Elämää historiantutkimuksessa

Tilastojen mukaan elämäkerrat ovat suomalaisten lempilukemistoa. Elämäkertakirjallisuutta myös julkaistaan jatkuvasti kasvavassa tahdissa. Yleisemminkin länsimaissa on pantu merkille kasvava kiinnostus henkilökohtaiseen ja yksilölliseen. Suomessa elämäkerralliseksi käänteeksi kutsutun ilmiön tulemista on voinut seurata ensin 1980–1990-lukujen taitteessa yhteiskuntatieteissä, 1990-luvulta alkaen myös humanistisessa tutkimuksessa, kirjallisuustieteessä ja kulttuurintutkimuksessa.

Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila, Heidi Kurvinen (toim.): Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus.. SKS, 2015. 342 sivua. ISBN 978-952-222-559-7.

Elämäkerrallinen käänne on koskettanut myös historiantutkimusta. Tutkimusaiheet ja painopisteet ovat sotien jälkeen lähentyneet muutenkin ihmistä, arkea. Mutta vasta viime aikoina ilmiö on alkanut suuremmin vaikuttaa tutkimusaiheisiin ja -käytäntöihin. Vasta ilmestynyt, oululaistutkijoiden kokoama artikkelikokoelma Historiallinen elämä pyrkii paaluttamaan tätä keskustelua ja selventämään historiatieteellisen elämäkertatutkimuksen rajoja: millä ehdoin historiantutkija voi työssään käyttää esimerkiksi biografiaa, muistelmia tai kirjeitä ja millä ehdoin hän voi kirjoittaa elämäkerran.

Marginalisoitu lajihistoria

Ymmärryksen pohjaa ja tekemisen mallia historialliseen elämäkertatutkimukseen kirjassa haetaan pohjoismaalaisesta keskustelusta ja pääasiassa historiantutkimuksen piiristä. On valittu historiantutkimuksen kannalta mahdollisimman arvovaltaiset ja etabloituneet kirjoittajat, Tukholman yliopiston historian professori Christina Florin ja Tanskan kansallisarkiston historian ja vertailevan kulttuuritutkimuksen professori Birgitte Possing. He saavat teoksen alussa luoda keskustelun lähtökohdat.

Christina Florinin mukaan elämäkerrallinen käänne on Ruotsissa johtanut tietoisuuteen siitä, että ”ihmisen sisäisillä psyykkisillä, henkisillä ja emotionaalisilla ominaisuuksilla voi olla historiallista merkitystä”. Historiantutkimus voi hänen mukaansa hyötyä paljon biografisen menetelmän käytöstä siinä mielessä, että eletyn elämän tieto koskee ihmistä ja elämää luokkien ja kategorioiden takana. Birgitte Possingin mukaan ongelma voi olla siinä, että ”ei ole kehittynyttä perinnettä aiheen käsittelemiseen”, edes sen tiedostamista, että elämäkerta on oma lajityyppinsä, jota voidaan lähestyä akateemisen elämäkertatutkimuksen näkökulmasta.

Birgitte Possingin artikkelissaan esittämä kolmesivuinen biografian lajihistoria, jossa mainitaan lähinnä Suetonius ja James Boswell, ei ole kummoinen lajihistoriallinen kontribuutio ottaen huomioon, että modernia oma/elämäkerrallisuuden historiaa on kirjoitettu jo 1900-luvun alusta. Kansainvälinen akateeminen oma/ elämäkertatutkimus käsittää nykyään monitieteisiä koulukuntia, lehtiä ja konferensseja, joita monet historiantutkijatkin ovat olleet jo kauan aktiivisesti luomassa. Ihmettelen, miksi tämän lajihistoriallisen keskustelun helmet eivät näy enempää Historiallinen elämä -kirjassa.

Biografisen metodin monimuotoinen ja moniarvoinen käyttöarvo

Biografista menetelmää käytetään moniarvoisesti ja monipuolisesti. Lähtökohtana on, että yksilö voidaan ottaa historiantutkimuksen kiintopisteeksi, ja hänen elämäntodellisuuttaan voidaan elämäkerrallisin menetelmin muhevoittaa tai elävöittää. Yksilön elämä ei kuitenkaan ole päämäärä, vaan tarkoituksena on yksilön avulla luoda konkreettisempi kuva jostain menneisyyden ilmiöstä, aatteesta tai liikkeestä. Juuri tässä mielessä Katriina Lehto-Bleckert luo artikkelissaan kuvaa pahamaineisen Punaisen Armeijakunnan jäsenestä Ulrike Meinhofista ja hänen tekemistään ratkaisuista. Ja tässä mielessä Seija Jalagin luotaa artikkelissaan lähetystyöntekijä Aili Havaksen elämää – siis valaistakseen kansainvälisen suomalaistoimijan toimintaa ja elämää yli kansakuntien, kielten ja kulttuurien rajojen.

