Kun 13 tutkijaa kirjoittaa yhtä monta artikkelia aiheesta, jonka moni äkkiseltään sivuuttaisi olemattomana, kirjasta tulee väistämättä alan tutkimuksen kulmakivi. Nimihakemisto ja kirjallisuusluettelo kuuluvat silloin asiaan, mutta kustantaja olisi voinut antaa tutkimuksille ansaitsemansa arvon myös alaviitteillä, jotka ovat kiistatta helppolukuisempia kuin tässä kirjassa käytetyt lukukohtaiset loppuviitteet. Kun kerran lasketaan kulmakivi, sen olisi voinut tehdä kunnolla myös laajentamalla kirjaa sisällöllisesti. Nyt ulkoasu kovine kansineen on järkälemäinen, mutta ”leipätekstiä” jää sittenkin alle 400 sivua ja moni aihe on unohtunut. Pienelläkin ponnistuksella tulevat mieleen Suomen sotilastiedustelun rauhanaikaiset operaatiot ja Suomen emigranttiyhteisöjen harjoittama sabotaashi Neuvostoliitossa maailmansotien välillä, Ahvenanmaan kysymys sekä eduskuntatalon lähellä 2000-luvun alkuvuosina räjähtänyt autopommi, joka uutisoitiin ympäri maailmaa terrori-iskuna, koska sen kuviteltiin liittyvän ”läheiseen” synagogaan.

Kirjan runkona on historiallinen katsaus, jonka laajin artikkeli on Christian Jokisen väitöskirjaa enteilevä tutkimus terrorismin torjunnasta 1970- ja 1980-luvuilla. Jokinen on käyttänyt Suojelupoliisin arkistoa ja vaikka osa henkilönnimistä onkin muutettu (osin pelkiksi nimikirjaimiksi, mikä häiritsee huonomuistista lukijaa), näin tuoreet tiedot häkellyttävät avoimuudellaan. Suojelupoliisi ansaitsee kiitokset siitä, että se on viime vuosina päästänyt arkistoihinsa nuoriakin tutkijoita ja julkaissut historiaansa aktiivisemmin kuin moni muu virasto.  Jokisen artikkelista tulvii kansainvälisestä terrorismista tuttuja nimiä ”shakaali” Carlosia myöten. Vaikka kaikki epäillyt tuskin kävivät Suomessa, läheltä piti ja moni muu terroristi tosiaan työllisti Suojelupoliisia. Maahanmuuttajissa on ollut Suomelle vähemmän turvallisuusriskejä kuin turisteissa, sillä ainoastaan Irakin suurlähetystön kiinnostus muutamaa arabi- ja kurdiaktivistia kohtaan sekä helmikuussa 1989 Salman Rushdieta uhkaillut pakistanilaissyntyinen islamisti antoivat Suomen viranomaisille aihetta puhutella Suomeen asettuneita ulkomaalaisia. Jos artikkelia olisi jatkettu 1990-luvulle, joukko olisi laajentunut turvapaikkaa hakeneilla Turkin kurdeilla ja kiintiövalinnoilla. Ehkä myös suomalaisten Irakiin ja Libyaan rakentamille asetehtaille sekä Suomen passia käyttäneille neuvostoagenteille olisi voinut uhrata omat kappaleensa.

Jokinen päätyy kolmeen eri selitykseen, miksi Suomi välttyi terrorismilta ”kylmän sodan” aikana: Suomen puolueettomuus ja kommunistien parlamentaarinen toiminta kevensivät äärivasemmiston painetta, minkä lisäksi Suomen ”verrattain tiukka” ulkomaalaispolitiikka ja -valvonta hillitsivät maahanmuuton ongelmia (s. 201) Sopii kuitenkin kysyä, oliko Suomen ulkomaalaispolitiikka tosiaan maineensa veroinen, vai pitivätkö vain maantieteelliset ja taloudelliset tosiasiat Suomen ulkomaalaisväestön vähäisenä. Ulkomaalaisvalvonta oli käytännössä hajautettu eri viranomaisille ja Suojelupoliisin resurssit jo silloin alimitoitetut, joten on pikemminkin maahanmuuttajien omaa kuin suomalaisten ansiota, että Suomi säästyi pitkään seuraamasta Ruotsin mallia.

Jokisen mielenkiintoiseen artikkeliin on vaikea todeta muuta huomautettavaa kuin että joissakin kohdin lukija saattaa epäillä anakronismia: lyhenteen ”Supo” (mm. s. 159) sijasta vielä 1980-luvulla taidettiin käyttää lyhennettä ”Suopo”, joka oli sen edeltäjän ”Valpon” mallin mukainen; entä onko poliisi todella harrastanut jo niihin aikoihin ”puhuttamista” (s. 172) ja ”puhutusta” (s. 176) tutumman ”puhuttelemisen” sijasta? Yleensähän tällaiset yleiskielestä poikkeavat virkakieliset käsitteet ovat myöhempää perua. Toisaalta unohdamme helposti, etteivät ”kaksoiskieli” tai ”poliittinen korrektius” ole sittenkään aivan uusia ilmiöitä. Jokisen kirjallisista lähteistä puuttuu Daniel Pipesin erinomainen ”Rushdie affair” (1990), joka olisi täydentänyt Rushdie-uhkailujen taustoitusta.

Suomalaisen terrorismin historia alkaa kuitenkin jo paljon kauempaa ja monelle muistuukin mieleen Eugen Schauman, tyranninmurhaajana ”Suomen Wilhelm Tell”. Teemu Keskisarja ja Aleksi Mannio tuovat esiin muitakin esimerkkejä sortokausien ja itsenäisyyden alkuaikojen aktivismista, joka ei kaihtanut väkivaltaa. Keskisarjan kuvailema koulujengi olisi voinut hyvinkin kehittyä tyypilliseksi terroristijärjestöksi, mutta sen harrastamat ”pikkuryssien” salamurhat ja ”helvetinkoneet” nostattivat onneksi enemmän moraalista närkästystä kuin ihailua. Jostain syystä suomalaiset eivät lämmenneet terrorismille kuten irlantilaiset katoliset IRA:lle, kyproksenkreikkalaiset EOKAlle tai baskinationalistit ETAlle. Vanhemmiten terrorismin houkutuksiin langenneet häpeilivät ja vaikenivat nuoruudenhairahduksiaan, jollaisista muualla kehittyi kaunisteltuja kultteja. Lukijan täytyy itse päätellä, täyttävätkö Keskisarjan terrorismiksi kutsumat attentaatit ja tihutyöt tosiaan terrorismin määritelmän vai tukahtuiko se idulleen.

Aiemminkin Suojelupoliisin historiaa kirjoittanut Kimmo Rentola analysoi suomalaista kommunismia rutiinilla ja Leena Malkin tervejärkisiin päätelmiin suomalaisista yksilöterroristeista (Myyrmannissa 2002, Jokelassa 2007 ja Kauhajoella 2008) on helppo yhtyä. Malkki tiivistää: ”Suomessa ei ole terrorismia, koska ’Suomessa ei ole terrorismia’” (s. 224). Moni teko, joka muualla maailmassa olisi ilman muuta julistettu terroristiseksi, selitetään Suomessa mielenterveysongelmilla, alkoholismilla, junttikulttuurilla tai muuten vain pikkujutuksi. Ei tarvitse kuin muistella, kuinka nopeasti helsinkiläiset uskaltautuivat metroon, jossa mies oli humauttanut täysin sivullista matkustajaa kirveellä päähän. Jos tällaista tapahtuisi New Yorkissa, siitä tehtäisiin elokuva. Jos yhtä mieletöntä väkivaltaa esiintyisi Turkin turistikohteissa, uutistoimistot kyselisivät, ovatko kaikki suomalaiset turvassa, ja matkatoimistot peruisivat matkojaan kuukausiksi. Kun vastaavaa tapahtuu Afganistanissa tai Mindanaolla, ympäri maailmaa esitetään hallituksille välikysymyksiä, ulkoministeriöt päivittävät matkustustiedotteitaan ja ajankohtaisohjelmien asiantuntijat syyllistävät maailmanmenosta George w. Bushia.

Malkki kertoo hyvän esimerkin Alankomaista, jossa Suomen tavoin vähäteltiin terrorismia 1970-luvulla (s. 205). Niinpä moni erehtyy pitämään maata esimerkkinä siitä, kuinka onnistuttiin säästymään naapurimaita riivanneelta terrorismilta.

Malkki saattaa lukea liikaa rivien välistä pohtiessaan ”onnettomuus”-sanan horjuvaa käyttöä (s. 210). Sen ei tarvitse tarkoittaa enempää kuin että Ville Itälä ajattelee liikaa englanniksi ja sotki toisiinsa saman sanan kaksi eri merkitystä: ”accident” ja ”tragedy”. Anglismit leviävät salakavalasti virkamiesten jargoniin ja hämmentävät myös terrorismikeskustelun sävyjä.

Kun aihe on tuore, ei voi välttyä nopealta vanhentumiselta. Suomessa ei tosiaan ollut ”edes yhtään terrorismirikosta koskevaa esitutkintaa” (s. 207) kun tämä kirja valmistui lokakuun puolivälissä, mutta siitäkin on jo pitkä aika.

Thomas Jokinen täydentää Malkin katsausta kuvailemalla moderneja suomalaisia ääriliikkeitä. Anarkistien tempauksista unohtuivat kuitenkin SmashASEM sekä ”Vapaan liikkuvuuden” nimissä tapahtuva kerjäläisten ja perusteettomien turvapaikanhakijoiden hyysääminen. Jälkimmäistä on ehkä vielä vaikea luonnehtia ääriliikkeen toiminnaksi kun samaa harrastavat myös eräät kristilliset seurakunnat, mutta tulisiko tuomio helpommin, jos kansalaistottelemattomuuteen lainvastaisia viranomaispäätöksiä vastaan yllyttämässä olisivat muut uskonnolliset yhdyskunnat tai maahanmuuttovastainen äärioikeisto?

Suomen muslimeista kertovat kirjan toimittaja Anssi Kullberg omassa artikkelissaan ja joukon kuopus (ainoa suomalainen kirjoittaja, joka ei ole vähintään maisteri) Pekka Riipinen, jolla on nuorekkain ja alan tulevien tutkimusten kannalta lupaavin ote aiheeseen.  Kullbergin mukaan ”politiikan tulee painottua ennaltaehkäisyyn, radikalisoitumisen neutralointiin moniäänisellä keskustelulla…sekä toiminnalla, joka palkitsee maltillisuudesta” (s. 294) ja Suomen pitäisi panostaa enemmän ulkomaantiedusteluun. Kullberg suosittelee vapaamielisempää viisumipolitiikkaa ja malttia turhiin kieltoihin tai oikeusprosesseihin, kunhan tietoa hankitaan ja analysoidaan tehokkaasti (s. 295). Tässä on selkeä haaste ulkoasiainhallinnolle, joka on päinvastoin supistamassa edustustoverkkoa ulkomailla, samoin kuin poliitikkojen ja juristien taipumuksille panikoida yksittäisten takaiskujen jälkeen. Riipinen puolestaan ennustaa Suomenkin joutuvan internetin ”vihaviestinnän kohteeksi” (s. 321), joka pyrkii lietsomaan ”jihadistista” henkeä muslimivähemmistöihin. Riipinen olisi ehkä voinut taustoittaa enemmän esimerkiksi Muhammed-pilapiirrosjupakkaa, joka nosti aiemmin leppoisana lintukotona pidetyn Tanskan islamistien ja islamofobien välisen pyhän sodan kentäksi. Siinähän internet ja televisio toimivat välineinä, mutta Syyrian ja Iranin poliittiset intressit laukaisijana mellakoinnille, joka yritettiin esittää maailmanlaajuisena ja spontaanina muslimien reaktiona. Kummankin kirjoittajan toivoisi jatkavan islamismin analysointia vaikkapa jäljittämällä erilaisten virtuaalikeskustelujen ja kampanjoiden sisä- ja ulkopoliittisia kytkentöjä.

Riipisen kanssa internetin analysoimisen taidossa kilpailee Jussi Jalonen, joka omassa artikkelissaan tarkastelee islamistien ja islamofobien vuorovaikutusta modernissa mediassa jälkimmäisten näkökulmasta. Jalosen artikkeli on kirjan ajankohtaisin, koska Norjan terrori-isku heinäkuussa nosti Suomessakin keskusteluun muslimeihin kohdistuvan vihan.

Jalosen artikkeli olisi kaivannut syvällisempää taustoitusta, sillä kulttuurissamme piilevä ennakkoluulo naapuriuskontoa kohtaan ei saanut alkunsa 11.9.2001, kuten usein kuvitellaan – tarvitsee vain kuunnella Tiernapoikia muistaakseen, että Suomessakin sillä on syvät juurensa. Siksi olisi voinut jättää viittaamatta Afganistanin ja Irakin sotiin sekä ”uudelleen syttyneen” (s. 325) palestiinalaisongelman seurauksiin.

Ei ole pelkkää islamofobiaa, jos republikaanit kyselevät Barack Obaman kastetodistusta ja Daniel Pipes arvelee Yhdysvaltain presidentin olevan syntyjään muslimi (s. 330). Varsinkin islamistien uskontulkinnan mukaan Obama muslimi-isän lapsena tosiaan on muslimi ja kristittynä luopio, mikä johtaisi mielenkiintoisiin sharia-oikeudellisiin väittelyihin ja fatwoihin tämän matkustaessa tiettyihin islamilaisiin maihin. Tietenkin Obamalla poliitikkona on syynsä kiistää tämä tosiasia, eikä hän ole aikeissa matkustaa Iraniin. Saudi-Arabiassa kansainvälisen diplomatian ja käytännön politiikan intressit ajavat tarvittaessa uskonoppineiden logiikan yli. Islamilainen tulkinta lapsen uskonnosta ei myöskään ole sen kummempi kuin valtakirkkojen oppi lapsikasteesta – yrittäköön ken haluaa sanoutua irti paitsi seurakunnan jäsenyydestä ja kirkollisverosta myös kasteella ansaitsemastaan kanonisesta erioikeudesta kastamattomiin verrattuna!

Sveitsin minareettikieltoon johtanut kansanäänestys ei ollut pelkästään populistisen (taustaltaan hyvinkin ”vennamolaisen”) Sveitsin kansanpuolueen voimannäyttö ja oire islamofobian valtavirtaistumisesta (s. 331), vaan myös islamistien provosoima tavallisen kansan vilpitön reaktio viranomaisten voimattomuudelle. Vapauttaan ja rauhaa rakastavat sveitsiläiset saivat kyllikseen uutiskuvista, joissa Teheranin kaduilla poltettiin Tanskan lipun sijasta Sveitsin lippu ja Libyan diktaattori julisti pyhää sotaa Sveitsiä vastaan. He halusivat näpäyttää takaisin, eivätkä sitä uhmakkuutta suinkaan vähentäneet vasemmistolaisen älymystön varoitukset kansainvälisen oikeuden, YK:n tai EU:n puuttumisesta asiaan, jos sveitsiläiset äänestäisivät ”väärin”.

Jalosen mainitsema tamperelainen islamisti (s. 333) ei ole kovin uskottava objektiivinen kommentaattori, vaan tuli tunnetuksi syksyllä 2001 puolustamalla televisiossa Taliban-hallintoa. Moni vähemmän kiihkeä muslimi ei näkisi yhtä herkästi islamofobian nousua ympärillään. Helsingin naispiispan valmius dialogiin muslimien kanssa (s. 339) ei liioin vakuuta niitä kristillisiä piirejä, joille hän on ollut vähemmän valmis lainaamaan kirkon tiloja. Jalonen olisi voinut osoittaa hieman enemmän ymmärrystä niitä islamofobeja kohtaan, jotka ovat ehkä sittenkin vain erehtyneet pitämään islamisteja keskivertomuslimeina, eivätkä välttämättä olisi kuuroja valistukselle. Norjan tragedian jälkeen on helppo syyllistää äärioikeistolaisia ja mitätöidä ”maahanmuuttokriitikot”, mutta valitettavasti kumpikin ääripää kilpailee typeryydessään ja jakaa yhtäläisen vastuun uskontopohjaisen tai uskonnolliseksi naamioidun terrorismin uhasta Suomessa.

Jalosella on varmasti ollut kiire artikkelinsa kanssa ja toivoisi, että hän julkaisisi ensi vuonna kokonaisen kirjan aiheesta ja laajentaisi sitä ajallisesti. Norjassa ilmennyt islamofobia – samoin kuin valtamediassa seurannut into tuomita ymmärrettäväkin islamin tai islamismin kritiikki islamofobiaksi – ansaitsevat perusteellista ja näkemyksellistä analysointia, mihin Jalosella kyllä on kaikki edellytykset.

Tiina Tarvaisen artikkelin kankeahko virkamieskieli turhauttaa lukijaa, jossa johdatteleva puolalaisruno vuodelta 1976 (s. 340-341) nostattaa suuria odotuksia taiteellisesta tai ainakin tavallisesta poikkeavasta lähestymistavasta. Tarvainen ei kannata nollatoleranssia (s. 348), koska hän luottaa tähän asti vallinneeseen yhteiskuntapoliittiseen yksituumaisuuteen (s. 352). Suomen lähihistoriastakin löytyvät kuitenkin taistolaiset ja perussuomalaisten epäkorrektit poliitikot, joten täysin yksituumaista ei kansa ole koskaan ollut (myyttinen ”talvisodan henki” hiipui sekin muutamassa vuodessa). Osa kansasta ei ihan kiusallaan halua alistua holhoavaksi koettuun yhtenäiskulttuuriin, vaan rakastaa ”vastarannan kiiskiä”. Tämän tosiasian tunnustamiseksi kannattaisi puhua rahvaalle kansanomaisen ymmärrettävästi.

Juha Siltalan artikkeli on sijoitettu kirjan alkupuolelle, kronologisesti etenevien artikkelien väliin, mutta se poikkeaa muiden kuvailevasta tyylistä ja yrittää teoretisoida terrorismin historiaa koko 1900-luvun ajalta. Siltala keskittyy (Gunnar Heinsohnin?) teoriaan, jonka mukaan nuorten väestönosuuden ylittäessä 20 % alkaa yhteiskunnassa verenvuodatus (s. 106). Hän innostuu laskemaan ikäluokkien osuuksia jopa kahden desimaalin tarkkuudella (s. 108). Jotenkin mieleen tulee Seppo S. Kososen (”Jihad, islamin pyhä sota”, 2008, s. 25-26) Peter Hammondin nimissä esittämä teoria, jonka mukaan muslimien väestönosuuden ylittäessä samaiset 20 % seuraa mellakointia ja tappamista. Onko nykyisin muotia etsiä väestötilastoista tällaisia maagisia lukuja, jotka kaavamaisesti selittäisivät yhteiskunnallisen väkivallan, ottamatta lainkaan huomioon kasvatuksen, työllisyyden, poliisitoiminnan tai muita laadullisia tekijöitä? Joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta joissakin oloissa isokin poikajoukko voi käyttäytyä asiallisesti kun toisissa langetaan riehumiseen. Eiväthän kaikki nuoret – tai muslimit – ole samanlaisia käytökseltään.

Siltalan ja Kososen historiantulkinnoista löytyy muitakin yhtäläisyyksiä: Siltalakin (s. 118) demonisoi turkkilaisia, vaikka nämä todellisuudessa eivät ajaneet mereen Smyrnan juutalaisia tai länsimaalaisia kauppiaita. Tarkoitushakuiset myytit tarttuvat ja leviävät yli poliittisten rajojen.

Magnus Ranstorp tuo ruotsalaisen ja Heli Tiirmaa-Klaar virolaisen naapurinäkökulman yhteiseen huolenaiheeseen. Kansainvälinen vertailu on hyödyllistä jo senkin vuoksi, että siten voidaan välittää ulkomaille oikeaa tietoa Suomen kokemuksista. Kun Ranstorp kirjoittaa pohjoismaiden ensimmäisestä itsemurhapommittajasta (s. 376), häneltä on jäänyt huomaamatta Myyrmannin kauppakeskuksen pommiräjähdys. Oudompaa on Mirsad Bektashevicin määrittely ”bosnialaissyntyiseksi” samalla sivulla (s. 373) kun kerrotaan hänen syntyneen Serbiassa. Kaikki entisen Jugoslavian (esim. Serbiaan kuuluvan Sandzhakin) muslimit eivät ole bosniakkeja saati bosnialaisia. Vaikka muualla syntynyt muslimi muuttaisi Bosniaan ja uuden kansalaisuuden myötä ”bosnialaiseksi”, se ei tee häntä ”bosnialaissyntyiseksi”. Bosnian muslimien (bosniakkien) kansallisuus- ja kansalaisuusnimitysten erottelu tuottaa vaikeuksia myös Kullbergille, joka rinnastaa ”bosniakit” ja ”kosovolaiset” (s. 286), sillä jälkimmäinen ilmaisee kansallisuuden (enimmäkseen Kosovon albaanit eli kosovarit) sijasta kansalaisuutta (kuten ”bosnialaiset”, joihin lukeutuvat mm. Bosnian kroaatit ja serbit).

Kullberg on kirjoittanut oman artikkelinsa ohella johdannon, jossa hän viittaa Sherlock Holmesin mysteeriin: miksi koirat eivät haukkuneet? Moni kirjoittaja onkin tarttunut kysymykseen ja selittänyt osaltaan, miksi Suomella voi olla kotimaisen terrorismin historiaa, vaikka siitä ei olekaan yleisesti puhuttu. Terrorismin puuttumisen ymmärtäminen olisi sekin tärkeä tutkimuskohde. Kullbergin tapa lähestyä aihetta kertoo kunnioitettavasta kulttuurintuntemuksesta ja kekseliäisyydestä uusien näkökulmien hakemisessa. Hän on myös vastannut pääasiallisesti oikoluvusta tunnollisuudella, joka on kustantajien saati toimittajien maailmassa yhä harvinaisempi hyve. Esimerkiksi virheellisiä päivämääriä tai vieraskielisten nimien ristiriitaisia oikeinkirjoituksia ei tulvi vastaan.

Oikolukijalta on jäänyt korjaamatta vain pieniä, sinänsä harmittomia virheitä: ”projektikierteen” (s. 97) po. ”projektiokierteen”, ”järjestystä” (s. 98) po. ”järjestäytymistä”, ”räjähdykseen jälkeen” (s. 214) po. ”räjähdyksen jälkeen”, ”mukaisesta” (s. 246) po. ”mukaisesti”, ”viimevuosikymmeninä” (s. 247) po. ”viime vuosikymmeninä”, ”suomea” (s. 296) po. ”Suomea”, ”luokittelut” (s. 299) po. ”luokitellut”, ”arabiakielistä” (s. 311) po. ”arabiankielistä”, ”terrorismilla” (s. 347) po. ”terrorismi”, ”kumpuavista turvallisuussuhkilta” (s. 351) po. kahdella vaihtoehtoisella tavalla… Loppuviitteissä ”ja toimi” (s. 405) po. ”hän toimi”; Keskisarjan  (s. 390) viitteissään 3 ja 20 mainitsemat Churbergin muistelmat puuttuvat kirjallisuusluettelosta.

Monet kirjoittajat ovat kuuluneet Turun yliopiston Konfliktien ja terrorismin tutkimusryhmään. Se on jo muutaman vuoden ajan saanut mainetta ansiokkailla uutiskatsauksillaan, joiden julkaisutiheys tosin näyttää harventuneen liian väljäksi. Tälle kirjalle toivoisi jatkoa, samoin kuin Anssi Kullbergin ja Christian Jokisen edelliselle kirjalle ”Separatismi ja islamismi” (2006), joka käsitteli samanlaiseen käsikirjanomaiseen tyyliin vasta osan islamilaisen maailman kansallisista konflikteista. Ryhmällä olisi ilmeistä tietotaitoa kirjasarjan tai vuosikirjan julkaisemiseen. Viisi vuotta on pitkä aika tällä alalla, joten uusille painoksille tai jatko-osille olisi kysyntää tiuhemminkin.

Kansainvälisen terrorismin uhan lähentyminen Suomea lisää tarvetta kouluttaa tutkijoita, opiskelijoita, virkamiehiä, toimittajia ja muita asianharrastajia tunnistamaan terrorismin aiheuttajia ja oireita. Olisi suuri sääli, jos uuslukutaidottomuus ajaisi nämä tahot samanlaiseen huolettomuuteen ja mediavetoiseen hysteriaan kuin terveysviranomaiset viime vuosina, sillä turvallisuutemme kaipaa kohtuullista viranomaisten valvontaa ja kansalaisten valppautta yhdistettynä kiihkottomaan asiantuntemukseen.