Uudet eurooppalaiset innovaatiot ovat aina saapuneet Pohjoismaihin hieman hitaasti. Välimeri oli kartoitettu jollakin tarkkuudella jo 1200-luvulla, mutta Itämeri rantoineen alkoi piirtyä kartoille vasta 1500-luvulla.

Toki jonkinlaista tietoa alueesta oli jo aiemmin olemassa: arabimaantieteilijä Abu Abdullah Muhammad al-Idrisi (lyhyemmin vain al-Idrisi) oli 1100-luvulla kuvannut Skandinavian suurena saarena. Hän oli sijoittanut sinne jopa joitakin jo tuolloin olemassa olleita kaupunkeja kuten Lundin, Sigtunan ja Kalmarin. Suomalaista itsetuntoa hivelee tietysti se, että al-Idrisi mainitsi myös pari tutulta kuulostavaa paikkaa eli Tavastlandin ja Abuan.

Manner-Euroopassa, etenkin sen eteläisissä osissa, eli keskiajalla kuitenkin vahvana taru hyperboreasta, vuorijonojen takana sijaitsevasta pohjoisesta maasta. Siellä oli lämmin ilmasto ja onnellinen kansa, joka korjasi pelloiltaan kaksi satoa vuodessa.

Mitä tarkemmin Itämeren aluetta alettiin kartoittaa, sitä pohjoisemmaksi tuo myyttinen maa siirtyi, kunnes se lopulta katosi kokonaan.

Kartoitusta kuulopuheiden perusteella

Hyperborean väitetyn olemassaolon ymmärtää, kun ottaa huomioon, että keskiajan kartantekijät eivät olleet esittelemillään alueilla käyneetkään. Karttoja piirrettiin kuulopuheiden mukaan, vaikka Itämeren ympärysmaat Skandinaviassa ja Baltiassa olivat Keski- ja Etelä-Euroopan asukkaille tärkeitä. Sieltä saatiin turkiksia ja tervaa sekä kalaa, erityisesti silliä ja silakkaa. Keskiajan ruokapöydissähän kalaa kului, sillä jokainen perjantai oli paastopäivä.

Marjo T. Nurmisen tuoreinta kirjaa tekisi mieli kutsua viisi vuotta sitten ilmestyneen muhkean, Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi nousseen Maailma piirtyy kartalle -teoksen sisareksi. Sukunäköä on: kuvitus on runsas ja komea. Karttojen lisäksi lukija saa ihailla etenkin hallitsijoiden muotokuvia. Ja kuten ennenkin, niin Nurminen avaa kartoista ja kartografiasta kertoessaan samalla muutamia muitakin ikkunoita menneisyyteen.

Tällä kertaa hän kertoo koko Itämeren alueen historiasta, eri valtioiden hallitsijoista, sodista ja laivanrakennuksesta, teknisistä innovaatioista, jotka ovat tehneet Itämerellä liikkumisen yhä vaivattomammaksi. Aluehan ei ole merenkulkijan kannalta mitenkään helppo: esimerkiksi Suomenlahden pohjoisranta on sangen karikkoinen, eteläranta taas matala ja täynnä hiekkasärkkiä, joiden paikka saattaa vaihtua tuulten ja aallokon takia.

Ei siis ihme, että varhaisissa merenkulkuoppaissa, jotka ovat tyypillisesti itineraarioita eli kuvailevat reitin varren näkymiä sisältämättä varsinaista kartta-aineistoa, kehotetaan kulkijaa erityisesti Suomenlahdella turvaamaan paikallisiin luotseihin. Tällainen maininta on muun muassa hollantilaisen Lucas Waghenaerin (~ 1533–1600) 1500-luvun viimeisellä kymmenellä ilmestyneessä ”Merenkulun aarteeksi” nimetyssä purjehdusoppaassa. Siihen liittyvässä kartassa on ensimmäistä kertaa kuvattu koko Suomenlahti, jonka pohjoiset rantavedet on piirretty täyteen pieniä saaria.

Carta Marina, puhdasta propagandaa

Varhaisimpien merikarttojen mukaan ei purjehdittu, eikä se ollut tarkoituskaan. Suurikokoiset, runsaasti koristellut ja kaunopuheisin saatesanoin varustetut kartat ripustettiin linnojen ja palatsien seinille taideteoksen (kyllä, komeimmista kartoista voi hyvin puhua taiteena!) omistajan ja hänen vieraittensa ihailtaviksi.

Karttojen avulla on myös kautta aikojen muokattu ihmisten mielipiteitä. Ehkä tunnetuin Pohjolaa kuvaava kartta, Carta Marina, on sekin propagandakartta. Strängnäsin tuomiorovasti Olaus Magnus (1490–1557) halusi sen avulla näyttää paaville, mitä katolinen kirkko oli menettämässä, kun reformaatio valtasi alaa Skandinaviassa. Propagandakarttoja on tehty tietysti paljon myöhemminkin, ja esimerkiksi toisen maailmansodan aikaisissa tietokartoissa, joiden piti muka esittää sotatilanteita, on usein mukana annos propagandaa. Poliittiset pilakuvakartat taas olivat tavattoman suosittuja 1800-luvun loppukymmenistä alkaen; niiden yleistymistä tuki sanomalehdistön nousu.

Ruotsi nousi 1600-luvulla suurvalta-asemaan tervan ja kaivostuotteiden viennillä sekä onnistuneella sodankäynnillä. Karttoja tarvittiin sekä ulkomaankauppaa että uusien alueiden valloitusta varten. Kustaa II Adolfille kartta oli hallinnon apuväline; maanmittaus ja kartoitus kehittyivät hänen kaudellaan paljon. Myös Kustaa III tarvitsi 1700-luvun lopun sodissa karttoja. Niitä teki Carl Nathanael af Klercker (1734–1817), joka oli sekä kartoittaja että Viaporin merilinnoituksen komentaja, keksi yhdistää rannikon merikartat ja maa-alueiden topografikartat. af Klerckerin vuonna 1796 julkaistuun ”Kuninkaalliseen Suomenlahden merikartastoon” on merkitty sekä meren syvyys- että maan korkeustiedot, jolloin sotatoimien suunnittelu oli mahdollista muuallakin kuin paikan päällä maastossa.

Vaiheikas menneisyys – mutta entä tulevaisuus?

Itämeren tarina on yhdeltä osaltaan kartografian historiaa. Se kertoo, miten tiedot pohjoisen Euroopan tärkeimmästä merialueesta ja sen rannikoista tarkentuvat. Karttakuvien myötä lukija voi seurata, miten esimerkiksi Suomi, joka varhaisimmissa kartoissa on porkkananmuotoinen puikula, alkoi hiljalleen näyttää omalta itseltään. 1800-luvulla kartografia ammattimaistui: töitä eivät enää valvoneet ja kustantaneet hallitsijat, vaan valtiolliset instituutiot ja virastot eli maan- ja merenmittauslaitokset.

Mutta tämän tarinan rinnalla kulkee kertomus merestä, jonka herruudesta taistellaan ja maa-alueista, jotka vuosisatojen saatossa vaihtavat jatkuvasti omistajaa. Valtioita katoaa kartoilta, rajat muuttuvat. Preussi, Venäjä ja Itävalta jakavat Puolan, Suomesta tulee osa Venäjää. Krimin sota ylettyy Oolannin sotana Itämerelle, Englannin ja Ranskan laivastot pommittavat Suomenlahden rantoja. Sota-alusten jäljessä kulkee joukko pieniä purjealuksia; sieltä saapuvat sotaturistit sillä englantilaiset haluavat omin silmin nähdä laivastonsa meritaistelut.

Sivumennen sanottuna: Krimin ja Oolannin sodat olivat maailman ensimmäisiä mediasotia. Euroopan lehdistö seurasi niitä tiiviisti, ja tapahtumat esitettiin tietenkin karttojen kera.

Vuonna 1899 julkaistiin Suomessa merkittävä teos, maailman ensimmäinen kansalliskartasto, jonka nimi oli lyhyesti ja ytimekkäästi Suomen kartasto. Suomen, ruotsin ja ranskan kielillä se kertoi suuriruhtinaskunnasta kaiken tietämisen arvoisen. Luonnon- ja kulttuurimaantiedettä esittelevät teemakartat ja tilastot tekivät selkoa maaperästä ja kasvillisuudesta, väestötiheydestä ja kouluoloista, rauta- ja maantieverkostosta sekä lukuisista muista seikoista. Kartastolla haluttiin korostaa maan erillistä autonomista asemaa sekä yhteyksiä Länsi-Eurooppaan. Venäläiset virkamiehet luonnollisesti paheksuivat, mutta kartan kolmannen, uusitun painoksen ilmestyessä heillä ei ollut enää sanansijaa: tuolloin painosta tuli itsenäisen Suomen tasavallan ensimmäinen kartasto. Myös muut Itämeren alueen nuoret kansallisvaltiot eli Viro, Latvia ja Liettua julkaisivat vastaavat kartastot pian itsenäistymisensä jälkeen 1920-luvulla.

Seitsemään lukuun jaetun, näyttävästi kuvitetun ja tyylikkäästi taitetun kirjan viimeisen luvun otsikko on Uusien haasteiden kartoitus. Siinä on esillä John Nurmisen säätiön pitkäaikainen ja voimakas missio eli Itämeren suojelu.

Itämeri on pieni, matala ja sulkeutunut murtovesiallas. Sen vesi on paljon vähäsuolaisempaa kuin muiden maailman merien, ja tämän takia Itämeri rehevöityy ja saastuu paljon herkemmin. Mereen valuvien ravinteiden vähentäminen olisi tärkeää, niin myös ilmastonmuutoksen hallinta. Se vaikuttaa kuitenkin huomattavasti hankalammin toteutettavalta.

Itämeren pohjassa makaa myös ainutlaatuinen merenalainen museo: noin 20 000 kohdetta, vanhimmat kivikaudelta. Suurin osa on tietenkin laivahylkyjä, jotka ovat säilyneet hyvin, sillä esimerkiksi Välimeren hylyt hävittänyttä ja hävittävää laivamatoa (Teredo navalis) ei esiinny Itämeren vähäsuolaisessa murtovedessä. Tanskan, Ruotsin ja Pohjois-Saksan rannoilla on kyllä myös veden alle jääneitä asuinalueita. Kuuluisista laivahylyistä Suomen merialueilla sijaitsevat Vrouw Maria ja St. Mikael ovat pohjassa edelleen, Tukholman edustalle uponnut Wasa kerää vuosittain miljoona kävijää nimeään kantavaan museoon.

Niinpä kirja päättyykin pohdiskeluun siitä, miltä Itämeren maailma tulee tulevaisuudessa näyttämään. Onko meri suuryritysten ehdoilla toimiva energian ja kaivannaisten lähde vai voittavatko ympäristön kannalta myönteiset hankkeet alaa? Entä millainen on idän ja lännen suhde alueella? Läntisestä Euroopasta katsottunahan Itämeri on reitti itään, Venäjältä meritie länteen.

Marjo T. Nurminen on tehnyt ison urakan kootessaan Itämeren tarinan yksiin kansiin, ja John Nurmisen Säätiö ansaitsee kirjan kustantajana kiitoksen kulttuuriteosta.