Kansalaissodan julma loppunäytös: Hennala toukokuussa 1918

Suomen kansalaissota on julmaa historiaa kuten sisällissodat yleensä. Ainakin yksi äiti lapsineen ammuttiin Lahdessa keväällä 1918 sylissään vajaan viiden kuukauden ikäinen lapsi: 21-vuotias lahtelainen Rauha Agnes Sinisalo teloitettiin jo vapunaattona 30.4.1918. Hänen kanssaan ammuttu poikalapsi Hjalmar Julius Sinisalo oli syntynyt itsenäisen Suomen aamunkoitteessa 5.12.1917. Marjo Liukkosen kirja Hennalan Naismurhat 1918 kertoo tapauksesta ja paljosta muusta.

Liukkonen, Marjo: Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino, 2018. 351 sivua. ISBN 978-951-768-584-9.

Hennala ei ollut outo poikkeus historian virrassa, vaan yksi pysäkki totalitaarisen vallan jatkumossa. Hennalassa, kuten monilla vankileireillä ennen ja jälkeen sen, pyrittiin nopeuttamaan kuviteltua luonnonvalintaa ja voittajien mielestä “oikeaa” historiallista kehitystä. Nationalismi ja eugeniikka tarjosivat siihen otollisen maaperän ja työkalut.

Sitaatti on toimittaja ja feministi Marjo Liukkosen perusteellisen tutkimuksen loppukaneetti. Sen jälkeen seuraa vielä 75 sivua viitteitä, lähteitä, murhattujen naisten luettelo ja kirjassa esiintyvien henkilöiden luettelo. Liukkonen käyttää mikrohistoriallista otetta, muistitietoa, kirjeitä ja muita lähteitä osaavasti. Kaikista teloitetuista naisista on perustiedot ja suuresta osasta paljon muutakin kerrottavaa. Myös leiri- ja parakkielämän arkipäivä tulee tutuksi kaikkine kummallisuuksineen, ruokajonoineen, raiskauksineen ja kaupankäynteineen. Tietoteoksena Hennalan naismurhat 1918 on siksi uraauurtava tutkimus.

Marjo Liukkonen on saanut toisaalta myös paljon kritiikkiä muiden tutkijoiden taholta. Kyse on pääosin ollut muistitiedon käytöstä tasavertaisesti muun aineiston kanssa. Tähän voisi todeta esimerkiksi sen, että kun asioita on salattu, niitä ei ole ollenkaan aina paperilla ja dokumenteissa. Varsinkin vangittujen ja teloitettujen punaisten tyttöjen ja naisten kohtelua on hävetty kansalaissodan voittajien taholta. Siksikin eri aikojen muistitiedon käyttö on perusteltua. Tietenkin se on aina riskialtista, ja tiedot on mieluusti tarkistettava monestakin “muistista”, ei legendoista ja myyteiksi kasvaneista tarinoista.

Naisvankeja Lahdessa, ilmeisesti Fellmanin pellolla ennen siirtoa Hennalan kasarmiin. Lähde: Museovirasto, Historian kuvakokoelmat.

Teloittajat ja rodullistajat

Hennalan naismurhat 1918 on nimensä veroinen teos siksi, että juuri murhista, naisvihasta, kostosta ja osin myös rodullistamisesta oli kysymys. Nainen sotilaana, miesten vaatteissa ja sarkahousuissa kiväärin kanssa, oli kauhistus monelle aikalaiselle, kirjailija Ilmari Kiantoa myöten. Punaisten puolella taistellut nainen oli täydellisesti demonisoitu. Juuri Kianto oli innoittamassa punakaartissa palvelleiden naisten teloituksiin, jotta tämä yhteiskunnan “degeneroitunut” aines saataisiin pois päiviltä, eikä se synnyttäisi enää lisää kaltaisiaan.

Majuri Hans Kalmin teloitusjoukot kävivät täyttämään tätä tehtävää innolla Hennalassa. “Kuhmoisten pirut” olivat jopa ylpeitä pilkkanimestään. Teloittajien joukossa, partion johdossa, naisia ampuivat myös tulevan presidentin Pehr Evind Svinhufvudin kaksi poikaa, Eino ja Yngve. Olisikohan siinä ollut henkilökohtainenkin syy Svinhufvudin pikaisesti ajamiin armahduksiin valkoisten voittajien julmuuksiin syyllistyneitä kohtaan? Tätä kysyy Marjo Liukkonenkin.

Joskus teloittajiksi määrättiin aivan nuoria poikia, niin sanotusta Suojeluskuntien “Oravakomppaniasta”. Muistitiedon mukaan eräs nuorukainen ei halunnut ampua koulutovereitaan, mutta olisi tähän pakotettu, oman henkensä uhalla. Yleisestihän teloittajat tulivat muualta Suomesta, Hennalan naisvangit taas pääosin etelästä, Hämeestä ja Turun sekä Porin läänistä. Niinpä tuntemattomia ja outoja “huorahtavia ryssän morsiamia” oli helpompi ampua, kun kasvot eivät olleet tutut.

Naisia ja lapsia Hennalan vankileirillä. Kuva: Hans Tröbst 1918. Wikimedia Commons.

Teloittajina kunnostautuivat myös veljekset Lauri “Tahko” Pihkala ja Martti Pihkala ja monet muut sittemmin 1930-luvun IKL-äärioikeistolaiset, lakonmurtajat ja Lapuanliikkeen muiluttajat. Hans Kalmin johtama teloitusjoukko oli alistettu jo toukokuussa 1918 saksalaisten komentoon, mitä majuri protestoi jopa Mannerheimille lähettämässään kirjeessä. Marjo Liukkosen mukaan saksalaissotilaat olivat suomalaisia paljon inhimillisempiä; monet heistä kokivat olevansa työväenluokkaisina sosialisteina vangittujen hengenheimolaisia. Niinpä jotkut saksalaissotilaat toivat vangeille ylimääräisiä ruoka-annoksia ja vaatteitakin. Toiset taas käyttivät naisia myös seksuaalisesti hyväkseen. Erilaista kaupankäyntiä oli paljon.

Saksalaistenkin roolista on olemassa toisenlaista muistitietoa, jota on vaikea 100 vuoden päästä todentaa: kaikki leirillä olleet eivät muista saksalaisia hyvällä, ja paljon ristiriitoja oli myös suomalaisten ja saksalaisten vartijoiden välillä.

Karmeinta käytäntöä oli teloitettujen uhrien ruumiiden häpäisy, riisuminen, “kallonmittaaminen”, jopa päiden irti leikkaaminen. Tätä rodullistamista, “lääketieteellistä” eugeniikkaa harjoittivat muistitiedon mukaan leirin lääkärit. Heidänkin nimensä kirjassa mainitaan. Monet haavoittuneet jäivät ilman hoitoa, ja äitiensä mukana tulleita pikkulapsia kuoli aliravitsemukseen ja sairauksiin juuri Hennalassa. Isorokko, tulirokko ja espanjantauti levisivät kuin kulovalkea.

Julmuudestaan tunnettu Pohjois-Hämeen 1. pataljoonan komentaja Hans Kalm (1889–1981) oli virolaissuomalainen ammattisotilas ja myöhemmin laillistettu vaihtoehtolääkäri. Hän pakoili viranomaisia muun muassa USA:ssa ja Ruotsissa toisen maailmansodan jälkeen, palasi Suomeen 1950-luvun lopulla, väitteli tohtoriksi ja kehitti homeopatiaa. Hän ei joutunut koskaan vastuuseen murhatöistään Hennalassa.

Murhatut naiset

Turun naiskaartin jäsenet Helena Aalto ja Elli Vuokko, jotka teloitettiin Lahdessa toukokuussa 1918. Lähde: Wikimedia Commons.

Murhattujen naisten lukumäärä vuonna 1918 tuskin selviää lopullisesti koskaan.

Hennalassa, missä teloitettiin ylivoimaisesti eniten nuoria naisia ja tyttöjä, arviot liikkuvat parista sadasta useampaan sataan. Marjo Liukkonen on laskenut murhattujen määräksi 216. Naiset olivat pääosin 17-20 vuotiaita, mutta joukossa oli jopa 14-15 vuotiaita tyttöjä.

Lahdessa ja Hennalassa ensimmäiset teloitukset tehtiin tutkimatta jo huhtikuussa, mutta pääosin niitä pantiin toimeen toukokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana. Aseena olivat ensin kiväärit ja pistoolit, sittemmin konekivääritkin. Kristillisin menoin vainajia ei saanut haudata, vaan ruumiit peitettiin sorakuoppiin. Lahden kirkkoherra Matti Wikström oli innokas suojeluskuntalainen, joka kieltäytyi siunaamasta kirkkoon kuuluvia punavankeja ja esti heidän hautaamisensa kirkkomaahan – siitä huolimatta, että vuonna 1918 kaikki suomalaiset kuuluivat seurakuntaan.

Valtaosa naisista oli osallistunut aseelliseen taisteluun. Jos sen myönsi, ja oli miesten sarkapuvussa ja housuissa sekä leikannut hiuksensa, teloituskomppanian eteen marssittaminen oli todennäköisintä. Osa oli palvellut punakaartien keittiössä tai haavoittuneita hoitamassa. Sekin riitti syyksi kuolemantuomioon, jos esimerkiksi kotipitäjän suojeluskuntalaiset tätä vaativat. Myös “agitaattorit” ammuttiin usein ensin. Murhatut olivat useimmiten tehdastyöläisiä, mutta ammuttaviksi joutui myös palvelusväkeä, siivoojia ja torpparien vaimoja. Monella teloitetuista oli mukanaan pikkulapsia, jotka jäivät joskus täysin orvoiksi molempien vanhempien tultua tapetuiksi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *