Anneli Jussilan ja Pepe Forsbergin Puut puhuvat on kiinnostava, joskin hieman epätasainen teos puista ja metsistä, niiden kulttuurihistoriasta, nykyisyydestä ja suojelusta. Lajityypiltään kirjaa voi luonnehtia pamfletin, tietokirjan ja filosofisen tutkielman välimuodoksi. Vaikka Forsbergin nimi on kannessa ensimmäisenä, on teksti enimmäkseen Jussilan kynästä. Molemmat kirjoittajat työskentelevät Luonnonperintösäätiössä, joka tekee uraauurtavaa työtä suomalaisen metsäluonnon suojelemiseksi. Jussila on taustaltaan kirjallisuustieteilijä, Forsberg tietokirjailija.
Puut puhuvat on tärkeä puheenvuoro metsäkeskustelussa ennen kaikkea siksi, että se tuo keskusteluun tärkeän, kulttuurisen argumentin ja esittää sen hyvin. Luonnonsuojeluliikkeen alkuaikoihin verrattuna luonnonsuojelu on ”biologisoitunut”. Suojelua perustellaan lajeilla, alalajeilla ja luontotyypeillä, nykyään myös hiilensidonnalla ja pohjavesivaroilla. Inhimillinen kokemus ja luonto osana ihmisen elinympäristöä on jäänyt sivuosaan luonnonsuojelun argumentaatiossa. Samalla ihmisen ja luonnon välinen juopa on leventynyt. Luonnosta on tullut resurssi, muutenkin kuin ruoan tai puutavaran lähteenä. Se nähdään resurssina myös biodiversiteetille ja ihmisen hyvinvoinnille. Luonnon hyvinvointivaikutuksia tutkiva tiede redusoi ihmisen mekaanisesti toimivaksi luontokappaleeksi, jonka reaktioita vihreään ympäristöön mitataan syke- ja verenpainemittareilla. Tämän luontokäsityksen vallitessa Puut puhuvat on tärkeä kirja. Se nostaa metsäluonnon monimuotoisuuden henkiseksi, kulttuuriseksi ja sivistykselliseksi kysymykseksi.
Kirjan parasta antia on Jussilan asiantuntemuksella kirjoittama, metsän kulttuurihistoriaa Suomessa valottava osuus. Tekstissä tulee esille kirjoittajan laaja ja monipuolinen kansankulttuurin, folkloren, kirjallisuuden ja taiteen tuntemus. Tulkinnat ovat oivaltavia ja omaperäisiä, jossain kohdin ehkä myös hieman poleemisia ja yksinkertaistavia. Kirjoittaja viittaa moneen suuntaan ja kirja olisikin voinut hyötyä alaviitteistä. Metsäinen kulttuurihistoria laajenee kirjan loppua kohden filosofiseksi pohdinnaksi luonnon ja kulttuurin keskinäissuhteista, metsän kulttuurisesta arvosta. Jussila osaa taitavasti sanallistaa vaikeasti käsitteellistyvää – ja nykykulttuurissa tietoisestikin käsitteellistämättä jätettyä – aihetta. Teksti ammentaa niin kansanuskosta ja muinaiskulttuurista, 1800-luvun luontoromantiikasta kuin nykyajan ilmiöistäkin.
Kirjan keskeinen viesti on, että tarve metsien suojelulle ei kumpua pelkästään biologiasta: lajien ja luontotyyppien uhanalaisuudesta. Myös ihminen tarvitsee luonnontilaista metsää. Luonnonmetsät ovat osa kulttuurimme syvärakennetta. Luonnontilaisessa metsässä oleminen tyydyttää ihmisen syvimpiä esteettisiä ja eksistentiaalisia tarpeita. Kirjan viimeinen luku havainnollistaa ydinsanoman konkreettisilla esimerkeillä luonnosta, joka on tämän hetken itämerensuomalaisia kansanryhmiä edustaville ihmisille tärkeää. Esiteltäviä metsäluonnon ja siihen kytkeytyvän kulttuurijatkumon kohteita on Virosta Suomen Sápmiin eli Saamenmaalle.
Forsbergin ja Jussilan tekstiosuudet ovat keskenään niin erilaiset, että lukijassa voi herätä kysymys niiden tarkoituksenmukaisuudesta saman kirjan osina. Forsbergin kynästä on kirjan aloitusosuus. Se on kevyttä, tarinallista tuokiokuvausta kirjoittajien yhteisiltä metsäretkiltä. Huoleton, rupatteleva tyyli sopii tekstin sisältöön, mutta joissain kohdin teksti tuntuu viimeistelemättömältä. Parhaimmillaan lukija voi kuvitella itsensä kirjoittajan seuraan, kuuntelemaan tarinointia.
Forsberg maustaa tekstiä metsäekologiaan, metsätalouteen ja metsäpolitiikkaan liittyviä anekdootteja. Näitä on ripoteltu sinne tänne ilman selkeää jäsentelyä, joten kokonaisuudesta syntyy hieman sekava vaikutelma. Forsbergin tekstissä on paikoin myös tympeän osoittelevaa pamflettityyliä. Suomalainen metsäkeskustelu on polarisoitunutta ja konfliktista. Tähän on suurena syynä metsäalan yksioikoinen ja ylikävelevä tapa viestiä, usein heikkona näyttäytyvä kyky ottaa vastaan yhteiskunnasta tulevia viestejä. Myös luonnonsuojeluliikkeen olisi silti syytä paikoin miettiä osuuttaan polarisaation ylläpidossa. Puhkikuluneet kliseet, kuten ”puupellot”, ”monotoniset, suoriin riveihin istutetut talousmetsät” ja ”silinterihattuiset monopolihenkilöt” eivät ehkä palvele metsäkeskustelun kehittämistä parhaalla mahdollisella tavalla. Todellisuus on aina tällaisia kärjistyksiä sävykkäämpi.
Forsbergin metsäekologian tuntemus on selvästi laaja ja monipuolinen, mutta myös faktojen suhteen olisi paikoin kaivannut huolellisempaa otetta. Mihin verrattuna talousmetsät ovat harvapuustoisia ja millä perusteella jatkuvan kasvatuksen talousmetsä on tiheäpuustoisempi kuin jaksollisen konseptin mukaan kasvatettu? Nyt aloitusosuutta vaivaa argumentointi hyvin suurella määrällä teemoja, joita ei kuitenkaan taustoiteta kovin hyvin. Tässäkin suhteessa kirjoittajien tekstiosuudet ovat hyvin erilaiset.
Puut puhuvat on kaikkine rosoineenkin lukemisen arvoinen teos. Se ei vaadi lukijaltaan syvällistä metsäkysymysten tuntemusta vaan sopii jokaisen käteen. Helppolukuisena sitä voisi suositella esimerkiksi lukioiden filosofian oppimateriaaliksi keskustelun herättäjänä. Kirja tarkastelee aihettaan monista näkökulmista, mutta keskeinen näkökulma, metsäluonnon kulttuurinen arvo, erottuu selkeästi. Kauniina kovakantisena teoksena kirja sopii hyvin lahjaksi metsäteemasta kiinnostuneelle. Luontokato ja muut metsien käyttöön liittyvät ympäristökysymykset ovat raskaita ja monissa ahdistusta herättäviä. Tiukan linjan luonnonsuojelijan Anneli Jussilan sanat kirjan viimeisillä sivuilla ovat kuitenkin armollisia ja toiveikkaita. Meidän ei sittenkään tarvitse ajatella, että luonnolle arvokasta olisi vain metsä, jossa ei ole minkäänlaisia ihmisen jälkiä. Ihminen kuuluu metsään siinä missä muutkin lajit. Myös talousmetsissä voi olla luonnoltaan arvokkaita osia. Olennaista on metsien käytön tapa ja mittakaava sekä riittävän laajana toteutettu suojelu.
Jussila kirjoittaa: Jos jokainen suomalainen suojelisi edes hehtaarin metsää luonnontilaiseksi, olisi se todellinen ja konkreettinen kompensaatio siitä kulutuksesta, jota hän tietämättään harjoittaa läpi elämänsä. Hehtaari ei ole paljon. Suurin osa suomalaisista pystyy ostamaan hehtaarin metsää tai lahjoittamaan hehtaarin hinnan metsiensuojeluun. Jospa siis tekisimme niin?
- Kirjan nimi:
- Puut puhuvat
- Kustantaja:
- Minerva Kustannus
- Julkaisuvuosi:
- 2023
- Sivumäärä:
- 290
- Kirjoittajat:
- Forsberg, Pepe , Jussila, Anneli
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Ilona Hankonen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Eurajoki