MERSUA EI JÄTETÄ!

Moskovan suomalaiset Venäjän murroksessa 1991 ja 1993

"Evakuointivalmisteluissa nousi yksi kysymys yli muiden. Mitä tehdä verovapaiden Jaguaarien, Mersujen, Bemarien ja Volvojen kanssa, jos kriisi puhkeaa? … Myöhemmin kun pidimme harjoituksen ja ihmiset ajoivat autoillaan lähetystön tuntumaan, Yrjö Karinen (=ministerineuvos, P.S.) muistaa heittäneensä kysymyksen jollekin suomalaiselle: ´Autoasiako tässä on tärkein?´ Silloin yhdestä autosta oli kajahtanut takaisin: ´Mersua en kyllä jätä!´ (s. 53-56)

Presidentti Urho Kekkosen entinen adjutantti Esa Seppänen toimi 1990-luvulla Moskovassa paitsi Finn-Stroin johtajana, myös lähetystön ja suomalaisen siirtokunnan, "kolonian" turvallisuuskoordinaattorina. Hänellä oli siis näköalapaikka ja ilmeisesti, ainakin periaatteessa, tavallista tarkemmat tiedot siitä mitä kaupungissa tapahtui elokuussa 1991 ja lokakuussa 1993. Korostan, että periaatteessa, "v printsipe", sillä näköjään kukaan ei todellisuudessa osannut ennakoida sen paremmin Gennadi Janajevin johdolla tapahtunutta vanhoillisten kommunistien vallankaappausyritystä kuin Moskovan Valkoisen talon pommittamiseen päättynyttä välienselvittelyä presidentti Boris Jeltsinin "uudistajien" ja puhemies Ruslan Hasbulatovin johtamien Venäjän parlamentin "vanhoillisten" kesken.

Mutta lähestyvän kriisin merkkejä ei Venäjällä 1990-91 liikkunut voinut olla havaitsematta. Siksipä myös everstiluutnantti Esa Seppäsen palveluja tarvittiin lähes tuhanteen nousevan suomalaiskolonian mahdolliseksi evakuoimiseksi, tilanteen kärjistyessä esim. aseellisiksi yhteenotoiksi tai avoimeksi kapinaksi.

Kuuma elokuu 1991, musta lokakuu 1993 -kirjassa varsinaiset evakuiontisuunnitelmat ovat kuitenkin täysin toissijaisia. Ne esitelläänkin ylimalkaisesti, lähinnä laskelmina siitä kuinka monta autoa lähetystön pihaan voidaan tarvittaessa parkkeerata ja kuinka turvata sinne ensi hätään pakenevien suomalaisten bensa-ruoka-ja juomahuolto – nimenomaan tässä järjestyksessä. Sitä kuinka keskikaupungilta ja lähetystöstä olisi sitten myöhemmin selvitty lentokentälle tai maanteitse kohti Pietaria ja rajaa ei kirjassa käsitellä. Ehkäpä ammattisotilas Seppänen vaikenee tietoisesti moisista yksityiskohdista? Evakuointisuunnitelmallehan saattaa Venäjän epävakaissa oloissa olla käyttöä tulevaisuudessakin?

Kirjan esipuheessaan Seppänen uskoo onnistuneensa "tekemään sekä historiallista dokumenttia että myös ensimmäisen kerran tästä aihepiiristä Suomessa … silminnäkijöiden autenttisia kertomuksia" (s.15). Se on paljon luvattu, mutta silminnäkijäkertomuksia ei ainakaan kirjaksi asti ole aikaisemmin koottukaan. Valitettavasti nämä autenttiset todistajat ovat Seppäselläkin useimmiten puhelimen pärinään heränneitä, lähetystön suojista tai talojensa parvekkeilta tapahtumia kurkkivia uteliaita, Moskovan liikenneruuhkiin juuttuneita suomalaisia tai CNN-kanavalta tietoa hakevia journalisteja. Toki mukana on sellaisia Venäjä-ammattilaisiakin kuten toimittajat Martti Hosia, Reijo Nikkilä, Jyrki Saarikoski tai Martti Valkonen, mutta heidän osuutensa on kuriositeetti. Venäläisiä tietolähteitä ovat journalisti "Volodja" ja muutamat muut "Igorit" sekä tietysti presidenttien Mihail Gorbatshov – Boris Jeltsin kirjallinen tuotanto. Vaikka tekijä on haastatellut monia suomalaisia Moskovassa toimineita huippujohtajia ja poliitikkoja (ex-presidentti Mauno Koivistoa myöten), sitaateista ja tulkinnoista ei välity paljon muuta kuin se tosiasia, että sekä elokuu 1991 – ja sitä seurannut Neuvostoliiton faktinen hajoaminen joulukuussa 1991 – että lokakuu 1993 yllättivät yhtä lailla Suomen poliittisen johdon kuin "neuvostodiplomatiaan" ja kauppaan erikoistuneen eliitinkin. Tämän olemme saaneet kuulla jo monesta lähteestä muutenkin.

Kuitenkin Moskovan arjen ja venäläisen poliittisen kulttuurinkin täytyisi olla Seppäselle perin juurin tuttuja juttuja, koska maassa on eletty lähimain vuosikymmen. Venäjänkieliset "bardak, dermo, pokazuha, smuta, vsjo normalno" solahtavat sujuvasti tekstissä. Mutta lukija pettyy tuon tuostakin – mihinkään syvemmälle venäläisyyden syövereihin ei eksytä eivätkä edes päähenkilöt, suomalaiset haastateltavat suostu kertomaan oikeastaan mitään sivu diplomatian. Ehkäpä haastateltavat ovatkin olleet liian sivullisia tai korkeassa asemassa?

Entäpä jos Seppänen olisi vaivautunut jututtamaan vaikkapa 1990-luvun alkuvuosina Moskovassa opiskelleita suomalaisia, jotka hän on muutenkin unohtanut koko evakuointisuunnitelmastaan!? Heitähän pääkaupungissa kuten Pietarissakin oli vähintään kymmenittäin ja juuri opiskelijat elivät, jos niin voidaan sanoa, ehkä vieläkin lähempänä moskovalaista tavallista arkea ja kadunmiestä näinä kriisikausinakin. Myös maan poliittista tilannetta ruodittiin varsin aktiivisesti juuri yliopistojen ja korkeakoulujen auditorioissa, käytävillä ja asuntoloissa. Mihin tämä "kolonia" unohtui ja miksi?

Vuoden 1991 elokuun putshista kirja välittää kuitenkin samalla tavalla ylimalkaisesti kaiken sen journalistisen tiedon, mikä tästä vodkanhöyryisestä kaappausdraamasta on jo muutenkin ollut saatavilla – höystettynä muutamalla tunnekuohuisella sisäpiiri-mielipiteellä Ja ainoat, todella tapahtumien polttopisteessä lokakuussa 1993 olleiden silminnäkijäkuvaukset löytyvät vasta kirjan loppupuolelta (s. 309-337). Siellä esim. Laitisen perhe – joka myös on päässyt sopivasti evakuointisuunnitelmissa unohtumaan! – tilittää kokemuksiaan suoraan Valkoisen talon naapurustosta.

Mitään dokumenttiaineistoon tai haastatteluihin pohjautuvaa analyysia on myös turha haeskella. Toisaalta Seppäsen käyttämää käsitteistöä voi hyvällä syyllä kritisoida. Vaikka elokuusta 1991 käytetäänkin aika yleisesti vallankaappausyritys / "putsh"-termiä, olen harvemmin törmännyt lokakuun 1993 tapahtumien kohdalla määritelmään "vallankumous". Tekijän näkemyksen mukaan lokakuun päivinä oltiin kuitenkin tekemässä toisintoa vuodesta 1917 ja vain "kahden kerroksen päässä sisällissodasta" kun Ruslan Hasbulatovia ja varapresidentti Aleksandr Rutshkoita tukevat joukot olivat vähällä vallata Ostankinon televisiotornin.

Seppäsen sympatiat ovat yksiselitteisesti presidentti Boris Jeltsinin puolella ja aikamoista asenteellisuutta osoittaa puhuminen "ovelasta ja viekkaasta tsetseenistä", parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatovista, joka "informoi mäkättävällä pässinäänellään kannattajiaan" (s. 284). Siellä täällä esiintyy myös "mylvivä kansanjoukko" ja muuten harhaanjohdet ja "kiihottamalla" liikkeelle saadut, sinänsä "epäpoliittiset" venäläiset. Yleisemminkin asenteellisuus näkyy myös kaikessa siinä kuvamateriaalissa, mikä suomalaiskatsojillekin Vnäjän monista kriiseistä tavallisesti välitetään: näemme ruudussa aina vanhan mummon tai papparaisen kantamassa iänikuista Stalin-portrettiaan!

Totta tietysti on, että vuoteen 1993 mennessä glasnost ja perestroika-politiikan kuohuntavuodet olivat auttamattomasti ohi ja suurin osa venäläisistä tyytyi sivustakatsojan rooliin kun Valkoista taloa pommitettiin. Olisi kuitenkin ehkä voinut eritellä hieman tarkemmin millaisesta valtataistelusta tällöin oli kyse presidentinvallan ja parlamentin välillä. Tuskin Boris Jeltsinin lähipiirilläkään ja ns. uudistajilla oli aivan puhtaat jauhot pussissa kun pitkän vitkuttelun jälkeen päätettiin – kirjaimellisesti ja asevoimin – hajottaa oma parlamentti?! Melkoinen tapahtumaketju sinänsä, peräti maailmanhistoriallisessakin mielessä. Eikä Venäjällä kansalaissota syttynyt edes siitä! Kannattaa kuvitelmissa siirtää Moskovan Valkoinen talo jonnekin toiselle mantereelle…

Entä sitten ne suomalaisten mersut, bemarit ja volvot? Miksi ne olivat niin tärkeitä kun kriisi uhkasi eivätkä kaikki kärryt tahtoneet mahtua Moskovan lähetystön nurmikentällekään? No tietysti siksi, että monelle firman miehelle verovapaasti ostettavissa oleva menopeli oli tärkein motiivi lähteä töihin Moskovaan – "Useat olivat lisäksi panneet autoon koko omaisuutensa", toteaa Seppänenkin (s. 53).

Pentti Stranius
Venäjä-tutkija
Joensuun yo / Karjalan tutkimuslaitos