Tartuin alun perin Koulumiehen kirjaan ennen kaikkea tutkimusintressieni johdattelemana. Kolutessani parhaillaan sekä neuvostomedian ja länsimaisen median keskinäistä vaikutussuhteita että neuvostoemigranttien roolia kylmässä sodassa tuntui kirja antavan lupauksen valaista molempia asioita Suomen näkökulmasta. Kahlattuani kirjaa vasta viidenneksen luulin jo joutuvani pettymään ja olin vähällä jättää leikin kesken. Onneksi kuitenkin päätin jatkaa, koska kirja osoittautui lopulta oikein kelvolliseksi lukukokemukseksi.

Koulumiehen Moskovan muistelot keskittyvät Brezhnevin loppuvuosiin, 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen, jolloin hän oli porvarillisen Uuden Suomen Neuvostoliiton kirjeenvaihtajana. Kirjan parhaana antina voikin pitää Koulumiehen kuvauksia Moskovaan sijoitetun kirjeenvaihtajan ongelmista jokapäiväisessä elämässä, mutta ennen kaikkea lehtimiehenä. Toisin kuin muualla maailmassa, kirjeenvaihtaja ei voinut luottaa virallisiin tiedotuskanaviin, paikalliseen lehdistöön tai uutistoimistoihin, ainakaan jos halusi oikeita uutisia tai vähänkään kiinnostavaa julkaistavaa. Tosin ainakin Koulumiehen mukaan aika moni suomettunut kirjeenvaihtaja toimi juuri näin nojaten vain virallisiin neuvostolähteisiin ja jälki oli sitten sen mukaista.

Kirjeenvaihtajat toisaalta joutuivat tasapainoilemaan laadukkaan journalismin vaatimusten ja Neuvostoliitosta karkottamisen välillä. Liiallinen tutkiva journalismi ja Neuvostoliiton viranomaisten soveliaaksi katsoman toiminnan rajan yli astuminen johtivat monen länsimaisen journalismin kohdalla työluvan menettämiseen ja kotiuttamiseen. Suomen ulkopoliittiset tavoitteetkin tuli ottaa huomioon, jos halusi töitä myös tulevaisuudessa. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta, mutta Koulumies kuvaa varsin hyvin oman toimintansa kautta kirjeenvaihtajan vaikeita valintoja. Hänkin tapasi paljon erittäin kiinnostavia henkilöitä, joista ei kuitenkaan voinut oikein kirjoittaa, koska ei halunnut näille ongelmia. Kulttuurista ja politiikan ulkopuolisesta elämästä kirjoittaminen oli oikeastaan ainoa vapaampi alue ja siinäkin oli omat rajoituksensa.

Kulttuurista löytyi hienoinen aasinsilta siihen kirjan varsinaiseen paljastukseen, eli Koulumiehen järjestämään viulisti Viktoria Mullovan loikkaukseen Suomen kautta Ruotsiin. Koko episodi tuntui aluksi varsin päälle liimatulta teemalta, koska itse kirja käsittelee enimmäkseen kaikkea muuta. Samalla muistelmia kuitenkin mainostetaan Mullovan loikkauksella aina kirjan otsikkoa myöten. Vaikka Koulumiehen kuvauksen itse loikkauksen suunnittelusta ja sen toteuttamisesta lukikin suurella mielenkiinnolla, kuin vanhan ajan seikkailutarinaa konsanaan, on kirjan varsinainen sisältö Koulumiehen kirjeenvaihtajakokemuksissa Moskovasta. Silti Mullovan tapaus on oivallinen muistutus myös suomettuneisuuden vähemmän kunniakkaasta ilmentymästä palauttaa Suomeen saapuneet loikkarit takaisin Neuvostoliittoon. Ei kovin hyvää mainosta Suomen puolueettomuudelle tai viralliselle linjalle ylipäätään.

Johtuen mahdollisesti juuri tarpeesta korostaa Mullovan osuutta kirjassa, erityisesti kirjan alku tuntui varsin hajanaiselta. Alun prologinomainen kuvaus Mullovan loikkausta edeltäneestä päivästä tuntui lopulta niin irralliselta, että kirjasta ei tahtonut saada aluksi minkäänlaista otetta. Mutta sitkeys palkittiin ja kirjasta muodostuikin mukavan kompakti kuvaus perestroikaa edeltäneestä Moskovasta, sen kulttuurieliitin elämästä rajoituksineen ja etuoikeuksineen. Erityisesti muutamat herkulliset kuvaukset tapahtumista, joita ei tietenkään voinut raportoida, kuten kulttuuriväen kanssa vietetyt mökki-illat tai KGB:n epäonniset tarkkailuyritykset riittävät jo yksin tekemään kirjasta helposti lukemisen arvoisen. Koulumiehen Moskova, Mullova ja minä onkin paitsi kuvaus kirjeenvaihtajan ajoittain värikkäästäkin arjesta Neuvostoliiton harmaassa pääkaupungissa, myös hyvä muistutus neuvostotodellisuudesta ja suomettuneisuudesta. Suomettuneisuuden ajasta on kulunut niin vähän aikaa, ettei ole ihmekään, ettemme ole siitä vielä täysin Venäjän politiikassammekaan toipuneet.