Kokoelman ansiokkaimpiin metodisiin kirjoituksiin lukeutuu Heini Hakosalon artikkeli. Hän hahmottaa kirjallisuustieteilijöille tutumman yksilöbiografian rinnalla myös joukko- ja ryhmäbiografiaa. Hän kuvaa taitavasti oman tutkimuksellisen liikkumisensa näiden lähestymistapojen välillä ja onnistuu osoittamaan, miten tasovaihteluilla – siis vaihtelemalla metodisesti näkökulmaa yksilöstä ryhmään ja joukkoon – saadaan tuotettua uutta naishistoriallista tietoa. Uutta on se, että varhaiset naislääkärit tulivat nähdyksi yksilöinä, mutta jäivät näkymättömiin ryhmänä. Asia voi vaikuttaa simppeliltä, mutta näin ei ole. Samantyyppisen havainnon teki jo Virginia Woolf: 1900- luvun alun Englannissa naiskirjailija oli olemassa yksilönä, mutta kun hänellä ei ollut tietoisuudessaan ryhmän jatkuvuutta ja tukea, hänen saavutuksensa saattoi helposti jäädäkin miehiä vähäisemmäksi. Tästäkin syystä kulttuurihistoria on ollut enimmäkseen miesten historiaa.

Julia Dahlbergin ja Niina Timosaaren artikkeli Edvard Westermarckin oletetusta homoudesta on mainioimpia koskaan lukemiani esimerkkejä lähdekriittisyyden käytöstä. Se on siis esimerkki uudesta historiantutkimuksesta, jossa kunnioitetaan historiantutkimuksen lähdekriittistä perinnettä, viljellään taitavasti lähilukua ja taidetaan myös itsereflektio ja itsekritiikki, dialoginen ja lukijaa vastaantuleva lähestymistapa.

image

Kuva: Edvard Westermarck Marokossa 1907−1909. Kuva Åbo Akademis bildsamlingar.

Kirjallisuuden ja historian,  faktan ja fiktion rajoilla

Dahlbergin ja Timosaaren viittaamat tutkimusmenetelmät, kuten monet muutkin kokoelmassa mainitut menetelmät, ovat syntyneet monitieteisesti historiantutkimuksen, kulttuuritutkimuksen ja kirjallisuushistoriallisen tutkimuksen rajapinnoissa.  Kirjallisuustieteilijöille tuttuja menetelmiä ovat vaikkapa lähdeaineistojen ja lähdetyyppien rinnastus (uushistorismi, jälkistrukturalismi), lähiluku (uuskritiikki), tekstien ristivalotus (vertaileva mikrohistoria, jälkistrukturalismi), mutta niiden käyttöä elämäkerrallisesti ei ole kirjallisuustieteessä juurikaan pohdittu. Myös historiantutkijat ottavat kirjallisuustieteelliset menetelmät annettuna pohtimatta juurikaan käyttämiensä tekstilähtöisten menetelmien juuria – ja yhteyksiä kirjallisuustieteeseen.

Birgitte Possingin mukaan modernin elämäkerran kerronnassa on alettu ottaa vaikutteita ”myös kaunokirjallisuudesta”. Lajihistorian näkökulmasta tässä ei ole mitään uutta. Toki 1980-luvun elämäkertabuumista lähtien kerronnallisuus ja fiktio ovat asettuneet aivan uudella tavalla osaksi elämäkerran kirjoittamisen konventiota. Nyt faktan ja fiktion, tieteellisen elämäkerran ja fiktiivisen elämäkerran rajoja joudutaan miettimään tosissaan – akateemiseksi elämäkertatutkimukseksi nimetyn oppialan piirissä.

Naiset ja miehet

Historiallinen elämä ei sano tekevänsä naishistoriaa, mutta enemmistö pohdittavista tapauksista ja aineistoista koskee naisia. Feminististä painotusta tarjoaa Tiina Kinnunen Ellen Keyn ja Alexandra Gripenbergin aatteita vertailevassa artikkelissaan. Maarit Leskelä-Kärki virittelee puolestaan uudelleen subjektin relationaalisuutta koskevaa keskustelua, jonka edellinen kierros käytiin 1990-luvulla. Uuden aspektin tähän keskusteluun on tuonut vähitellen hyväksyntää saanut ajatus, jonka mukaan elämäkerturi ei kirjoita vain kohteestaan vaan myös itsestään. Leskelä-Kärjen sanoin elämäkerrallisessa menetelmässä kyse ei kuitenkaan ole toiseen identifioitumisesta, vaan toisen tarinan ainutkertaisuuden tunnistamisesta.

Kirjallisuudentutkijoiden on hyvä seurata tarkasti tätä historiantutkimuksen keskustelua, sillä historia ja kirjallinen esitystapa kietoutuvat toisiinsa elämäkerrallisessa tutkimuksessa monin tavoin – joita ei ole vielä edes alettu ajatella.

Kirjoitus ilmestyi ensimmäisen kerran kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimessa 4/2015.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *