Kuinka Suomi salli kiusata Neuvostoliittoa

Tuoreeseen väitöskirjaan perustuva teos esittää monelle lukijalle uutta ja häkellyttävääkin tietoa, jonka valossa Suomen sotilastiedustelu ja turvallisuuspoliisi olivat pikemminkin luovia kuin viattomia suhteessaan naapurimaan uuteen poliittiseen järjestykseen ja sen horjuttamisyrityksiin. Ajat ovat tosiaan muuttuneet. Kirja ei kuitenkaan kauhistele eikä saarnaa, vaan välittää onnistuneesti maailmansotien välisen ajan henkeä. Tätä kirjaa ei voi ohittaa Suomen tiedustelu- tai ulkomaalaishistorian tutkimuksessa.

Mainio, Aleksi: Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918-1939. Siltala, Helsinki, 2015. 380 sivua. ISBN 978-952-234-288-1.

Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen (1917), Tarton rauha (1920) sekä Neuvosto-Venäjän muuttuminen Neuvostoliitoksi (1922) muovasivat dramaattisella tavalla Suomen ja Venäjän naapuruussuhteita, jotka eivät täysin normalisoituneet ainakaan ennen 1930-luvun puoliväliä. Suomen maaperältä toimineet venäläiset pakolaiset tekivät osin Suomen viranomaisten suostumuksella rajan yli tiedusteluretkiä ja terrori-iskujakin

Kun kirja on hyvä, tietokirjankin voi lukea romaanin lailla draamana tai jännityskertomuksena. Mainio kuvailee mukaansatempaavasti, kuinka Suomessa majailleet sabotöörit – nykyisin kai sanottaisiin terroristit – yrittivät lietsoa epävakautta naapurin nuoreen neuvostovaltioon. Tässä puuhassa tosin eivät kaikki Suomen viranomaiset olleet yhtä innokkaita, vaan sotilastiedustelu osoitti suurempaa joustoa ja luovuutta kuin turvallisuuspoliisi (EK ja Valpo), joka suhtautui nuivemmin lähinnä ulkomaalaisten agenttien, emigranttien ja seikkailijoiden itärajan ylityksiin. Monelle lukijalle tämä saattaa tulla yllättävänä ja sensaatiomaisenakin tietona, mutta kirjallisuudessa on toki aiemminkin kerrottu yksittäisistä mysteereistä ja ulkopoliittisesti arveluttavista tapauksista, joissa suomalaisilta oli unohtua 1920 solmittu Tarton rauha.

Mainio aloitti julkaisunsa aiheesta artikkelilla neljä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Suomi, terrorismi, Supo – koira joka ei haukkunut ja on nyt edennyt 20.3. esiteltyyn omaan väitöskirjaansa Näkymätön sota, josta Terroristien pesä lienee lyhennelmä. Sen ansiona on koota tapaukset yhteen ja taustoittaa niitä muun muassa niihin sekaantuneiden henkilökuvilla.

Moskovan arkistot jättävät vielä arvoituksia auki

Mainio on päässyt käymään myös Moskovan arkistoissa, mutta niistä toivoisi vielä löytyvän lopullisia vastauksia erinäisiin arvoituksiin – esimerkiksi siihen, kuka oikein oli armenialainen Anushavan Zatikjan, joka jätti Suomeen muistikirjansa armenialaisten ja muslimien yhteisestä sissisodasta neuvostovaltaa vastaan Kaukasuksella. Nykyisin tuntuu uskomattomalta, että vain 16 vuotta kokemansa joukkotuhon jälkeen armenialaiset olivat liittoutuneet perivihollistensa kanssa entisiä ystäviään vastaan. Niinpä tämä kuvio on oikaistu pois historiankirjoituksesta, jossa Zangezurin kansannousulle uhrataan enintään sivulause, jos sitäkään. Ilmeisesti etsivä Toivo Salokorven johtaman Jaos V:n kassakaappiin päätynyt muistikirja olisi siis armenialaisille tutkijoille aarre, mutta se lienee tuhottu kesällä 1944 tai laivattu Stella Polariksen kyydissä Ruotsiin.

image
Kuva: Suojelupoliisin päätoimisto Helsingin Punavuoressa Ratakadun ja Fredrikinkadun risteyksessä. Etsivän keskuspoliisin päätoimisto 1919–38, Valtiollinen poliisi I ”Valkoinen Valpo” (1939–45), Valtiollinen poliisi II ”Punainen Valpo” (1945–48), ”Supo” vuodesta 1949. (Ukas/Wikimedia Commons)

 

Lukijan on muistettava, että myös neuvostotiedustelu lietsoi Suomeen vallankumousta, joten valtioiden välillä tavoiteltiin kauhun tasapainoa, joka 1930-luvun kuluessa saavutettiinkin. Useimmat esimerkit suomalaisten sallimasta terrorismista Venäjällä sijoittuvat kirjan tarkastelujakson 1918-1939 alkupuolelle, jolloin sortovuosien aktivismi oli vielä tuoreessa muistissa eikä kovinkaan moni uskonut kommunismin säilymiseen Venäjällä. Silloin voitiin jopa pitää valtioviisautena antaa venäläisten pakolaisten käyttää Suomea astinlautanaan ja turvapaikkanaan, jotta he aikanaan Venäjän johtoon palattuaan olisivat Suomelle kiitollisia.

 

Pommi-isku” syyskuussa 1919 Moskovan Leontjevskin poikkikadulla. (Lähde: Jukka
Rislakin kokoelma, teoksen kuvitusta)

Hyvissä ajoin ennen talvisotaa emigrantit häädettiin kuitenkin loitommalle, rajasta tuli paremmin vartioitu ja maiden välisissä suhteissa alkoi orastaa asiallisempi asenne. Jopa vähemmistökansoja yhdistänyt Prometheus-kerho kuihtui maailmansotaan (sen lehden viimeinen numero ilmestyi elokuussa 1939, minkä jälkeen monet emäjärjestön aktivistit joutuivat pakenemaan Varsovasta), mutta ei se ollut tataarien parissa aivan niin merkityksetön kuin Mainio antaa ymmärtää.

Maailman muuttumista oirehti myös EK:n etsivä Urho Kekkonen, joka vielä 1926 oikeustieteen laudaturtyössään ja 1924 työnantajalleen laatimassaan muistiossa suositteli poliiseille agenttien käyttämistä provokaatioihin. Kekkonen ystävineen tahtoi myös perustaa EK:n sisään erityisen salaisen tiedustelutoimiston, jolla olisi – Napoleonin salaisen poliisin päällikön Joseph Fouchén sanoin – ”aina pari, kolme salaliittoa salkussaan” asioiden hämmentämiseksi. Kekkosen hanketta toteutti etsivä Jalmari Sinivaaran johtama, marraskuussa 1924 perustettu Toimisto VIII, jonka 12 salaisesta agentista Mainio on tunnistanut vain osan.

Muutamat asiavirheet lähinnä puutteellisten lähteiden syytä

Mainiolta näyttäisi jääneen huomaamatta kirjassa moneen kertaan mainitun ja ”Leinon vankeihin” 1945 kuuluneen Kirill Pushkarjovin 1961 päättynyt ura Neuvostoliiton vakoojana, minkä vuoksi on epäilty hänen toimineen mahdollisesti kaksoisagenttina jo EK:n palveluksessa. Zatikjanin mukana Suomeen paennut Velibek Alibek puolestaan ei ollut ”turkkilainen” vaan lezgi, vaikka Suomessa liittyikin tataariyhteisöön, jota kutsuttiin silloin usein turkkilaiseksi. Hänen kerrotaan saaneen poliisiystäviltään neuvon paeta sotien jälkeen Ruotsiin, jossa hän pysyi lopun ikäänsä Suomen-ystävänä ja kuollessaan 1987 pyysi tulla haudatuksi Helsinkiin.

Mainion kieli on erinomaista ja muutamat asiavirheet johtuvat lähinnä puutteellisista lähteistä: Suomessa ei ollut 1922 ”noin 33 500 entistä Venäjän alamaista”, vaikka lähteenä käytetty Matti Klinge lienee saanut sellaisen käsityksen Valtion pakolaisavustuskeskuksen historiikista – tuo oli avustettujen pakolaisten (myös Venäjältä paenneiden Suomen kansalaisten) määrä. Väitöskirjastani olisi löytynyt hieman vaatimattomampia lukuja: 11 216 entisen Venäjän tai Neuvosto-Venäjän alamaista ja 171 ukrainalaista. Totta kuitenkin on, että tilastoja pidettiin huolimattomasti. Suomessa oli joka tapauksessa enemmän ulkomaalaisia kuin Ruotsissa. Jopa keisarisuvun päämies Kirill vietti levottoman vuoden 1918 Haikon kartanossa, jossa hänen poikansa Vladimir olisi syntynyt – olisikin mielenkiintoista lukea joskus enemmänkin Romanovien oleskelusta tasavallaksi muuttuvassa suuriruhtinaskunnassa.

Ulkomaalaiset olisivat voineet olla Suomen tiedustelulle arvokkaampikin tietolähde, sillä heidän parissaan huhuttiin jo touko-kesäkuussa 1939 Stalinin ja Hitlerin liittoutumisesta. Vaikka Suomi ei tarttunutkaan venäläispakolaisten tarjoukseen päästää heitä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, ulkomaalaisten vapaaehtoisten osuus Suomen armeijan palveluksessa on yhä hävyttömän heikosti tutkittu aihe.

Mainion kirja on kätevää taskukokoa ja sisältää runsaasti mustavalkoisia kuvia. Lähdeviitteiden kerääminen loppuun hankaloittaa tarpeettomasti sujuvaa lukemista, varsinkin kun viitteisiin sisältyy myös muuta taustoittavaa tietoa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *