssa, automaattisesti, luontevasti ja sen jälkeen vielä kertaalleen – jotta tietäisimme, mitä kukin kaipaisi ja tarvitsisi.

ERAKKOJA

Riikonen ottaa puheeksi myös erakot. Viimeistään antiikin ajoista lähtien ihmiset ovat keksineet keinoja saadakseen olla yksin. He ovat paenneet luontoon tai eristäytyneet muuten omaan rauhaansa filosofoimaan, pohtimaan uskonnollisia kysymyksiä, tekemään taidetta, sepittämään runoja tai harjoittaakseen askeesia. Raamatustakin tiedämme useita miehiä, jotka ajoittain eristäytyivät yhteisöstään. – Riikonen ei mainitse luostarilaitosta, joka nykyaikanakin mahdollistaa pienelle joukolle paon ympäröivästä yhteiskunnasta ja jossain määrin myös eristäytymisen luostariyhteisöstäkin. Kaikille omaa rauhaa kaipaaville luostarista ei kuitenkaan olisi ratkaisu.

Erakoituminen on sallittu lähinnä miehille; naisia ovat palvelijan, puolison ja äidin roolit sitoneet niin, ettei sitä ole pidetty sopivana. Myös taloudelliset realiteetit ovat määränneet naisten mahdollisuuksien rajoja. Eräät tunnetut naispuoliset julkisuuden henkilöt ovat ihmisten jatkuvaan läsnäoloon kyllästyttyään onnistuneet piiloutumaan ainakin osittain. Suosituista filmitähdistä Greta Garbo (1905–1990) lopetti aktiiviuransa jo 1941, sanoi haluavansa olla rauhassa ja karttoi julkisuutta loppuelämänsä tavaten vain ystäviään. Audrey Hepburnin (1929–1993) sanotaan kaivanneen yksinoloa hyvin usein ja sulkeutuneen jo tähtiaikoinaan asuntoonsa viikonlopuiksi latautuakseen uudelleen. Filosofi ja kirjailija Simone de Beauvoir (1909–1986) ei täysin paennut julkisuutta, mutta asui erillään elämänkumppanistaan Jean-Paul Sartresta.

Myös aika monet ”tavalliset” naiset elävät osa-aikaisena erakkona. Riikonen itse tekee niin kirjan, hevosen tai kissan kanssa tai harrastaessaan liikuntaa.

”Kirjoja on paheksuttu juuri siksi, että niihin voi vetäytyä. Ei ole pakko olla kaikkien kanssa kaikkialla koko ajan eikä edes jonkun kanssa jossain, vaan voi sukeltaa paikkaan, johon kukaan ei voi seurata.” (s. 100)

”Karsinoissa hevoset rapistelevat heiniään. Muuten on äänetöntä. Äkkiä tapahtuu se, mitä olen kaivannut ties kuinka kauan mutta mitä kotona en tavoita: mieleni pysähtyy. Olen tässä, ja se riittää.” (s. 105)

INTROVERTTEJÄ  JA ERITYISHERKKIÄ

On vaikea sanoa, mitkä Riikosen käsittelemistä aiheista ovat tärkeimpiä, mutta introvertit ja erityisherkät ovat niistä mielenkiintoisimpia. Vaikka introverttiudesta on tullut yksinolonkaipuun synonyymi, omissa oloissaan viihtyvä ihminen ei välttämättä ole introvertti. Tarve olla yksin ei kysy tiettyjä piirteitä.

Erityisherkkiä ihmisiä on aika paljon, 15–20 prosenttia väestöstä. He aistivat hyvin voimakkaasti kaikki ulkoiset ärsykkeet kuten hajut, äänet, maut ja kylmän. He lukevat helposti toisten ihmisten tunnetiloja, elekieltä, ilmapiiriä ja merkityksiä rivien välistä. 70 prosenttia erityisherkistä ihmisistä on myös introvertteja, jotka kaipaavat yksinoloa, mutta loputkin erityisherkät ihmiset tarvitsevat paljon omaa aikaa. Avokonttorit ja seinättömät koulut ovat erityisherkille – ja myös introverteille – kauhistus. Ne rasittavat kaikkia muitakin. Sääli varsinkin lapsia!

Kirjailija on itsekin erityisherkkä. Hän on tunnollinen, hänellä on terävät aistit ja vilkas mielikuvitus. Kovat äänet sattuvat ja muiden mielialat vaikuttavat häneen. Hän kokee, että introvertit ja erityisherkät piirteet selittävät osan hänen yksinolon tarpeestaan mutta eivät kaikkea. Tekstissään Riikonen viittaa kahden psykologin teoksiin, amerikkalaisen Laurie Helgoen kirjaan Introversion voima (2012). Miksi sisäinen elämäsi on sinun suurin rikkautesi (2012) ja Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaan Ujot ja introvertit (2019). Niihinkin kannattaa tutustua.

YKSINOLOVAJE

Yksinolon tarve voi vaihdella eri ikäkausina ja elämäntilanteissa. Siitä voi tulla myös puute, yksiolovaje, jota Riikonen vertaa univajeeseen. Se aiheuttaa puutosoireita, olo muuttuu nihkeäksi ja kiemurtelevaksi, äänet kuulostavat kovilta ja muiden läsnäolo hiostaa. Eri ihmisten kanssa sosiaalinen kiintiö täyttyy eri tahtia.

Kirjailija Salla Simukka sanoo, hyvän ystävän seura tuntuu kuin olisi yksin. Mutta kun ”sosiaalinen kiintiö loimottaa punaisella”, on Riikosen mukaan parasta hakeutua omaan rauhaan, eikä odottaa, että käy niin kuin toimittaja Jani Suhoselle. Tämä näet joutuu ihmisjoukossa yleisen ihmisinhon valtaan ja kokee ihmiset mölisevänä massana. Joukkotapahtumat syövät nopeasti hänen energiansa, ja hän muuttuu hikiseksi ja vihreäksi. – Tuntuuko tutulta?

Pahaa yksinolovajetta ei kannata odottaa stressioireisiin, ahdistukseen, kiukkuun, levottomuuteen tai seisovaan veteen asti, vaan on hyvä pyrkiä omaan rauhaan jo aikaisemmin. Tunteita on lupa tuulettaa yksin. Riikosen mielestä varsinkin vihan- ja kiukuntunteet ovat parhaita omassa rauhassa nautittuina.

PARISUHDE  JA PERHE

Yksinolo ja parisuhde mielletään usein vastakohdiksi, mutta sitä ne eivät ole. Omaa aikaa ja tilaa pitäisi saada myös parisuhteessa tai ydinperheessä elävän. Mutta parisuhde on usein suurin kompromissi, jonka joutuu tekemään omasta tilastaan ja ajastaan, sillä rakkaus ja parisuhde valtaavat salakavalasti tilaa, ja moni suhde perustuu oletukseen, että pariskunta tekee kaikki asiat yhdessä.

Oman ajan tarve ja muiden ihmisten seura eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Yksinolon tarve ei estä parisuhdetta eikä ystävien tapaamista – ei myöskään päinvastoin. Mutta jos on pakko olla yksin, Riikonen kehottaa tekemään sen kuten Marjorie Hillis kehottaa: tee se edes tyylillä. Vaikka hän itse tarvitsee paljon omaa aikaa, hän ei tuomitse parisuhdetta. Hänkin on sitä kaivanut, mutta ollut myös kaipaamatta.

”Minäkin olen etsinyt romanttista rakkautta, ollut toiveikas, odottanut kohtaloa. Ei yksinolon tarve poista muita kaipuita – mutta niille minulla on ehtoja. Ihan hyvä ei riitä.” (s. 120)

Yksi noista ehdoista on, että kummankin yksinolon tarve otetaan huomioon. Ei rakkaus siitä vähene. Mutta jos tarve ei suhteessa tyydyty, jommankumman on lähdettävä. Kuitenkin moni valitsee elinikäisen suhteen ja ydinperheen – ja pystyy jopa pitämään sen koossa. Koko elämän kestävää suhdetta Riikonen pitää läkähdyttävänä tavoitteena. Ydinperheessä vanhempien yksinolon tarve on yhä tabu, josta ei puhuta.

Kun Riikonen sai opettajaystävältään tietää ekaluokkalaisten yleisen huomion, että olo muuttuu huonoksi, jos välillä ei saa olla yksin, hän tajusi, että hänen kirjansa ydin on oikeastaan juuri tämä: olo muuttuu huonoksi, jos välillä ei saa olla yksin. Perheet ratkaisevat tilan ja yksinolon tarpeen tyydyttämisen eri tavoin mielikuvituksensa ja varojensa mukaan. Yksi keino, jota 73 prosenttia suomalaisista käyttää, on kylpyhuoneessa viivytteleminen. – Heh!

