Rakenteeltaan Kollaan kenttäpapin tarina noudattaa tavanomaista elämäkerran kaavaa: ensin selvitellään päähenkilön sukujuuria sekä luodaan katsaus lapsuuteen ja nuoruuteen, sitten siirrytään aikuisvuosien toimintaan ajan aateilmastoa ja kohdehenkilön yksityiselämää unohtamatta. Sen jälkeen on tapana arvioida henkilön merkitystä omalle ajalleen, mahdollisesti myös jälkipolville. Lopuksi, jos jälkeläisiä on jäänyt, voidaan vielä vilkaista, miten suku jatkuu.

Juuri tällä tavoin etenee myös Kollaan kenttäpapin tarina, mutta persoonallisen siitä tekee se, että kirjan tekijä Marjo Heiskanen kirjoittaa itsensä vahvasti mukaan tarinaan. Ja miksipä ei kirjoittaisi: Kollaan pappina tunnetuksi tullut Jorma Heiskanen oli hänen isoisänsä, suvun puheenaihe numero yksi sotavuosista aina 2000-luvulle. Jormaa muisteltiin ja ihailtiin, hänen kohtaloaan pohdittiin ja sitä yritettiin selvittää siinä määrin, että nuorempi suku, eritoten ”valistuneeksi punavihreäksi pasifistiksi” itseään luonnehtiva kirjailija, suhtautui erittäin skeptisesti. Vasta keski-iässä tuli tarve tutustua isoisään ja sitä kautta myös itseensä.

Lähteenä runsas kirjeaineisto

Marjo Heiskasen ensisijaisina lähteinä ovat olleet suvun kirjeet, valtaosa niistä isoisä Jorman ja hänen vaimonsa Ennin kirjeenvaihtoa talvisodan ja välirauhan päiviltä, sekä Jorma Heiskasen päiväkirjat ja suvun muistitieto. Tekijä kertoo myös käyneensä isoisän asuinpaikoilla, joiden näkemisen synnyttämät vaikutelmat ja kuvitelmat ovat osa tarinaa. Teoksen lopussa oleva kirjallisuusluettelo käsittää kuutisenkymmentä nimekettä – määrä tuntuisi kohtuulliselta henkilöhistorialliselle tutkimukselle. Mutta nyt ei siis olla tutkimuksen, vaan omailmeisen elämäkerran äärellä. Dokumenttiromaaniksikin tätä yli 700-sivuista teosta voisi kutsua.

Vuonna 1914 syntynyt Jorma Heiskanen kuului siihen sukupolveen, josta osa teki elämässään pitkän luokkaretken: maaseudun tai teollisuuspaikkakuntien väestön lapsista opintielle pääsivät vain ne, jotka olivat poikkeuksellisen lahjakkaita ja joilla oli poikkeuksellisen valistuneet vanhemmat. Kun lentävä keuhkotauti vei isän ja pikkuvelikin kuoli, köyhä äiti sinnitteli poikansa kanssa kahdestaan – eikä hellittänyt tiivistä otettaan vielä silloinkaan, kun Jormalla oli jo oma perhe. Ja kun Mikkelin lyseon priimus aloitti lainojen turvin jumaluusopin (teologian) opinnot Helsingissä, elettiin etenkin ylioppilaspiireissä suomalaisuustaistelun ja heimoaatteiden aikaa. Nationalismi kukoisti, ruotsin kieltä vieroksuttiin, erilaisissa kokouksissa muodostui verkostoja yli osakunta- ja tiedekuntarajojen. 1930-luvun alkupuolen ylioppilaselämää kuvaillessaan Marjo Heiskasen teksti nousee ensi kertaa siivilleen. Kirjan alkupuoli on melko tavanomaista elämäkertatekstiä lukuun ottamatta alkusanoja ja tekijän retkeä isoisänsä lapsuuskodin pihapiiriin, jossa polut ovat kasvaneet umpeen ja perinneperennat tukahtuneet heinikkoon.

Jorma Heiskanen ei kuulunut akateemisten piirien menevimpiin miehiin, mutta verkottui moneen suuntaan, eniten ehkä maanpuolustuspiireihin. Kesällä 1937 nuorimies pääsi matkustamaan Hitlerin Saksaan ja Mussolinin Italiaan; retkeä rahoittivat todennäköisesti Akateeminen Karjala-Seura ja Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Heiskanen kirjoitti vaikutelmistaan mikkeliläiselle sanomalehdelle. Samaan aikaan kansa ahmi myös Olavi Paavolaisen elegantteja matkakuvauksia lähinnä Suomen Kuvalehdestä. (Mistään ei kyllä löydy vihjettä siitä, että herrat olisivat liikkuneet samoissa seurueissa tai edes tunteneet toisensa.)

Marjo Heiskasen kuvaukset 1930-luvun opiskelijaelämästä ja ajan aateilmastosta tukeutuvat osin tutkimuskirjallisuuteen – AKS:n kohdalla on nähtävästi käytetty myös 1930-luvulla ilmestynyttä AKS-kirjallisuutta. Pitkiä taipaleita kuljetaan silti melankoliaan taipuvaisen päähenkilön päiväkirjan ja hänen läheisilleen lähettämien kirjeiden varassa; tämäntyyppisessä teoksessa ratkaisu on perusteltu. Kodin perintönä mies ei äärioikeistolaisia sympatioitaan saanut, rakastettu äiti kun kavahti ”sinimustaa kyytä”, vaan aatemaailma tarttui opiskelijapiireissä, sillä esimerkiksi Savolainen osakunta oli vahvasti AKS-henkinen.

Kenttäpappina Kollaalla

Teologisen erotutkinnon suoritettuaan ja pappisvihkimyksen saatuaan 23-vuotias Jorma Heiskanen sai määräyksen Laatokan länsirannikolla sijaitsevan Hiitolan apupapiksi. Vajaan 10.000 asukkaan pitäjässä oli ennestään kirkkoherra ja kappalainen.

Syksyllä 1939 suojeluskuntalainen ja AKS-veli Jorma linnoitti Kannasta ja kirjoitti juttuja kristilliseen Kotimaa-lehteen. Talvisodassa hän toimi pappina yksikössä, jonka valistusupseerina työskenteli Erkki Palolampi, legendaarisen Kollaa kestää -teoksen kirjoittaja. Vuoden 1940 alussa pastori sai parin päivän loman ja pääsi pistäytymään Hiitolassa. Ensin hän siunasi kuusi sankarivainajaa, sitten hänet vihittiin kristilliseen avioliittoon morsiamensa Ennin kanssa. Kaikki kolmet kuulutuksetkin oli luettu saman sunnuntaipäivän jumalanpalveluksessa.

Marjo Heiskanen ei tyydy pelkästään kuvailemaan sotapappien monipuolista työsarkaa – hartauksia ja ehtoollisen jakoa rohkaisuksi taisteluun lähteville, kaatumisilmoituksia kotirintamalle, lohdutusta sureville, tarvittaessa myös kivääri käteen ja ampumaan – vaan pohtii sitä useasta näkökulmasta. Miten nämä nuoret miehet kestivät rintaman arjen, miten Jumalan rauhaa ja rakkautta julistanut pappi pystyi muokkaamaan eetostaan niin, että tappaminen oli oikeutettua ja kuinka he saattoivat kokea ilmeisen aitoa iloa vihollisen sotilaiden kärsiessä ja kuollessa?

Heiskasella ei välttämättä ole vastauksia – tuskin näihin ja muihin vastaaviin kysymyksiin yksiselitteistä vastausta edes löytyisi – mutta hän kysyy hyviä kysymyksiä. Niiden rinnalla ja lomassa kulkevat tekijän henkilökohtaiset mietteet. Olisiko suvun jumaloima isoisä jäänyt kolmikymmenluvun ryssävihan vangiksi, jos olisi saanut elää sotien jälkeisinä vuosikymmeninä? Olisiko Kollaan tulihelvetissä kylmähermoista rohkeutta osoittanut nuorimies myöhempinä vuosinaan ollut seurakunnan ja jälkeläistensä pelkäämä ankara hahmo vai olisiko ikääntyminen ja yhteiskunnan muuttuminen pehmittänyt hänet?

Marjo Heiskanen ei kirjassaan säästele itseään ja sukuaan, vaan kertoo esimerkiksi sen, miten 1970–80-luvulla televisiossa esitettyä sotapappidokumenttia katsoessaan hän ja puolivuotiaana orvoksi jäänyt isä jähmettyvät paikoilleen, isoäiti pakenee toiseen huoneeseen itkemään.

Jorma ja Enni Heiskasen talvisodan kirjeenvaihto on säilynyt ilmeisesti kokonaisuudessaan. Melkoinen osa kirjaan lainatuista teksteistä käsittelee nuoren parin toiveita, suunnitelmia ja unelmia, mutta Jorman kirjeissä elää myös unelma suuresta Suomesta ja rintaman arki näyttäytyy kaikessa kauheudessaan. Marjo Heiskanen ihmettelee, miksi nuo kirjeet eivät ole juuttuneet sensuuriin. Talvisodassa sensuuri ei kuitenkaan ollut niin tiukkaa kuin jatkosodan vuosina, ja kaikkein henkilökohtaisimmat ajatukset pappi uskoi sotapäiväkirjalleen, josta osa päätyi myöhemmin hänen ainoaksi jääneeseen teokseensa Kenttäpappina Kollaalla. Jorma Heiskasen kynänjälkiä voi nähdä myös Erkki Palolammen Kollaa kestää -kirjassa. Palolampi ei kirjailijana ollut mikään huikea tyylitaituri, mutta hänellä oli kyky tehdä tarkkoja havaintoja ja koota myös lähipiirinsä käsiin jääneet tiedonsirpaleet.

Jorma Heiskasen teos Kenttäpappina Kollaalla ilmestyi toukokuussa 1941. Teos ei ole kestänyt aikaa ollenkaan niin hyvin kuin Palolammen kirja, vaan kuvastelee ”Moskovan pakkorauhaan” pettyneiden. militaristisesti suuntautuneiden suomalaispiirien tuntoja runsaalla uskonnollisella aineksella kuorrutettuna. Marjo Heiskanen löytää siitä kuitenkin paitsi melkoista kielellistä lahjakkuutta, myös jonkinasteisia anteeksiannon ituja, vaikka vihollisen rakastaminen ei reilun vuoden mittaisen välirauhan aikana ehtinyt Suomessa oikein toteutua. Aikalaiskritiikki oli varsin positiivista, ja kirjaa myytiin hyvin, etenkin kun siitä syksyllä 1941 otettiin nidottu ”kansapainos”. Voi tietysti kyynisesti kysyä, mikä vaikutus kirjoittajan kohtalolla oli – kustantaja nimittäin kertoi mainoksissaan näyttävästi, että Jorma Heiskanen oli kadonnut Ensossa heti uuden sodan alettua.

Toivoa viimeiseen asti

Marjo Heiskasen kirjan kolmas, sivumäärältään suppein mutta sisällöltään koskettavin osuus kertoo Jorma Heiskasen katoamisesta Enson tienoilla. Hänen oli määrä palvella talvisodan tapaan kenttäpappina, mutta sattuman oikusta – ja aiemman aseveljensä Antti J. Rantamaan kehotuksesta – hän joutui TK-joukkoihin.

Armeijan rintamakirjeenvaihtajat lähtivät liikkeelle kenttäarmeijan kannoilla, mutta Jorma Heiskanen ehti kirjoittaa tuskin muuta kuin muutaman kirjeen vaimolleen ennen 29.6.1941. Tuolloin suomalaiset yrittivät Enson valtausta, ja tiedotusmiesten joukkue lähti tekemään aiheesta reportaasia. Maastossa oli vihollisia, jotka avasivat tulen. Muut miehet pääsivät takaisin omien puolelle ryömimällä maantienojaa pitkin, mutta ojan yli metsään loikannutta luutnantti Heiskasta ei löydetty, ei elävänä eikä kuolleena.

