Suomenkielinen käännös Judith Schalanskyn (s. 1980) teoksesta Kaukaisten saarten atlas (Atlas der abgelegenen Inseln, 2009) osui varsin sopivaan väliin – pandemian aikana matkailuala on luisunut ymmärrettävään laskusuhdanteeseen ja ainakin toistaiseksi suurin osa maailmanmatkailusta tulee tapahtumaan visusti nojatuolin syleilyssä.

Rautaesiripun takana Itä-Saksassa syntynyt Schalansky kertoo kasvaneensa karttakirjojen parissa ja säilyttäneensä mielenkiintonsa niiden avaamiin maailmoihin sen jälkeenkin, kun kommunistiblokki romahti ja tilaisuus ulkomaille matkustamiseen avautui. Schalanskylle karttakirjojen maailma tarjoaa erityislaatuisia mahdollisuuksia liittää todellisuutta saumattomasti yhteen taiteen kanssa. Kertomuksiin liittyvät huolella tehdyt karttapiirrokset ovat graafisena suunnittelijanakin toimivan Schalanskyn omaa käsialaa. Vaikuttava ulkoasu on tuonut teokselle lukuisia palkintoja.

Poesian julkaisema suomennos jäi äkillisesti menehtyneen monipuolisen kirjallisuusvaikuttajan, runoilijan ja kääntäjän Marko Niemen (1974-2019) viimeiseksi työksi. Kristian Blombergin ja Raisa Marjamäen viimeistelemä suomennos on kauttaaltaan erinomaista kieltä, joka ei missään kohdin tunnu käännetyltä vaan soljuu kuin alun perinkin suomeksi kirjoitetetussa teoksessa.

Rikkaasta aluskasvustosta rannattomille aavoille

Kaukaisten saarten atlaan tarinat ammentavat laajalta pohjalta – osa teoksen viehätystä onkin kertomusten alkuperän haeskelu erilaisista alaa sivuavista teoksista ja internetin maailmasta. Napoleonin (St. Helena) ja Amelia Earhartin (Howland) kaltaisten henkilöiden kohtalot ovat varmasti kaikille tuttuja, mutta suurelta osin teos liikkuu tuntemattomammilla vesillä. Ehkä tunnetummat tarinat ovatkin ensisijaisesti mukana vakuuttamassa lukijalle, etteivät obskuurimmatkaan kertomukset ole täysin hatusta vedettyjä?

Teoksen lähteistö on runsasta ja monenkirjavaa, aivan kuten sen käsittelemät aihepiiritkin. Marc Liblinin (Rapa Iti) tarinaan törmännee todennäköisemmin Kosmisilla Parapäivillä myytävissä teoksissa kuin akateemisissa julkaisusarjoissa. Joka tapauksessa kyseessä on kiehtova kertomus, joka Schalanskyn kertomassa, yksinkertaisen runollisessa muodossaan muistuttaa Jorge Luis Borgesin tarinoita.

Liukumat esseistisestä muodosta kohti poeettisempaa hahmoa tapahtuvat kautta teoksen lähes huomaamatta. Lukijan eteen avautuu rikosmysteerejä, etnografiaa, luonnonkuvauksia, ekokatastrofeja, lähes surrealistisiksi yltyviä kohtaamisia vieraan maailman kanssa, kolonialismin kritiikkiä, työpaikkatarjouksia, löytöretkitarinoita, merirosvoaarteiden etsintää, vaikuttavia etäisyyden ja yksinäisyyden kuvauksia, sekä tietysti itsessäänkin kiehtovista matkakirjoista poimittuja sattumuksia.

Kirjan lukeminen johtaa toisten kirjojen lukemiseen – Schalanskyyn uppouduttuaan saattaa hakea seuraavaksi Antonio Pigafettan lokikirjan tai Robert Dean Frisbien The Book of Puka-Pukan tutkittavakseen. Vaihtoehtoja riittää. Kaukaisten saarten atlaan parista alkanut matka jatkuu yhä kauemmas ja kauemmas.

Kertomus, kuvitelma ja kokemus

Teoksen alaotsikko ”Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään” puhuttelee varmastikin kaikkia, jotka hakevat ihmeen tuntua varsinaisen matkustamisen kokemuksen sijaan kaikenlaisten kartta- ja matkakirjojen selailusta. Epäilemättä Schalanskyn teoksesta nauttivat myös sellaiset lukijat, jotka tasaisin väliajoin palaavat Herodotoksen ja muiden maailmaa kiertäneiden tarinaniskijöiden äärelle kummallisten anekdoottien ja mieltä vaivaamaan jäävien outojen kertomuksenpätkien tähden.

Vaikka maailmasta olisikin tullut läpikotaisin tunnettu ja turistisoitu – klisee, jota paljon toistellaan, oli se sitten totta tai ei – kirjallisuuden maailma on vapaa seikkailulle. Tämä on enemmän tai vähemmän myös Schalanskyn ohjelmanjulistus. Kaukaisten saarten atlaan kohdalla se on luonut pohjan vaikuttavalle teokselle, joka ohjelmallisesti nostaa kokemukset ja näkökulmat paikkojen ja sijaintien yläpuolelle.

Esipuheessaan Schalansky toteaa, että kartografian tulisi viimein lunastaa paikkansa taiteen piirissä ja karttakirjojen tulisi saada paikkansa kaunokirjallisuuden joukossa. Historiallisessa mielessä voidaan tietysti todeta, että näinhän asia itse asiassa pitkään olikin – vasta modernilla ajalla näennäiseen eksaktiuteen pyrkivä maailmankuvaus on siirtänyt taideteosten kaltaiset, outojen hirviöiden ja valkoisten läiskien täyttämät kartat ja myös kaunokirjallisuutena ansiokkaat matkakertomukset ja kronikat sivuun varsinaisen maantieteen piiristä.

On syytä painottaa, että toisin kuin Schalanskyn itse esipuheessaan toteaa, Kaukaisten saarten atlas ei tuo kartogarafiaa ensi kertaa kirjallisuuden pariin vaan pikemminkin teos tekee paluun erilaisten maailmankuvausten juurille, todellisuuteen missä taidetta ja tiedettä ei vielä eroteltu toisistaan modernien määritelmien mukaisesti. Sen kaltaisessa maailmankokemuksessa on jo itsessäänkin paljon pohdittavaa.