Kirjoittaessaan oman tilan tarpeesta Riikonen toteaa lapsen oman huoneen olevan nykyisin selviö, mutta aikuisen usein menettävän sen. Hän viittaa myös Virginia Woolfiin (1882–1941), jonka A Room of One’s Own ilmestyi 1929, sekä Laurie Helgoen Introversion voimaan. Woolf toteaa kirjoittavan naisen tarvitsevan omaa rahaa ja  oman työhuoneen, mutta Helgoe huomauttaa, että ”retriittikeskusta” tarvitsevat kaikki, joilla on voimakas oman tilan tarve. Kirjailija Aino Kallas lukitsi huoneensa oven ja Tiina Lifländer ripustaa huoneensa ovelle varmuuden vuoksi ”Pääsy kielletty”-kyltin. Naisten oma huone on työhuone, mutta miehet elävät täyttä elämää miesluolissa. Kimppakämpistä Riikonen ei riemastu.

JUHLAT

Tavallisten ihmisten elämässä juhlat ja työelämä ovat tavallisia asioita, joten mukaan vain. Riikosen ei kuitenkaan viihdy kummassakaan kuin omilla ehdoillaan. Hän pitää juhlista, jotka hän tai hänen hyvä ystävänsä on järjestänyt tai joissa on tarpeeksi monta tuttua ihmistä. Muissa tilaisuuksissa hän saavuttaa ”loppuunpalamispisteensä” joskus jo ennen kemujen alkamista. Sukujuhlat ovat hänestä kaikista pahimpia. Vuosien mittaan hän on oppinut valmistamaan ”takaportin”, jota voi tarpeen tullen käyttää ja häipyä kun mitta tulee täyteen. Siitä vaan pitää sopia mahdollisen kumppanin kanssa etukäteen.

Joulupäivä on Riikoselle yksinolon juhlapäivä, jonka hän viettää yksin, olipa kuvioissa puoliso tai ei. Hän nimitti joulua Ei mitään -päiväksi, jolloin hän ei tee mitään tai tekee mitä huvittaa, kunnes hän huomasi, että näitä päiviä kannattaa pitää vuoden ympäri. Joulun lisäksi juhannus, pääsiäinen ja vappukin saavat tarvittaessa mennä vaatimatta häneltä yhtään sosiaalista energiaa.

TYÖELÄMÄ

Vuosikausia sanomalehtityötä tehdessään Riikonen mennä touhotti, pälätti ihmisten kanssa ja naureskeli avokonttorissa. Joskus harvoin hän sai etäpäivän, kunnes tuli pandemia, jatkuva etätyö, hiljaisuus ja työrauha. Neljässä tunnissa syntyi luistavasti se, mikä oli pusertunut tahmeasti seitsemässä tunnissa avokonttorin hälinässä. Moni muukin voi paremmin ja työskenteli virkummin etänä, olipa syy erityisherkkyys, kuormitus, iltavirkkuus tai työrauhan tarve. – Etätyön ja työpaikalla olon yhdistelmä on osoittautunut monella työpaikalla hyvin toimivaksi vaihtoehdoksi.

Riikonen on pitänyt paljon lehtityöstä, mutta hän kirjoittaa siitä varsin kriittisesti. Se on muuttunut 1990-luvun puolivälin jälkeen valtavasti, ja hänestä tuntuu, että työn ydin on katoamassa, että tehdään vain silpputyötä ja suolletaan nettisivuja, että aina on kiire, jota ei kuitenkaan saa kyseenalaistaa. Ja raha. Se on tärkeämpi kuin aika.

’Kotviminen’ on sana, joka viehättää Riikosta kovasti ja jonka hän on saanut Kotvimisen vallankumouksesta (2018). Kirjan kirjoittajat, Jenny Kangasvuo, Jonna Pulkkinen ja Katri Rauanjoki käyttävät tuota sanaa ja muistuttavat, että työhön kuuluu myös pysähtyminen ja että tarvitaan tuumaustaukoja, jotta taas päästään eteenpäin. Kotvimista ei kuitenkaan lehtityössä suosita, vaan kaikelle asetetaan tiukat aikaraamit. Myöskään kokeiluja, poikkeuksia, epäonnistumisia tai ihmettelemistä ei sallita. Aikaa ei anneta, vaan sitä kulutetaan, käytetään ja otetaan.

Lehtityö on Riikosen mielestä tärkeää, vaikka hänen suhteensa siihen on muuttunut. Hän kokee, että se on puristanut ja ylihyödyntänyt hänen sisäistä suorittajaansa, ja iltavirkkuna hän on kärsinyt vuosikausia jatkuvasta univajeesta aamupainotteisessa työelämässä. Nykyään hän pitää enemmän kirjailijan työstä. Siinä hän voi noudattaa luonnollista rytmiään, keskittyä yhteen tekstiin ja edetä omassa tahdissaan.

REISSUJA JA LUOVAA RAUHAA

Irtiotot arkisesta rutiinista, erilaiset reissut, tarjoavat mahdollisuuden hyvään yksinoloon. Riikonen on kokeillut monenlaisia ulkomaan- ja kotimaanmatkoja, jopa kierroksia kotikaupungissa. Yksin matkustamista katsotaan ehkä oudoksuen, mutta siitä ei kannata välittää. Yksinoloa ja itsensä kohtaamista voi parhaiten harjoitella yksin, omien mielihalujen ja oman aikataulun mukaan tai ilman mitään aikataulua. ”Haahuile, eksy, seikkaile!” kehottaa Riikonen.

Parasta, mitä yksinolo tuottaa, ovat vapaasti liikkuvat ajatukset. Näihin pääsemiseksi tarvitaan kuitenkin lepoa, mielen pesua ja linkousta, ihmisseurasta irtautumista, välienselvittelyä itsen kanssa, siis yksin tehtyjä asioita. Riikonen uskoo, että silloin voi päästä luovuuden reunalle.

”Paras flow syntyy yksin. Ei ole täydellistä suomenkielistä sanaa sille virtaavalle, sähköiselle tilalle, jossa ajatukset jäsentyvät melkein omalla painollaan ja ymmärrys ja tekemisen imu läpäisevät mielen ja kehon.” (s. 236)

Pitihän tuon flown tulla vastaan Riikosenkin kirjassa! Hän valittaa, ettei sille ole täydellistä vastinetta. Monille muillekaan sanoille ei ole, mutta kun etsii, niin myös löytää. Ja Riikonen löytää kaksikin sanaa: imu ja lento, vaikkei tarjoakaan niitä flown synonyymeiksi. Hän kuitenkin tarkoittaa samaa asiaa, kun hän kirjoittaa mielen vapaasta lennosta sekä virtaavasta, sähköisestä tilasta, jossa ajatukset jäsentyvät melkein omalla painollaan ja ymmärrys ja tekemisen imu läpäisevät mielen ja kehon.

Yksinolo voi olla lepoa, unta ja torkkuja, mutta se voi olla myös mielen, aistien, luova, sosiaalista ja henkistä lepoa, joista Päivi Haanpää kirjoittaa teoksessaan Lupa lorvia (2022). Yksinolo voi olla myös kihisevä ja energinen ”keskittymisen turbotila”, mutta hiljaisuus ja rauha on silloinkin perustarve. Riikonen on löytänyt sitä useista taiteilijaresidensseistä, joista hän on saanut nauttia. Samassa yhteydessä hän muistuttaa matkojen ekologisesta kuormasta, joka muuttaa ainakin lyhyet pyrähdykset ulkomaille vastenmielisiksi.

Vihonviimeiseksi Riikonen vetoaa ihmisiin hiljaisuuden puolesta, sillä ihmiset ovat unohtaneet, mitä se tarkoittaa. Häntä viehättää DI Vesa Linja-ahon ehdotus, että oikeudesta mölistä junissa perittäisiin lisämaksu, ja ilahtuu eräiden kirjastojen ja yleisten saunojen rauhasta ja hiljaisuudesta sekä kirjailija Roope Lipastin ehdottamasta ”kännykättömästä keskiviikosta”.  Sitä vastoin häntä puistattavat seinättömät koulut ja tiedotusvälineiden harrastama osallistaminen ja reagoinnin vaatimukset.

Mitä tästä opimme:
Monet asiat ovat parhaita yksin tehtynä.

Kirjan nimi:

Yksin, kiitos

Kustantaja:

Hertta Kustannus Oy

Julkaisuvuosi:

2023

Sivumäärä:

264

Kirjoittajat:

Riikonen, Marika

Lisätiedot:

Marika Riikonen tarvitsee yksinoloa paljon ja säännöllisesti – ennen se hävetti, nyt hän on kirjoittanut aiheesta kirjan, Yle.
Mieluummin yksin: Yksinolo tekee hyvää ja on tarpeellista – etenkin naiselle, ajattelee Marika Riikonen. IS.

Esittelyn kirjoittajan nimi:

Leena Rossi

Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:

FT, KK, tietokirjailija

Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:

Turku