Hauskat lehtileikkeet yksissä kansissa

Yle Historian Äkkilähtöjä menneisyyteen -sometileihin pohjautuvaan, samannimiseen kirjaan on koottu vanhoja ja huvittavia kuvia ja tekstejä keskittyen 1900-luvun ensivuosikymmeniin. Suurelle yleisölle suunnattu teos tuo selailtavaksemme tuokiokuvia tavallisten ihmisten menneisyydestä sanomalehti-ilmoitusten, valokuvien ja elämäntapaohjeiden muodossa. Kirjan tavoitteena on elävöittää historiaa ja tuottaa hyvää mieltä, mutta samalla se herättää myös eettisiä kysymyksiä.

Aunila, Seija, Heiskanen, Jukka-Pekka: Äkkilähtöjä menneisyyteen. 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole. . Atena, 2021. 160 sivua. ISBN 9789523007406.

FT Seija Aunila ja TM Jukka-Pekka Heiskanen ovat koonneet kirjaan suositun Yle Historian ”Äkkilähtöjä Historiaan” -sosiaalisen median tilien hauskimmat lehtileikkeet ja kuvat 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Lisäksi kirjaan on liitetty tekstejä elämäntapaoppaista. Kirjoittajat kertovat, että teokseen on sisällytetty myös uusia leikkeitä sometilien seuraajien iloksi. 1800-luvun lopun sanomalehtiä väitöskirjassani pääaineistona käyttävänä olin kiinnostunut siitä, millaista aineistoa kirjaan oli päätynyt.

Olen itsekin kiinnittänyt huomiota vanhoissa lehdissä ilmoitusosastoon sekä ”Kaikellaista”- yms. palstoihin, joissa julkaistiin milloin mitäkin kummastusta ja huvittuneisuutta aiheuttaneita sattumuksia. Yle Historian some-tileistä minulle on tutuin Twitter, jossa olen aina välillä törmännyt näihin leikkeisiin.

Kirja on mukavan kokoinen, noin 150-sivuinen, ja sen kannessa on hauska, kirjan otsikkoon ja aiheeseen sopiva kuva – mies usean matkalaukun kanssa, pärekori päässä, kun käsiin ei ole enää mahtunut. Kirja teemoitettu muun muassa puolisonhakuun, parisuhdeneuvoihin, erilaisiin mainoksiin sekä työnhaku- ja vapaa-ajan ilmoituksiin. Teoksessa ei ole juurikaan tekijöiden tuottamaa tekstiä lukuun ottamatta lyhyttä johdantoa sekä otsikoita, kommentteja ja satunnaisia selityksiä lehtileikkeiden ja kuvien yhteydessä.

Leikkeet ovat suurimmaksi osaksi 1900–1930-luvuilta, mutta kirjan valokuvat ulottuvat 1880-luvulta aina 1970-luvulle saakka. Lähes kaikki kuvat ovat mustavalkoisia, ja niiden joukossa leikkeiden sini-kelta-puna-oranssi-värimaailma on mukava piristys. Leikkeet ovat mukavan väljästi aseteltuja ja kirja onkin ennemmin katselu- kuin lukukirja.

Teoksen kannen kuvituksessa käytetty valokuva.

Aunila ja Heiskanen kertovat muutaman sivun mittaisessa johdannossa kirjan taustasta, tavoitteesta ja sisällöstä. He kuvaavat vanhojen sanomalehtien selailua kiehtovaksi aikamatkaksi, jossa voi tulla eteen monia mielenkiintoisia asioita. Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtiarkisto on tunnetusti aarreaitta niin historiantutkijoille, sukututkijoille kuin kenelle tahansa menneisyydestä kiinnostuneelle.

Aineiston hakuun, selailuun, tutkimiseen, ja vaikkapa oman pienen leikearkiston keruuseen ei vaadita mitään suurempia tietojenkäsittelytaitoja. Aunila ja Heiskanen tuovat esille nykylukijan ”kaikkitietävyyden”; historian käännekohdat näyttäytyvät eri tavoin vanhassa lehtiaineistossa, ja osa tapahtumista on jäänyt aikalaisilta aikoinaan huomiotta. Yle Historian toimittajat ovat kuitenkin tässä yhteydessä eniten kiinnostuneita ”tavallisen ihmisen” arjesta. He kirjoittavat: ”tavallisen ihmisen ääni ei lehtiuutisissa juuri kuulu” ja viittaavat tässä yhteydessä henkilöhaastattelujen puuttumiseen. Tämän vuoksi he käyttävät lehti-ilmoituksia lähdeaineistona tavallisen ihmisen äänen tavoittamiseen. Joudun olemaan tästä eri mieltä, muun muassa sen vuoksi, että osa uutisista, ainakin vielä 1900-luvun alussa, oli lukijoiden itsensä lehtiin lähettämiä. Lisäksi uutiset myös monesti kertoivat arkipäivän tapahtumista, missä oli tapeltu tai juopoteltu, lapsi kuollut tai kadonnut, joku hukkunut jäihin, tila pakkohuutokaupattu ja niin edelleen.

Kevyempiäkin uutisia julkaistiin, esimerkiksi ihmeteltiin 95-vuotiasta miestä, joka oli vielä elämänsä kunnossa, ”rosvoromaanien” huonoa vaikutusta nuorukaiseen, ja kerrottiin miehestä, joka söi hämärässä valaistuksessa vaimonsa keräämiä kärpässieniä, jotka oli vahingossa(?) jätetty esille. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä 1890-luvulta.

Uutiset tulevat vieläkin lähemmäs tavallista menneisyyden ihmistä siinä, että arkaluontoisimpiakin asioita koskevissa uutisissa kerrottiin ihmisten nimet ja kuvailtiin hyvin yksityiskohtaisesti esimerkiksi rikosten uhreja tai onnettomuuksia – asia, jota ei enää tehdä. Sanomalehtien ilmoitukset ovat silti hyvin kiinnostava ja tavallista ihmistä lähelle päästävä aineisto, se on myönnettävä, vaikka niissä onkin yleensä vähemmän taustatietoa kuin uutisissa.

Menneisyyden ihmisen kunnioitus

Kirjan suurin ongelma liittyy mielestäni etiikkaan. Voin samaistua Ylen toimittajiin siinä määrin, että kun joitakin vuosia sitten aloittelin väitöskirjaurakkaani, en ajatellut etiikka-asioiden juurikaan koskevan minua, koska tutkin 1800-luvun lopun yleisönosastokirjoituksia. Mitä eettisiä ongelmia voi sisältyä jo aikanaan julkisiksi tarkoitettuihin kirjoituksiin, saati ihmisiin, jotka ovat olleet jo vuosikymmeniä poissa keskuudestamme? Mutta mitä pitemmälle kehittelin tutkimussuunnitelmaani ja perehdyin historiantutkimuksen etiikkaan, huomasin, että etiikkakysymykset koskevat yhtä lailla minunkin aineistoani.

Ensinnäkin, vaikka lainsäädäntö ei velvoittaisi historiantutkijaa (tai toimittajaa), moraali velvoittaa. Ihmisiä ja heidän yksityisyyttään tulee kunnioittaa, myös niitä ajat sitten menehtyneitä. Esimerkiksi historiantutkija Charlotta Wolff on muistuttanut, että kunnia ja maine ovat saattaneet olla menneisyyden ihmisille paljon tärkeämpiä kuin meille, jolloin meidän velvollisuutemme on esittää heidän elämänsä kunnioittavalla tavalla. Se, miten teemme oikeutta menneisyydelle, ja kirjoitamme menneisyyden henkilöistä, vaatii paitsi hyvien tieteellisten käytäntöjen seuraamista, myös laajaa ja syvällistä pohdintaa. Historiantutkija Reima Välimäki on huomauttanut, että tutkijalla on eettisiä velvoitteita menneisyyden ihmisten lisäksi myös tutkimuksen lukijoita ja akateemista yleisöä kohtaan. Tämä käsillä oleva teos ei ole akateeminen, mutta nähdäkseni sitä koskevat kuitenkin samat eettiset velvollisuudet.

Kenelle saa nauraa?

Saako historia sitten olla hauskaa? Monet historiantutkijat näkevät asian niin, ettei menneisyyden ihmisiä saa saattaa naurunalaisiksi, eikä historiantutkimusta saa viihteellistää, mutta sillä voi silti olla tietty viihdearvo lukijalle. Minun on pakko myöntää, että olen välillä nauranut ääneen lukiessani kiukkuisia mielipidekirjoituksia, varsinkin, jos ne on kirjoitettu taitavasti ironian muotoon. En kuitenkaan esittäisi näitä ihmisiä jonain koomisina hahmoina tai väheksyisi heidän silloisia huolenaiheitaan.

Sosiaalisen median käyttö ei ole yksioikoisesti huono asia, mutta ongelmana voi olla kontekstistaan repäisty sisältö, kuten lehtileike, joka viihteellistää kohteensa ja asettaa hänet naurunalaiseksi. Yksi ikävä esimerkki tästä on avioeron hakemiseen liittyvät ”karannut puoliso” -ilmoitukset. Kirjan lakonisista huomautuksista ja kuvateksteistä tulee mieleen Hauskat kotivideot -tv-sarja ja Sampo Marjomaan kommentit videoiden välissä, sillä erotuksella, etteivät nämä ihmiset ole lähettäneet vapaaehtoisesti aineistoja koko kansan naurettaviksi. Kyse voi olla hyvinkin traagisista ihmiskohtaloista. Sanomalehti-ilmoituksissa on usein henkilöiden nimiä ja vaikka asianomaiset itse ovat jo kuolleet, saattavat heidän lapsensa olla vielä elossa.

Tekijät ovat tiedostaneet eettiset ongelmat, koska korostavat, etteivät naura menneisyyden ihmisille, vaan päinvastoin, näkevät heissä itsensä. Minusta se, että myös meidän ajallemme ja meille voidaan nauraa tulevaisuudessa, ei kuitenkaan poista ongelmaa, että esitämme menneisyyden ihmiset naurettavina heidän silloisten vakavien huoliensa kanssa. Mielestäni eettisesti parempi vaihtoehto olisi ollut, että kirjasta olisi jätetty pois ne leikkeet, joissa on esillä jokin nykyään arkaluontoiseksi katsottava asia, ja joissa nimetään ihmisiä. Kirjoittajat toteavat, etteivät ole lähteneet selvittämään ilmoituksiin liittyvien ihmisten myöhempiä vaiheita tutkimuksen keinoin, ja totean itse tähän, että hyvä niin.

Aunilan ja Heiskasen mukaan kirjan tavoite on elävöittää historiaa, joka on mielestäni aina tervetullutta. Mutta toisaalta tekijät sanovat myös: ”(tarkoituksena) ei (ole) kertoa aikaa koskevasta runsaasta historiantutkimuksesta”. Kyseenalaistan tämän, koska mielestäni kirja olisi ollut huomattavasti mielekkäämpi kokonaisuus, jos siinä olisi taustoitettu enemmän eri aikakausien ilmiöitä ja sanojen silloisia merkityksiä, edes pikkuruisilla infolaatikoilla. En usko, että se olisi vesittänyt vitsikkyyttä. Tekijät toteavat ”tapaamme ajan ihmiset vain oman ilmoituksensa kautta”, joka aiheuttaa sen, että asiat on repäisty kontekstistaan ja niitä voi olla vaikea ymmärtää. Kirjassa on kylläkin siellä täällä muutama lyhyt seliteteksti jostain menneisyyden termistä tai ilmiöstä, mutta ne jäävät melko lyhyiksi ja pinnallisiksi. Tästä syystä en myöskään käyttäisi kokonaisvaltaiseen kokemukseen viittaavaa ”aikamatkustus”-sanaa tämän kirjan yhteydessä.

Toisaalta leikkeet ovat suurimmaksi osaksi jokseenkin harmitonta viihdettä, olkoonkin asiayhteydestä irrotettua, ja ehkäpä joku voi niiden kautta kiinnostua historiantutkimuksesta tai sukututkimuksesta ja lähteä itsenäisesti selvittämään lisää. Itsenäisyyttä ja googlettamista kaivataankin, koska kirjaan ei ole painettu edes lyhyttä historiantutkimuksen kirjallisuusluetteloa, saati linkkejä Kansalliskirjaston Digipalveluun tai Finnaan, jotka olisivat johdattaneet eteenpäin uusien lähteiden ja tiedon äärelle.

Kirjan tekijöiden tarkoitusperät ovat olleet hyvät, ja me ehdottomasti tarvitsemme tällaisia hyvänmielen kohottajiksi tarkoitettuja teoksia tähän kurjaan maailmanaikaan. Korostan myös, että kokonaisuutta tarkastellen eettisesti kyseenalaiset leikkeet ovat vain pieni osa kirjaa. Omasta mielestäni kirjan parasta antia ovat jo aikoinaan hauskoiksi tarkoitetut ilmoitukset. Parhaimmillaan teos voi toimia, kuten sen on ajateltukin toimivan: arkipäivän viihdykkeenä, hyvän mielen tuottajana ja historiainnostuksen herättäjänä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *