Kyseenalainen kirja suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta

Suomalaisuuden liitto julkaisi viime vuonna (2011) kirjan sinänsä kiinnostavasta aiheesta, suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden suhteesta kautta aikain. Itämaasta itsenäisyyteen on takakannen esittelyn mukaan "tiivis esitys Suomen historiasta ja erityisesti Ruotsin vaikutuksesta maamme kehitykseen. Kirjan alaotsikkona onkin "Suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden vaikea suhde", joka antaa jo aavistaa, etteivät kirjoittajat näe tätä suhdetta kovin ruusuisessa valossa. Takakannessaan kirja kehuu kirjoittavansa "rohkeasti" ja puuttuvansa yhteisen historiamme "kipupisteisiin" ja "vaiettuihin" asioihin. Kuulostaa kiinnostavalta.  

.: Itämaasta itsenäisyyteen [Suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden vaikea suhde]. Suomalaisuuden liitto, 2010. 127 sivua. ISBN 978-951-96348-8-3.

Itämaasta itsenäisyyteen on sikäli erikoinen kirja, että sen yhteydessä ei mainita varsinaista kirjoittajaa. Kirjan on julkaissut Suomalaisuuden liitto, joka on viime vuosikymmeninä niittänyt mainetta pakkoruotsin ja suomenruotsalaisten ”etuoikeuksien” vastustamisellaan. Esipuheessa kerrotaan, että kirja on useamman kirjoittajan aikaansaannos, ja kirjan toimituskuntaan ovat kuuluneet taloushistorian professori (emeritus) Erkki Pihkala, (hammaslääketieteen) dosentti Heikki Tala, toimittaja Jaakko Ojanne, kauppaneuvos Kari Hautanen ja diplomi-insinööri Antti Huhtala. Historiantuntijoita on siis vain yksi ja hänkin nimenomaan taloushistorioitsija. Esipuheessa kerrotaan myös, että ”Tietokirja nojaa historia-alan huippuasiantuntijoiden teoksiin, kooten jo tiedeyhteisön kritiikin läpäissyttä tietoa omien päätelmiensä pohjaksi”.

Hyvän kirja-arvion pitäisi ymmärtääkseni olla lähtökohtaisesti suopea arvioitavalle kirjalle ja aina hakea kirjan ansioita, huonoja puolia unohtamatta tai peittelemättä. Jos moitteita on, ne on perusteltava ja mahdollisuuksien mukaan esitettävä myös, miten kirja olisi ollut parempi. Tässä tapauksessa tehtävä on vaikea, sillä kirja on sen verran asenteellinen, että se herättää historiaa tuntevassa lukijassa melkeinpä pelkästään vastaväitteitä. Lisäksi teosta vaivaavat lukemattomat virheet, joista osa johtunee juuri kirjan tekijöiden ennakkoasenteista, osa taas joko asiantuntemattomuudesta tai silkasta huolimattomuudesta.

On kirjassa yhtä ja toista hyvääkin. Kaikkein pöllöimpiä ”uusaitosuomalaisten” väitteitä (esim. fantasiat suomalaisten muinaisuudesta tai syytökset suomenruotsalaisten epäisänmaallisuudesta) ei tässä kirjassa ole, eikä niitä Suomalaisuuden Liiton argumenttirepertuaarissa ole muutenkaan. Lisäksi kirjassa on muutamia ihan kiinnostavia pikkutietoja, joita ei juuri ole ollut tapana pitää esillä. Eräs tällainen on tieto Ruotsin armeijan nykyisen Latvian Salaspilsissä (Kirkholma) Puolaa vastaan kokemasta murskatappiosta, toinen taas koskee Blekingeen vuosina 1681–1682 pakkosiirrettyjä suomalaisia. Edellisen tiedon osalta lukija jää kyllä miettimään tiedon asiayhteyttä mihinkään muuhun kirjassa esitettyyn, jälkimmäisestä taas enemmän alempana.

Toiseksi, ja mikä tärkeämpää, kirja paranee selvästi loppua kohti. Kirja kutsuu itseään tietokirjaksi, mutta parempi termi olisi pamfletti, kärkevä, ehkä riidanhaluinenkin mielipidekirja, jolla halutaan herättää keskustelua ja jopa muutoksia vallitseviin asiaintiloihin. Juuri kirjan loppuosa, toisin sanoen toisen maailmansodan jälkeisen kielirauhan jälkeistä osaa käsittelevä jakso on ihan avoimesti ja rehellisesti kielipoliittista argumentointia, jonka tueksi haetaan tietoja viimeisten seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Lopputuloksena on myös ihan rakentava ehdotuskin, jota ei kannattane jättää tyystin vaille huomiota. Se ehdotus on ruotsin kielen muuttaminen toisesta kansalliskielestä viralliseksi vähemmistökieleksi. Radikaali ajatus, mutta on vilahtanut myös suomenruotsalaisten omassa keskuudessa. Kun nykyään vähemmistökielillä on Suomessakin kansainvälisten sopimusten suoja takanaan ja ruotsin kieli on monilla lainsäädännönkin alueilla faktisesti vähemmistöasemassa, ajatusta voisi kenties jopa harkita. Samoin voidaan kysyä, miten tarpeellista on opettaa täysin suomenkielisten maakuntien peruskouluissa suomea? Oma kantani on kuitenkin tästä eteenpäin toinen kuin Suomalaisuuden Liiton; vähemmistökielen asema on hyvä juttu vain, jos siten turvataan suomenruotsalaisten olemassaolo ja oikeudet omaan kieleensä nykyistä paremmin. Vastaavasti minun nähdäkseni yliopistoon johtavaan koulutukseen kuuluu ruotsin opetus ilman muuta.

Kirjan loppuosa on siis ihan sujuva pamfletti, ja sellaisena toimiva. Hankalaa kirjan tässäkin osassa on historian käyttö tulevaisuuden (toivotun) politiikan perusteluna, ja ennen kaikkea tapa nähdä suomenruotsalaiset jonakin etuoikeutettuna tai jopa suomenkielisiä syrjivänä ihmisryhmänä. Paitsi että ne etuoikeudet ovat joko varsin marginaalisia tai suorastaan hakemalla haettuja, tuo ajatus syrjinnästä kuuluu aikansa eläneiden stereotypioiden maailmaan, siihen, jota varten se historian kuuluisa roskatynnyri on ihan hyödyllinen.

Ruusut on sitten jaettu, siirtykäämme risuihin. Koska Agricolan keskustelupalstalla on toivottu kirjan virheiden yksilöimistä, käyn tässä kirjaa läpi aika tarkkaan. Toivottavasti lukijat suovat minulle tämän anteeksi, mutta nyt täytyy asettaa koulumestarin sarvisankaiset silmälasit nenälle ja alkaa syynätä virheitä. Kaikkia virheitä en käy läpi, silloin tästä artikkelista tulisi aivan lukukelvoton. Kirja alkaa vanhaan, hyväksi havaittuun tapaan alusta, eli siitä, kun Ruotsi valloitti nykyisen Suomen. Koska kirja on ohut (127 sivua kaikkiaan), ei kovin suurikokoinen ja fonttikin on lukijaystävällinen, teksti sujuu joutuisasti, uskonpuhdistukseen päästään jo sivulla 13. Koko keskiajalle ja uuden ajan alulle on uhrattu siis peräti neljä ja puoli sivua, ja niistäkin puolitoista sivua täyttyy kahdesta kartasta. Keskiajan kuvauksesta kokonaisen sivun vie sen todisteleminen, että ruotsalaiset eivät olleen Suomen etelärannikolla ennen suomalaisia. Onko joku vakavasti otettava tutkija esittänyt jotain muuta viimeisten sadan vuoden aikana? Muuten tuodaan esille latinan kielen merkitys, Suomen kaupunkien saksalaisasutus ja myös suomalaisten muuttoliike Ruotsiin. Hyvä niin.

Kustaa Vaasaa ja uskopuhdistusta kirja käsittelee kahdella kappaleella, ja esiin tuodut asiat hämmästyttävät: toki kerrotaan Mikael Agricolasta ja suomenkielisen kirjallisuuden synnystä, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että tarkoituksena oli harhaoppien torjuminen, eikä suomen kielen edistäminen. Lisäksi kerrotaan Kustaa Vaasan pitäneen Ruotsia kansallisvaltiona ja rasittaneen Suomea ”aiempaa paljon enemmän” veroilla ja sotaväenotoilla, ja keskusvallan otteen kiristyneen ”paikallishallinnon ja suomalaisten kustannuksella”. Toisessa kappaleessa kerrotaan, että vuonna 1558 Turun piispaksi nimitettiin muuan Peter Follingius, joka oli riikinruotsalainen, toisin kuin kaikki edeltäjänsä vuoden 1291 jälkeen. Tämä kuulemma herätti paljon tyytymättömyyttä, mutta muuten kirkko ”edisti suomalaisuutta kruunun ruotsalaistamispyrkimyksiä vastaan”.

Tämä lyhyt luku kuvaa varsin hyvin koko kirjan tapaa käsitellä Suomen historiaa. Ensinnäkin kaikki Ruotsin toimenpiteet nähdään jo etukäteen kielteisessä valossa ja toiseksi mukaan otetaan hyvin rohkeita tulkintoja, joita joku joskus on esittänyt. Pitikö Kustaa Vaasa Ruotsia todellakin kansallisvaltiona? Hyvin yllättävältä kuulostaa, paitsi jos näkemyksen tueksi on haettu kirjallisuutta osapuilleen kahdeksankymmenen vuoden takaa. Kruunun ruotsalaistamispyrkimyksistä 1500-luvulla en ole tullut aiemmin kuulleeksikaan, eivätkä kirjoittajat niitä nytkään sen tarkemmin erittele. Toki Kustaa Vaasa kiristi veroja, tiukensi kruunun otetta paikallisyhteisöistä ja otti aina vain enemmän väkeä sotaväkeen, mutta nyt asia esitetään, aivan kuten kaikki toimenpiteet olisivat koskeneet vain Suomea. Kolmanneksi mukaan otetaan hyvinkin yllättäviä seikkoja, joista kyllä aiemmat historiankirjat ovat vaienneet. Tästä esimerkkinä on tuo piispa Follingius. Onkohan tuo ihan todella niin iso asia, että se kannattaa ottaa mukaan, kun koko ajanjaksolle on varattu tilaa 14 riviä?

Seuraavilla sivuilla tullaan jo Nuijasotaan ja Suomen asemaan Ruotsin siirtomaana. Samoilla sivuilla on myös pari tietolaatikkoa, joista toisessa kerrotaan Kalmarin unionista ja sen kohtalosta. Voittonsa jälkeen Kustaa Vaasalla oli kuulemma kiire rakentaa uutta valtiokoneistoaan, ja suomalaiset saivat luvan olla ruotsalaisten puskureina Venäjää vastaan sekä toimittaa Ruotsille tarvikkeita. Toki myös kerrotaan, että ”Suomen hallinnointi rakennettiin palvelemaan Ruotsin tarpeita, ei rakentamaan järjestäytynyttä yhteiskuntaa suomalaisille”. Tuo lause on suoraan sanoen järjetön. Suomi oli olennainen osa Ruotsin valtakuntaa, ja Suomen hallinnointi rakennettiin palvelemaan kruunun tarpeita aivan siinä missä Norlannin tai Smoolanninkin hallinto. Miten muuten olisi voinut ollakaan? Ruotsi kohteli kirjan mukaan Suomea samoin kuin Espanja ja Portugali Etelä-Amerikkaa, siis siirtomaana. Aivan kuten Etelä-Amerikassakin, ”alusmaasta otettiin irti kaikki mahdollinen ja sinne asutettiin omaa väkeä sen verran, että infrastruktuuria voitiin kehittää ja alueen hyväksikäyttöä syventää. Paikallisista asukkaista poimittiin vasalleja ja palvelijoita. Syntyi säätyjako, jossa saattoi edetä vain omaksumalla valloittajan kielen ja tavat.” Mukana on sitten lievennys, Suomi oli kuulemma ”tavallaan valtakunnan sisäinen siirtomaa”.

Tuon kappaleen luettuaan hyväntahtoisinkin historiantuntija joutunee uskomaan, että tämä kirja ei ole edes pyrkinyt minkäänlaiseen neutraaliuteen, tasapuolisuuteen tai mihinkään sen kaltaiseen. Toki on selvää, ettei täysi puolueettomuus ole edes mahdollista ihmistieteissä, ja monesti on todettu, että jopa ihan tieteellisessäkin tekstissä tietynlainen puolueellisuus on sallittua, kunhan oma näkökulma tuodaan selvästi esiin. Kuitenkin on silloinkin todettu, ettei sen näkökulman varjolla saa sentään mitä tahansa esittää, vaan on pysyttävä sen rajoissa, mihin tieto menneestä todellisuudesta antaa luvan. Tieteellisyyden ja myös hyvän journalismin sääntöihin taas kuuluu se, ettei oman hypoteesin vastaista evidenssiä saa jättää huomiotta. Näitä kauniita periaatteita ei nyt ole ollenkaan noudatettu, vaan oma näkökulma ja omat mielipiteet ovat päässeet suorastaan vääristelemään todellisuutta. Rinnastus Etelä-Amerikkaan ei todellakaan toimi eivätkä ”historia-alan huippuasiantuntijat” ole enää vuosikymmeniin nähneet Suomea Ruotsin puskurina tai raaka-ainevarastona.

Kun tullaan 1500-luvun lopulle, kirjoittajien tapa valita kerrottavia asioita alkaa hämmentää. On toki paikallaan kertoa Nuijasodasta, jossa Suomen aateli oli kirjan mukaan ”laillisen” kuningas Sigismundin puolella Kaarle-herttuaa vastaan. Mainitsematta jää, että ne nuijamiehet vasta Kaarlen puolella olivatkin, ja heidät kukisti suomalainen Klaus Fleming. Kaarlen voitto Sigismundista ja pääsy valtaan oli kirjan mukaan erityisen ankara isku suomalaiselle aatelille, ja ”ruotsalaisuuden ote Suomesta vahvistui oleellisesti”. Seuraavilla sivuilla herkutellaan taas suomalaisten kärsimyksillä suurvalta-aikana ja kerrotaan Kaarle IX:n aikana Ruotsin valloittaneen Suomen lopullisesti myös paikallistasolla. Tämä kuulemma oli ”raskas isku suomalaisuudelle”, koska nyt Suomen aateli, joka aikaisemmin oli osannut suomea ja johdonmukaisesti puolustanut suomalaisia näkökohtia, menetti merkityksensä. Kaarle IX oli kuulemma vihamielinen Suomen aatelille ja kirkolle, ja pani toimeen koko Raamatun suomentamisen. Muita suomalaisuuden sortotoimenpiteitä näkyvät olleen ruotsin ottaminen koko armeijan komentokieleksi ja sen, että Viipurin läänissä piti pitää suomenkielisten lisäksi myös ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia. Ruotsin kieli kuulemma levisi ruotujakolaitoksen komentokielen mukana jokaiseen pitäjään, ja samaisten sotamiesten kielitaidon takia piti niitä jumalanpalveluksiakin pitää.

Tässä täytyy taas pysähtyä. Ensinnäkin kirjoittajien tapa valita käsittelemänsä aiheet on vähintäänkin omituinen. Miksi juuri Kaarle IX kaikista Ruotsin kuninkaista on nostettu esiin jonkinlaisena Suomi-syöjänä? Kunnollisia perusteita ei näytä olevan, sillä itse en osaa pitää Raamatun suomentamista kovinkaan hirveänä sortona, en liioin ruotuväen komentokieltä. Jos ne ruotusotamiehet rauhan aikana kotona eläessään ruotsia osasivatkin, entä sitten? Ajatus suomalaisesta aatelista joka puolusti nimenomaan suomalaisia näkökantoja ja toimi ”solidaarisesti niiden ajamiseksi” on toki kaunis, mutta onkohan se nyt vähän liioiteltu? Annetaanko nyt aihetta kuvitella, että Suomella olisi ollut jotenkin itsenäisempi rooli jatkossa, jolle Kaarle olisi päässyt riehumaan? Ehkä, ehkä ei, mutta mainitsematta jää vaikkapa se, että Kaarle oli ainoa Ruotsin kuningas, joka tituloi itseään Suomen kuninkaaksi, muiden titteliensä lisäksi. Ja eikös sen Juhana-herttuan olisi voinut mainita, kun nyt suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta on puhe? Ehkäpä nämä seikat eivät ole sopineet kirjoittajien haluamaan kuvaan Ruotsin kuninkaista ja Kaarlesta.

Ruotsin seuraavasta kuninkaasta kerrotaan, että ”Kustaa II Aadolf peri isältään Kaarle IX:ltä epäluulon suomalaisia kohtaan”. Muuten hänen kerrotaan lähettäneen peräkanaa neljä ruotsalaista piispaa Turkuun ja yhtenäistäneen kirkkojärjestyksen Ruotsin ydinmaissa. Muuta Kustaa II:n hallintoreformeista ei kerrotakaan, vaan seuraavaksi kerrotaan kuningatar Kristiinan määränneen koulujen opetuskieleksi ruotsin latinan sijasta – Suomen todellisen kielitilanteen unohtaen. Turun tilikamari lopetettiin kuulemma vuonna 1641, viimeiset maapäivät pidettiin 1677, mutta Turun Akatemian perustamista ei mainita, hovioikeuden perustaminen vuonna 1622 kylläkin. Ihmettely jatkuu. Jos tarkoitus on ollut parjata ruotsalaisia, kirja on ehkä jotenkuten onnistunut, mutta siihen olisi tarvittu sivistymättömämpi kirjantekijäporukka, ei tämä oikein herjauksenakaan toimi. Vai onko ajatuksena ollut hienovaraisempi myyräntyö? En usko, että Suomalaisuuden Liitto vajoaisi niin alas.

Vermlannin metsäsuomalaiset kirja toki mainitsee, ja on tosiaankin totta, että heitä alettiin sortaa varsin pian sen jälkeen, kun he olivat sinne Vermlannin, Jämtlannin ja Taalainmaan korpiin asettuneet. Siinä on ikävä kappale Ruotsin historiaa, mutta onneksi siitä ei ole vaiettu enää aikoihin. Siellä päin on nykyään jopa ihmisiä, jotka sukujuuriinsa vedoten pitävät itseään metsäsuomalaisina, vaikkeivät suomea osaakaan. Minulle uusi ja mielenkiintoinen episodi on vuosina 1681–1682 suoritettu suomalaisten ”pursimiesten” pakkosiirtäminen Blekingeen ja Smoolantiin, toisaalta Ruotsin laivaston tarpeisiin, ja toisaalta myös Tanskalta vasta vallatun alueen ruotsalaistamiseksi. Mielenkiintoinen tieto, jos kohta kertomusta vaivaa tuo ”meidän” kärsimyksillämme herkuttelu ”heidän” kynsissään. Oliko tuolla pakkosiirrolla tosiaankin suomen kielen vastaisia päämääriä? Kun saadaan muualta tietää, että kaikista Blekingeen siirretyistä merimiehistä yli puolet siirrettiin Ruotsin puolelta Pohjanlahtea ja Suomen-puoleisistakin melkoinen osa siirrettiin ruotsinkielisiltä seuduilta, herää epäilys, että ainoa kielipoliittinen aspekti asiassa oli tanskalaisuuden kitkeminen, suomalaisuudesta ei ollut niin väliä. Sitä paitsi tuhannen miehen siirtäminen koko Suomen pitkältä rannikolta ei mikään suuri suonenisku edes ollut. Lisäksi sekä kirjoittaja (kuka lienee) että toimituskunta olisivat voineet kiinnittää huomiota terminologiaan. Pursimies on minun tietääkseni sama asia kuin puosu, aikoinaan purjeiden kunnossapidosta vastannut merimies, ja aikaa myöten yhä enemmän kansimiesten työnjohtaja. Pakkosiirrettiinkö sinne Etelä-Ruotsiin tosiaan tuhansittain puosuja? Ei sentään. Alkuperäinen termi on näemmä ”båtsman”. Viiden minuutin verkkoselailulla sain selville, että termi tarkoitti laivaston ruotusotamiestä, suomeksi siis kutakuinkin ”merisotilasta”.

Kuvaus 30-vuotisesta sodasta on kuin suoraan 1930-luvulta. Kappale on otsikoitu ”Suomen veri lepää Euroopan pelloissa” ja tekstistäkin löytyy sellainenkin maininta, että ” suomalaiset moukat oli pantu taistelussa kärkeen kuluttamaan vihollista, jotta ruotsalaiset voisivat käydä heikentyneen vihollisen kimppuun”. Niin, ja totta kai kaikki ryöstösaalis päätyi Tukholmaan ja suomalaisille jäi vain hakkapeliittojen maine. Jakso perustuu kuulemma Olavi Anttilan ja Juha Tetrin teokseen ”Hakkapeliittain jäljillä: suomalaiset Euroopan sotakentillä ”. Kirja on peräisin vuodelta 2001, mutta uskallanpa epäillä, että toisenkinlaisia tulkintoja hakkapeliitoista olisi löytynyt. Varsinkin tuo lause ”suomalaisten moukkien” kohtalosta herättää epäilyksiä. Ja tosiaan, ei tarvitse tutkia viittäkään minuuttia ajantasaiseen tutkimukseen ihan oikeasti nojaavia verkkolähteitä oppiakseen, ettei se suomalainen ratsuväki, hakkapeliitat, eronnut taistelutavoiltaan mitenkään ruotsalaisesta ratsuväestä. Eli jahka ensin oli vihollisen rintama murrettu tykein ja musketein, kevyt ratsuväki ryntäsi ensimmäisenä, kukas muukaan. Eikä suomalaista ratsuväkeä eroteltu muusta ruotsalaisesta ratsuväestä, vaan samalla tavalla hyökkäsi niin suomalainen kuin ruotsalainenkin ”moukka”. Niin, eivätkä kaikki suomalaiset suinkaan palvelleet ratsuväessä, ei alkuunkaan, eivätkä ne ratsumiehet olleet edes varsinaisia ruotusotamiehiä. Lähdekirjallisuutta on käytetty siis varsin valikoiden, noin kauniisti sanoen.

Sotaväenottojen ankaruudella kirja herkuttelee suorastaan itsestään selvästi, mainitsematta tietenkään sitä, että sotaväenotot olivat yhtä ankaria Ruotsinkin puolella. Isovihan kuvaus taas kertoo Suomen ruotsalaisen eliitin paenneen maasta ja jättäneen suojattoman rahvaan oman onnensa nojaan. Tähän tyyliin käydään koko Ruotsin-aika läpi, kuvaillen ruotsalaisten harjoittamaa sortoa ja ruotsalaistamista ja suomalaisten kärsimyksiä. Itsestään selvää lienee, että 1700-luvusta kerrotaan valtiopäivämiesten anomukset suomen kielen tulkkien saamiseksi, samoin kaivetaan esiin ne muutaman oppineen ajatukset suomalaisten kielellisestä ruotsalaistamisesta – siitä, että nämä ajatukset eivät juuri saaneet vastakaikua, ei mainita mitään. Porthan mainitaan sitten kahdella rivillä, kun taas Georg Magnus Sprengtportenin ja Carl Henrik Klickin kaavailut saavat kokonaisen sivun verran tilaa! Anjalan liiton yhteydet Suomen itsenäistämissuunnitelmiin kiistetään uudempaan tutkimukseen vedoten. No tässäkin on taas hieman oikaistu, herrojen Klick ja Jägerhorn mielestä liitolla saattoi olla kovastikin yhteyksiä Suomen itsenäisyyteen Venäjän yhteydessä, jos kohta useimpien muiden liittolaisten mielestä ei ollutkaan. Klick nostetaan tässä merkittäväksikin mieheksi, joskaan hänellä tai Sprengtportenilla ei tietääkseni suomen kieleen juurikaan mielenkiintoa ollut. Maaorjuutta Klick taas ei katsonut Suomeen tulevaksi ”ainakaan heti”. Ei liene yllättävää, ettei tällaisia asioita tässä kirjassa mainita.

Sprengportenin ja Klickin kohdalla tämä kirja tuo paremmin esille aiemmin mainitsemansa ”sisäisen siirtomaan” käsitteen. Nyt saamme tietää, että tällaisia olivat mm. Baltian maat, Wales, Bretagne, Böömi ja Slovakia sekä vielä Venäjän alistamat Siperian kansojen asuttamat alueet. Kyseessä ovat siis kielellisesti omaleimaiset alueet, joiden hallitseva luokka tai muualla sijaitseva keskushallinto puhuu jotain toista kieltä. Termi on harvinaisen epäonnistunut, sillä vaikkapa Böömin kuningaskunnan (Böömi ja Määri, nykyinen Tšekin tasavalta) rinnastaminen siirtomaihin ei kerta kaikkiaan toimi, ei liioin Ylä-Unkarina tuolloin tunnetun Slovakian. Mihinkähän huippututkimukseen tämäkin on nojaavinaan?

Suomen sodan kohdalla kirja omaksuu varsin persoonallisen linjan; sota oli venäläisille vastenmielinen, Aleksanteri I ryhtyi siihen vain Napoleonin pakottamana ja venäläiset kävivät sotaa koko ajan mahdollisimman humaanisti ja sivistyneesti. Amiraali Cronstedt luovutti Suomenlinnan, koska muuten olisi ollut edessä joukkotuho, jota venäläisetkin halusivat kaikin keinoin välttää. Ainakaan russofobiaan tai venäläisten panetteluun kirjoittajat eivät siis syyllisty. Syynä tähän lienee vastapuoli, näin kun päästään taas mollaamaan ruotsalaisia. Sodan loputtua taas ”Autonomiseen Suomeen jääneet ruotsalaiset aloittivat parisataa vuotta kestäneen taistelun omien etuoikeuksiensa, valta-asemansa ja omistuksiensa säilyttämiseksi”. Tuo lause käsittelee asioita, jotka minä voin sanoa tuntevani erityisen hyvin. Ja sillä perusteella voin myös sanoa, että lause on järjetön. Ei vuoden 1809 jälkeen alkanut mikään tuonkaltainen taistelu vielä pitkään aikaan. Tietääkseni kukaan vakavasti otettava historia-alan ammattilainen ei tuollaista ole myöskään koskaan väittänyt.