Marjo Heiskanen lainaa kirjassaan Olavi Paavolaisen ja Martti Haavion muistelmia – Heiskanen oli sen verran ”tunnettu AKS-läinen sotilaspastori” kuten Paavolainen määrittelee, että huhut hänen katoamisestaan kiirivät kaukaisimpiinkin tiedotuskomppanioihin parissa päivässä. Kotiväelle, siis Heiskasen vaimolle, tieto miehen katoamisesta tuli vasta toista viikkoa myöhemmin, kun retkellä mukana ollut vänrikki selosti sitä kirjeessään. Pojantytär näyttää lukeneen kaiken, mitä tapauksesta sotapäiväkirjoissa ja sotakirjallisuudessa on kirjoitettu ja ihmettelee outoja yksityiskohtia: miksi perheelle ei kerrottu katoamisesta heti, miksi Enson retkeltä kirjatut tiedustelutiedot hävitettiin myöhemmin samana syksynä, miksei kolmannen tiedotuskomppanian sotapäiväkirjaa löydy arkistoista. Myös Enni Heiskaseen jatkosodan aikana ja pian sodan jälkeen yhteyttä ottaneet oudot kulkijat, jotka väittivät tavanneensa pastorin vankileirillä Siperiassa tai muissa erikoisissa olosuhteissa, on otettu mukaan tähän lukuun. Samantapaisia kohtauksia näyteltiin epäilemättä lukuisissa suomalaisperheissä – kun varmuutta ei ollut, huhut velloivat ja kadonneiden omaiset tarttuivat pienimpäänkin mahdolliseen oljenkorteen.

Vaimo uskoi miehensä paluuseen uskomattoman kauan. Kuolleeksi julistamiseen hän taipui, kun oli pakko – sotaleskille kuuluneita vähäisiä etuja ei saanut, ellei ollut virallisesti leski. Ennin huollettavaksi jäi puolivuotias poika sekä ”kaksi mummoa” eli oma äiti ja anoppi. Vielä vuosikymmenten päästäkin hän yritti selvittää, mitä miehelle oli tapahtunut, ja heikko toivo tämän henkiin jäämisestä eli aina vuosisadan vaihteeseen saakka.

Marjo Heiskanen esittää isoisänsä kohtalosta omat päätelmänsä ja arvailunsa sekä kirjoittaa kirjansa epilogiksi Ennin kuvitellun kirjeen, jonka tämä ”lähettää” miehelleen kuolinvuoteeltaan kesällä 2009, kun pojantyttären kirjaprojekti on jo pitkällä. Tavanmukaiseen biografiaan tällaisia tunteella kirjoitettuja, tunteisiin vetoavia elementtejä ei voisi kuvitella, mutta syvästi henkilökohtaisessa, tunnustuksellisessa ja pohtivassa kirjassa ne hyväksyy.

Kollaan kenttäpapin tarinaa ei pidäkään lukea tavallisena elämäkertana tai normaalina joskin osin kaunokirjallisuuden keinoja käyttävänä mikrohistoriana, vaan 1960-luvulla syntyneen, nyt siis jo keski-ikäiseksi ehtineen sukupolven edustajan yrityksenä ymmärtää sotasukupolven ajatuksia ja kokemuksia maailmassa, joka ei – ainakaan yksilötasolla – ole kovin helposti rekonstruoitavissa. Samalla se on raportti siitä prosessista, jonka tutkija joutuu – joskin äärimmäisen harvoin näin laajasti, syvästi ja henkilökohtaisella tasolla – kokemaan yrittäessään tavoittaa menneisyyden ihmistä dokumenttien ja muistikuvien takaa.