Kuvaus autonomian ajasta alkaa vauhdikkaasti, yhdelle sivulle mahtuvat Aleksanteri I, Turun romantiikka, Gottlundin toiminta Vermlannissa ja vielä M. A. Castrénin elämäntyökin! Hurjaa. Seuraavaksi keskitytään ruotsalaisuusliikkeeseen monen sivun ajaksi, mutta sitten palataan taas fennomaniaan. Tämän luulisi olevan Suomalaisuuden Liiton parasta osaamisaluetta, mutta sitä se ei näköjään ole. Aluksi esitellään snellmanilaisen fennomanian synty 1840-luvulla, mutta tavalla, joka saa tosiaankin epäilemään kirjoittajien asiantuntemusta. Luku on hämmästyttävän lyhyt, yhteensä yhden sivun mittainen (valokuva Snellman-aiheisista postimerkeistä vie puoli sivua) ja tämäkin vähäinen tila on täytetty omituisesti: ensin kuvataan Saima-lehti ja sen herättämä innostus, sitten kuvataan virheellisesti syyt Saiman lakkauttamiseen, sitten mainitaan Suometar ja Kanava ja kerrotaan niiden lyhytikäisyydestä, mainitaan lyhyesti säätyläistön kielenvaihtojen alkaneen tuolloin (hädin tuskin totta) ja sitten tullaan vuosien 1848–1850 tiukentuneeseen sensuuriin ja päästään lopulta vuoden 1850 sensuuriasetukseen. Ja se esitetään vastareaktiona vaatimuksille suomen kielen aseman parantamisesta, ja syyllisiä ovat tietenkin ”ruotsinkieliset vallanpitäjät”. Ei, näin se asia ei ollut, ei Saimaa lakkautettu siksi, että Snellman vaati yksikielistä Suomea, vaan siksi, että hän vaati lehdistölle oikeutta arvostella hallitusta. Eikä suomenkielistä kirjallisuutta kielletty siksi, että sellaisen syntyä vaadittiin, vaan siksi, että pelättiin demokraattisten ja liberaalien oppien leviämistä rahvaan keskuuteen. Niin, ja on kyllä totta, että kieliasetus kumottiin vuonna 1860, mutta kirjoittajilta jää mainitsematta, että sen soveltaminen oli lakkautettu kenraalikuvernöörin päätöksellä jo vuonna 1854. Eikä suomen kielen professuurin perustamisesta vuonna 1850 tietenkään mainita mitään.

Huolimattomuuden tiliin lie pantava lause, jonka mukaan ”A. I. Arwidsson jatkoi vuoden 1821 alusta lähtien… näitä ajatuksia… saaden myöhemmin nimiinsä Aleksanteri I:n esittämän perusajatuksen ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla olkaamme siis suomalaisia”. Olisiko Aleksanteri I esittänyt tuollaisen ajatuksen? Jotain tolkkua… Sitä paitsi, tuo pikkusana ”enää” taisi olla jossain Matti Klingen esseessä, ja silloin nimenomaan sulkeissa, alkuperäiseen ruotsikieliseen lausahdukseen se ei kuulu.

Kun kirja siirtyy sitten Krimin sodan jälkeiseen aikaan, kummallisuudet sen kun jatkuvat. Se, että Aleksanteri II:n valtaantulo merkitsi aivan uusia mahdollisuuksia ajaa suomen kielen asiaa, on tietysti totta, mutta se, että se samalla ”vaikutti hajottavasti snellmanilaiseen fennomaniaan” on aika yllättävä tulkinta. Kirja viittaa tässä ”vanhojen rehellisten” ja jungfennomaanien väliseen kiistaan kiitollisuudesta Ruotsille ja suomalaistumisen aikataulusta, ja tulee samalla antaneeksi August Ahlqvistista hieman omituisen kuvan; oliko hänelle tosiaankin ”maan täydellinen suomentuminen toissijaista”? Hieman tuohon tyyliin asia kyllä esitetään vaikkapa teoksessa ”Herää Suomi”, mutta kyse oli pikemminkin 1860-luvun tilanteesta kuin pidemmän aikavälin tavoitteesta. Kirja kuvailee edelleen vuoden 1863 kielimanifestia suhteellisen seikkaperäisesti, mutta jostain syystä korostaa sen puutteellisuuksia ja sitä, miten pettyneitä Snellman ja muut olivat sen sisältöön.

Tällä kohtaa kirja siirtyykin fennomanian kuvailusta esittelemään virkakunnan uusia kieliasetuksia kohtaan osoittamaa vastahakoisuutta. Kuvatekstissä taas todetaan, että kielireskripti nosti suomen kielen ruotsin rinnalle, mutta hallintoeliitti viivytti sen toteutumista 40 vuotta, aina vuoteen 1902 asti! Toisaalta taas kirjan itsensäkin mukaan kielireskripti ainoastaan salli suomenkielisten asiakirjojen lähettämisen virastoihin, ja vuoteen 1883 mennessä suomenkielisille piti myös toimittaa asiakirjat suomeksi. Tämä ei vielä merkitse tasa-arvoa. Tuota reskriptin täyttä toimeenpanoa vastaan iso osa virkamiehistöä tosiaankin harasi parhaan kykynsä mukaan, etenkin vuoden 1883 lähestyessä. Mutta valtionhallinnossa suomen kielestä tehtiin tasavertainen tosiaankin vasta vuoden 1902 asetuksella, ei siis vuonna 1863 eikä 1883. On totta, että kouluhistoriassa ja populaarihistoriassa on monesti erehdytty liioittelemaan tuon vuoden 1863 asetuksen merkitystä, mutta nyt asialla on taho, jolta voinee olettaa nimenomaan kielipolitiikan ja sen historian asiantuntemusta. Onko tekstejä lyhennelty lukematta niitä kunnolla?

Seuraavilla sivuilla jatketaan fennomanian kuvailua, edelleen periaatteella ”ei sivua ilman virhettä”. Tässä riittänee mainita vain yksi, eli se, että kyllä se suomenkielinen Norssi siirrettiin Hämeenlinnaan, toisin kuin kirjoittajat väittävät – Helsinkiin perustettiin yksityinen lyseo siksi aikaa kun Norssi oli maanpaossa. Suomen kielen aseman kehittymistä kuvaava jakso on sen sijaan tunnontarkasti kirjoitettu, suomen kielen oikeudet vuodesta 1883 eteenpäin kuvaillaan tarkasti. Hyvä niin. Tultaessa sortovuosiin kirja alkaa tunnustaa väriä, Suomalaisuuden Liiton kirja pitää luonnollisesti suomen kielen asiaa tärkeimpänä, ja kuvailee siksi perustuslailliset nuorsuomalaiset hieman kyseenalaisessa valossa. Valinta sekin, jos kohta voidaan kysyä, miksi pitää vielä sadan vuoden päästä ottaa kantaa fennomanian eri suuntausten välillä?

Fennomanian kirja kuvailee siis periaatteessa oikein, jos kohta painotukset ja esille tuotujen asioiden valinta nostattaakin lukijan kulmakarvoja. Sen sijaan ruotsalaisuuden kuvaus on anteeksiantamattoman yksipuolista. Se on toki totta, että suomalainen virkamiehistö, tai siis melkoinen osa siitä, jarrutteli suomen kielen etenemistä parhaan kykynsä mukaan, mutta ei se jarruttelu vielä vuonna 1809 alkanut. On myös täysin harhaanjohtavaa nostaa ruotsinmielisten rotuopit esille heti ensimmäisenä, samoin kuin pitää niitä jollain tavalla ruotsalaisuuden keskeisenä sisältönä. Sitä ne eivät olleet, missään vaiheessa. Tässä on myös taas yksi asiavirhe: kirjan mukaan ”Suomi oli ainoa maa, jossa kielestä tuli ”rotuja” erottava tekijä”. Ensinnäkin, 1800-luvun kielikiistoissa roduista puhuttiin paljon vähemmän kuin tämä kirja antaa ymmärtää. Toiseksi kieli ja rotu yhdistettiin kyllä muuallakin Euroopassa. Näin oli ennen kaikkea Itävallan keisarikunnassa ja itäisessä Saksassa, joissa varsinkin ”slaavilaisesta” rodusta riitti teorioita, unkarilaisia unohtamatta, mutta myös esimerkiksi Brittein saarilla, joissa kelttiläiskielet yhdistettiin kelttiläiseen, ”alempaan” rotuun ja germaaninen englannin kieli ylempään rotuun. Tuo lause on siis perätön.

Rotuopeista on kirjassa oikein erillinen tietolaatikkonsa (niin kuin ne eivät olisi muutenkin kylliksi esillä), ja sieltä löytyy seuraava lause: ”Teos [Aira Kemiläisen ’Suomalaiset, outo Pohjolan kansa’] on läpileikkaus eurooppalaisen rasismin historiasta ja muistutus, että suomalaiset ovat olleet rasismin, rotuoppien ja julman luokittelun uhreja”. Kaikkea sitä näkeekin, onko kirjoittaja ollenkaan lukenut Kemiläisen kirjaa? Tuostahan saa sen kuvan, että suomalaiset olisivat olleet samantapaisessa asemassa kuin aikoinaan mustat Yhdysvalloissa tai apartheidin Etelä-Afrikassa, tai juutalaiset ja romanit ympäri Eurooppaa vuosisatojen mittaan! Ei, tuo lause on silkkaa Kemiläisen tekstin vääristelyä. Se, että Nils Meinander on tunnustanut tällaisten asenteiden olemassaolon (kuten kirja riemuissaan tuo esiin), ei paljon auta asiaa. Asiaa pahentaa vielä se, että Freudenthalin seuraajien, viikinkien, pahimmat vastustajat, yhtä lailla ruotsinkielisinä pysyneet liberaalit, mainitaan vain yhdellä lauseella. Kuvaus liberaaleista, viikingeistä ja koko ruotsalaisuusliikkeestä on siis niin yksipuolinen, että se on suorastaan vääristelevä.

Kun tullaan Suomen itsenäistymisen aikoihin, omaan erilliseen tietolaatikkoonsa on pantu Volter Kilven kuvaus ruotsinkielisistä vuodelta 1917. Teksti on hurjaa luettavaa, ja historiantuntija huomaakin oitis, että fennomaaninen kielikiihkoilijahan se siinä haukkuu vastapuolta. Miksi tämä ote on mukana, vieläpä ilman mitään selityksen sanoja? Seuraavaksi tullaankin vuoden 1918 sisällissotaan, ja sen yhteydessä kuvaillaan innokkaasti sitä, miten Ruotsin valkoisille antaman avun takana olikin halu valloittaa Ahvenanmaa. Kyseisestä sisällissodasta ei muuten kerrota juurikaan muuta, lukuun ottamatta erilliseen tietolaatikkoon pantua tarinaa siitä, miten ilmeisesti muuan lääninsihteeri Jääskeläinen tapettiin Pietarsaaressa heti helmikuussa 1918. Syyllisiä olivat tietenkin alueen ruotsinkieliset, jotka olivat suuttuneet Jääskeläiselle, koska tämä oli puolustanut suomenkielistä kansakoulua, nimittänyt suomenkielisiä nimismiehiä ruotsinkielisiin pitäjiin ja lähettänyt suomenkielisiä kirjeitä ruotsinkielisille virkamiehille. Teloituskäskyn Jääskeläiselle ja joukolle muita suomenkielisiä antoi eversti Hamilton, siis riikinruotsalainen. Eikö koko sisällissodassa tapahtunut mitään muuta? Olisiko esimerkiksi Mannerheim ja hänen ruotsinkielisyytensä jotenkin liittynyt kirjan aiheeseen?

Suomen itsenäistyttyä kirjoittajien omituinen tapa valita aiheensa jatkuu: miksi kuningasseikkailu on mukana, kun sisällissodasta ei kerrota juurikaan mitään? Sen sijaan pitkälti toista sivua on uhrattu ruotsalaisten rotuopeille 1920-luvulle, antaen taas ymmärtää niiden olleen kovastikin vallitsevina tuo ajan suomenruotsalaisten keskuudessa – tässä vaiheessa voi panna merkille, että Suomen ruotsinkielisten identiteetistä käydyt keskustelut mainitaan vasta muutamaa sivua myöhemmin, ja silloinkin hyvin harhaanjohtavasti. Teksti nimittäin väittää termin ”finländare” syyksi sen, ettei termi ”finne” kelvannut suomenruotsalaisille, koska ”jotkut ruotsinkieliset eivät enää pitäneet itseään suomalaisina”. Tuohan on silkkaa vääristelyä, nimityshän keksittiin juuri siksi, että he halusivat kiinnittyä Suomen kansakuntaan, mutta eivät suomen kieleen!

Seuraavaksi kirjassa kuvaillaan aitosuomalaisuutta, hyvin neutraaliin sävyyn, ja aitosuomalaisuuden syitä ymmärtäen. Ne syytkin kuvaillaan uskollisesti ja laveasti, mutta aitosuomalaisten toimintatavoista ei puhuta juurikaan mitään, ei katukylttien tervaamisista, ei mielenosoituksista, ei rynnäköistä Helsingin yliopiston rehtorin työhuoneeseen. Ylioppilaiden luentolakko ja kansalaisadressi sentään mainitaan, samoin Svenska Dagenin koululaistappelut vuonna 1933 ja toki vuoden 1935 ylimääräiset valtiopäivät käsitellään jarrutuskeskusteluineen. Kuinka ollakaan, millään tavalla ei vihjata siihen, että kyseessä olisi ollut mikään kiihkoilun tapainenkaan.

Pohjoismaisen suuntauksen kirjoittajat selvittävät asiallisesti, samoin toisen maailmansodan. Sotalapsien kohdalla kirja jopa antaa arvoa ruotsalaisille lasten vastaanottamisesta ja hoitamisesta! Sitten seuraavaksi tullaankin evakkojen asuttamiseen ja monia uusaitosuomalaisia vieläkin kaivelevaan asiaan, siihen, että karjalaisia ei asutettu ruotsinkielisille alueille, eli ruotsinkielisten viljelijöiden ei siten tarvinnut luovuttaa evakoille maata – Porkkalan evakoita ei tietenkään mainita. Kielirauhakomitean työ ja tulokset kuvataan nekin. Loppuosa kirjasta tulee jo niin lähelle nykyaikaa, että se nykyaika hyppää mukaan lähes joka sivulla. Historiallinen esitys antaa tilaa pamfletille, eikä kirjan loppuosaa mitenkään voi arvioida historiallisena yleisesityksenä olematta kohtuuton kirjan kirjoittajia kohtaan.

Toisen maailmansodan jälkeinen osuus onkin – tavallaan – kirjan parasta antia. Nyt ei nimittäin lukija millään voi enää pitää kirjaa muuna kuin pamflettina, keskustelukirjana, jonka tarkoitus on herättää ajatuksia ja tunteita. Tällöin ei ole enää kovin suurta väliä sillä, onko kirjan antama kokonaiskuva asioista ollenkaan tasapuolinen tai vastaako se sitä, miten useimmat muut asiat näkevät. Nyt on kyse vain siitä, miten ruotsin kieltä ja ruotsalaisuutta kiihkeästi vastustavat ihmiset ne näkevät. Toki kirjoittajakunta on valikoinut edelleenkin tosiasiansa suurella vaivalla omiin näkemyksiin sopivasti, ja toki vasta-argumenteille löytyisi tueksi vähintäänkin yhtä hyvää fakta-aineistoa. Ja toki yksittäistapauksista tehdään aivan liian pitkälle meneviä yleistyksiä, mutta nyt kaikki ties kuinka monta vuosikymmentä vuotta vanhat asiat kytketään suoraan ja avoimesti nykypäivään. Jos käsittelisin tätä kirjaa historiallisen esityksenä, minun täytyisi pitää tätä tapaa anteeksiantamattomana, mutta keskustelua herättävään pamflettiin tällainen kyllä sopii. Kyseessä ei siis enää ole asiallisuuteen pyrkivä yleisesitys, vaan pamfletti tai pikemminkin suoranainen propaganda.

On kuitenkin sanottava, että kirjan näkemys suomalaisesta kielipolitiikasta viimeisen puolen vuosisadan aikana on aika erikoinen. Kirjoittajien mukaan vuoden 1944 kielirauhan jälkeen Ruotsalainen Kansanpuolue on onnistunut ”kaksikielistämään” koko Suomen, toisin sanoen ruotsinkielisillä on oikeus palveluihin omalla äidinkielellään kaikkialla Suomessa, kirjoittajien mukaan vasta vuodesta 2003 lähtien – tarkistin asian vuoden 1922 kielilaista ja voin kertoa, että tieto on perätön. Tämä kaksikielisyyslinja näkyy taas merkitsevän Suomen ”hiipivää ruotsalaistamista”, mikä näkyy mm. siinä, että meidän kolikoihimme tuli 1980-luvulla myös ruotsinkieliset tekstit ja valtionhallinnossa on kaksikielisiä kaavakkeita. Vielä räikeämpää ruotsalaistamista on se, että eurokolikot jopa Suomen urheilujoukkueiden paidat ovat vain ruotsinkielisin tekstein varustettuja! Enpä ole muuten tullut koskaan mieltäneeksi tuota kolikkojemme tekstiä ”Finland” nimenomaan ruotsalaiseksi. Tätä samaa kaksikielistämistä, tai siis ruotsalaistamista ovat näemmä koulujen kielikylvytkin. Kuulostaa lähes vainoharhaiselta, mutta kaipa tuon joku noinkin voi kokea.

Itsestään selvää lienee, että kirjassa argumentoidaan innolla koulujen ”pakkoruotsia” vastaan ja Ahvenanmaan erityisasema on näköjään suuri vääryys, sekä taloudellisesti että kielellisesti. Yllättävää ei liene sekään, että ruotsinsuomalaisten kieltämättä huono kohtelu nostetaan kirjassa esille. Näistä tuo viimeinen kohta olisikin sellainen, johon olisi ihan aiheellista puuttua, mutta oliko ihan pakko sortua esittelemään sitä, miten ruotsalaiset katsovat meitä suomalaisia muka nenänvarttaan pitkin, pitäen meitä alempiarvoisina moukkina? Jälleen kerran kirjoittajat ovat nostaneet kokoelman yksittäistapauksia ja lehtiartikkeleita kuvastamaan kaikkien ruotsalaisten kuvaa kaikista suomalaisista, maiden hallitukset mukaan lukien. Tulos saa todellakin epäilemään kirjoittajien rehellisyyttä edes itselleen. Outoa on sekin, että tornionlaaksolaisten tapaa nähdä oma puheenpartensa omana kielenään, meänkielenä, ei kirjassa hyväksytä. Kirja nostaa kaikenlaisia muitakin asioita esille, joita on tässä turha lähteä sen enempää ruotimaan, samaan tapaan niissä katsellaan asioita, näkökenttä on kapea ja vielä varsin paksujen, värillisten lasien suodattama. Lopuksi kirjoittavat esiin vuodet 2009–2010, jolloin kuulemma tapahtui suuri ja historiallinen käänne Suomen kielipolitiikassa. Onkohan joku muukin kuin Suomalaisuuden Liiton aktivistijoukko huomannut tämän? Tueksi on pinottu joukko lehtiotsikoita, joiden merkittävyyttä minun on suoraan sanoen vaikea nähdä.

Kirjaa vaivaa loppujen lopuksi useampikin paha vika. Ensinnäkin kirjaa varten on kyllä tehty yllättävän paljon työtä, mutta se on tehty vastoin kaikkia tieteellisiä tai edes journalistisia periaatteita. Nyt on siis jostain keksitty kirjalle kantava periaate tai suuri hypoteesi, ja haettu kaikki mahdollinen evidenssi sitä tukemaan. Hyvin siihen asti, mutta samalla on aivan yhtä huolellisesti jätetty näkemättä kaikki mahdolliset tosiasiat, näkökulmat ja tutkimukset, jotka ovat sitä suurta periaatetta tai hypoteesia vastaan. Näin ei kelvollinen tutkija tai hyvä journalisti tee, ei vaikka miten tekisi mieli.

Toiseksi kirja on kaiken evidenssin keräämisen jälkeen pantu kasaan leikkelemällä ja liimaamalla, ilman edes tyydyttävää asiantuntemusta. Tuloksena on kirja, jonka historiallisessa osassa ei taida tosiaankaan olla sivua ilman virhettä. Suoranaisten perättömyyksien lisäksi kirja vilisee lauseita, joissa mutkia on oiottu niin railakkaalla kädellä, että historiantuntija katselee syntyneitä lauseita ällistyneenä: niin, kaipa tuon noinkin voi sanoa, mutta tuota… Ja sitten on lauseita, joihin pelkkä huolimattomuus on tuonut typeriä virheitä: ”… Jämtlandin, Härjedalenin ja Gotlannin ruotsalaistaminen oli helppoa, koska niiden norjalaisen väestön murre oli lähellä ruotsin kieltä”. Jaa että Gotlannin norjalainen väestö? Tällaiset virheet ovat useimmiten vain pikkuvirheitä, mutta silti lukijaa häiritsee, kun heti kirjan alussa viitataan karttaan sivulla 11, jolla onkin aivan toinen kartta – se tekstin tarkoittama kartta on sivulla 12. Hämäävää on myös E. G. Ehrströmin kutsuminen Ekströmiksi sivulla 35. Lisäksi kirjan suomen kieli on paikoin hyvinkin huonoa. Luulisi juuri suomalaisuuden varjelemiseen erikoistuneen liiton julkaisevan hyvällä suomen kielellä kirjoitettuja tekstejä, mutta kaipa se olisi ollut liian vaivalloista.

Mukana on vielä yksi heikkouden laji, se, ettei väitteitä perustella asianmukaisesti. Tämä käy parhaiten ilmi sivuilla 23–24, joilla käsitellään Suomen asemaa Ruotsin valtakunnan taloudessa. Teesinä, on, että suomea ei edes haluttu kehittää, vaan kaikki resurssit ohjattiin Ruotsiin. Tämä on kuulemma myös syy siihen, ettei Suomessa ole yhtään ”kivitaloja tai muita arvokkaita perusrakenteita” tuolta ajalta – perätönhän tuokin väite on, kuten jokainen vaikkapa Turussa, Hattulassa tai Lohjalla joskus piipahtanut lienee pannut merkille. Kun sitten kirjoittajat ryhtyvät selvittelemään Suomen osuutta valtakunnan taloudessa, he esittävät lukuja Suomen osuudesta valtakunnan verotuloista, mutta eivät anna mitään mittatikkua näiden lukujen arvioimiseen. Oikea tapa olisi toki ollut antaa vertailun pohjaksi väkilukutietoja, mutta nämä on jätetty jostain syystä pois. Esimerkkinä siitä, miten Suomesta kaikki resurssit virtasivat Ruotsiin, kerrotaan, että vuosina 1573 ja 1582 kruunun verotuloista neljännes tuli Suomesta. Kun valtakunnanpuoliskojen väkilukuja ei anneta, ei luku kerro yhtikäs mitään, ei liioin tieto siitä, että suurvalta-aikana osuus laski jonnekin 9 %:n tietämiin. Mistään riistosta ei todista sekään, että ”1700-luvulla Suomen maksamat verot hädin tuskin riittivät Suomen hallinnosta ja maahan sijoitetusta sotaväestä aiheutuviin menoihin”. Tuo lausehan tuntuu todistavan, että riistoa ei tuolloin ollut!

Itämaasta itsenäisyyteen on siis pantu huolimattomasti kokoon joidenkin (salaisuudeksi jäänee, keiden) suurella vaivalla esiin kaivamista tiedonsirpaleista ja tekstinpätkistä. Kyllähän tälläkin tavalla voisi kai saada hyvän kirjan kasaan, mutta se olisi vaatinut kirjan toimittajilta hyvin aktiivista otetta ja kykyä korjailla niitä tekstinpätkiä tarvittaessa kovallakin kädellä. Näin ei nyt selvästikään ole päässyt käymään, joten tulos on mitä on. Kirjan kannessa kehaistaan tosiaankin, että ”Tietokirja nojaa historia-alan huippuasiantuntijoiden teoksiin, kooten jo tiedeyhteisön kritiikin läpäissyttä tietoa omien päätelmiensä pohjaksi”. Niille lukijoille, jotka ovat jaksaneet kahlata tätä artikkelia tähän asti, lienee jo käynyt selväksi, ettei asian laita ole näin. Tietoa on kyllä koottu, mutta se ei läheskään aina nojaa huippuasiantuntijoiden teksteihin, eikä etenkään nykyisen tiedeyhteisön kritiikin läpäisseeseen tietoon. Osittain kirja nojaa tiedeyhteisön ties kuinka kauan sitten hyväksymiin tuloksiin, osittain taas se nojaa yksittäisiin kirjoihin ja artikkeleihin, joita vastaan on toisaalla polemisoitu kovastikin. Toki se nojaa monin paikoin ihan päteväänkin tutkimustietoon, joskin silloin sitä on monesti lainattu harhaanjohtavasti.

Kirja on siis kelvoton historian yleisesitykseksi, mutta kärkevänä pamflettina sen saattaisi hyväksyäkin, jos se olisi pantu huolellisemmin kokoon. Kirjoittajien tapa omistautua tykkänään yhdelle asialle ja poimia vain itselleen mieluisat tosiasiat (ja nekin vain suomeksi) on estänyt heitä näkemästä omaa kirjoituspöytäänsä laajemmalle suomalaiseen yhteiskuntaan, ruotsalaisesta puhumattakaan. Kirjan loppuosaa sen omalaatuinen tekotapa haittaa vähemmän kuin varsinaisesti historiallista osaa, mutta kyllä tässäkin viitseliäs toimittaja olisi saanut nostettua kirjan tasoa roimasti. Tällöin olisi kyllä kirjan varsinainen sanoma kyllä kärsinyt kovasti.

Kaiken kaikkiaan en voi suositella kirjaa edes paperinkeräykseen, koska siinä on muovitetut pahvikannet.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *