Viime sotien jälkeisten Neuvostoliitolle tehtyjen alueluovutusten ja -vuokrausten myötä yli 420 000 suomalaista oli jäänyt koditta. Heidän asuttamisekseen oli talvisodan jälkeen säädetty pika-asutuslaki ja jatkosodan jälkeen maanhankintalaki. Jälkimmäiseen kirjattiin pykäliä, joiden nojalla ruotsin- ja kaksikielisiin kuntiin sijoitettavan suomenkielisen siirtoväen määrää rajoitettiin (92 §) sekä mahdollistettiin uudisraivaaminen maiden säilyttämiseksi pakkolunastukselta (53 §). Nämä kohdat aiheuttivat kiivasta keskustelua jo omana aikanaan, ja yhä kuulee esityksiä, joiden mukaan ”ruotsalaiset pääsivät vähemmällä” tai ettei ”karjalaisia asutettu ruotsinkielisiin kuntiin”.

Historioitsijoiden Aapo Roseliuksen ja Tuomas Teporan kirja Muukalaisten invaasio – Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940–1950 tutkii suomenkielisten asettumista ruotsinkielisille alueille. Teos on saatavissa myös ruotsiksi. Keskeistä tutkimuksessa on kumota myytti siitä, ettei alueille lainkaan sijoitettu siirtoväkeä ja tarkastella eri väestöryhmien suhtautumista toisiinsa sekä käsitysten taustoja. Karjalaisia tutkiva kuulee väitettä tämän tästä yleisöluentojen yhteydessä ja virheellinen tieto on eksynyt myös esimerkiksi Suomen Maatalouden Historian osaan II.

Tarkasteluun on otettu mukaan siirtoväen sijoittumisen lisäksi suomenkielisten ja ruotsinkielisten asenteet ja käsitykset toisistaan. Etenkin talvisodan yhtenäisyyden henkeä ja sen rapautumista käsitellään tarkkaan. Lähteinä on käytetty muun muassa arkistoja, aikaisempaa tutkimusta, muistelmakirjallisuutta sekä sanomalehtikirjoituksia. Varsinkin kärkeviä aikalaiskirjoituksia sekä mielialailmoituksia käytetään käsitysten avaamiseen.

Teos jakaantuu käytännössä neljään lukuun: Tunnusteluun, Mullistukseen, Järkytykseen ja Torjuntaan. Tunnustelu käsittelee talvisodan aikaa, Mullistus välirauhan ja jatkosodan aikaa, Järkytys jatkosotaa seurannutta aikaa ja Torjunta maanhankintalain ja vuoden 1946 sijoitussuunnitelman vaikutusta. Alussa selostetaan kielitaistelun ja aitosuomalaisuuden taustoja ja loppuluvuissa luodaan katsauksia tapahtuneisiin muutoksiin ja asutustoimintaan kokonaisuutena.

Talvisota toi evakoita ruotsin- ja kaksikielisiin kuntiin

Kirjan parasta antia ovat luvut 1 ja 2 eli talvisotaan ja välirauhan aikaan keskittyvät luvut. Käsittely on sujuvaa ja etenkin välirauhan aikaisen ”rauhankriisin” käsittely on pääasiassa hyvää. Samalla käydään läpi kulttuurisen, evakkouteen pohjautuvan karjalaisuuden syntyä. Tärkeää on, että talvisodan jälkeinen pika-asutuslaki näyttäytyi ruotsalaisille aitosuomalaisena aseena, keinona asuttaa valtion rahoittamana suomenkielistä väestöä ruotsinkielisten keskuuteen.

Evakoiden lisäksi talvisodan yhteydessä käsitellään hyvin ruotsinkielisten ”sotakelpoisuuteen” liitettyjä myyttejä. Ruotsinkielisten väitetty pelkuruus Summan murtuessa 1940 ja muita myyttejä tuodaan hyvin esille, käsitellään monipuolisesti ja kyseenalaistetaan. Kirjoittajat olisivat voineet mainita, että ruotsinkielisen Pohjanmaan tappioiden suhteellinen vähäisyys johtui paljolti siitä, että alue oli ollut jo sisällissodan ja sen aikaisen Pietarsaaren tykistökoulun ajoista alkaen raskaan kenttätykistön rekrytointialuetta. Alueellinen liikekannallepano, jossa tietyt pitäjät muodostivat eri aselajien yksiköt, selittää paljon tappioiden keskittymistä tiettyihin kuntiin Suomessa. Viesti- ja tykistöyksiköitä, eli pääasiassa etulinjan takana palvelleita yksiköitä perustaneet kunnat selvisivät sodasta vähemmällä kuin jalkaväkikomppanioita perustaneet.

Summan surmankorsu

Koska teoksessa nostetaan rintamatapahtumia esille, olisi siinä voinut mainita myös ”Summan surmankorsun” murhenäytelmän 13.2.1940, jolloin 32 henkeä, pääosin ruotsinkielisiä larsmolaisia tykkimiehiä menehtyi jäätyään majoituskorsu Lisaan ansaan ja puna-armeijalaisten räjäytettyä korsun.

Sivuhuomiona kuvaavaa talvisodan historian myytinluomiselle on, että populaarissa historiankirjoituksessa ja lehtiartikkeleissa Summan surmankorsun murhenäytelmä yhdistetään tämän tästä Summan miljoonalinnakkeen/miljoonabunkkerin tuhoon, jonka (”suomalaisten”) puolustajien väitetään kaatuneen viimeiseen mieheen. Näin väitetään esimerkiksi Turun Tienoon kirjoituksessa ”Suomen tasavallan kohtalon hetkiä 77 vuotta sitten” (9.2.2017). Kirjoitus Talvisodan päivät Länsi-Savossa (7.2.2000) taas väittää bunkkerin sisällä yhä olevan 28 vaasalaisen jäänteet.

Todellisuudessa bunkkereiden räjäytyshetkellä sisällä oli enää neljä sotilasta, joista yksi, maalahtelainen Gunnar Storm (1911–1990), selvisi pahoin haavoittuneena ja palasi 1940 sotavankeudesta. Valtaosa bunkkerin puolustajista oli päässyt pakenemaan. Etupäässä suomenruotsalainen tragedia on tapahtumapaikkaa siirtämällä muuttunut ”suomalaiseksi” tragediaksi. Aiheesta on lisää Vakka-Suomen Suojeluskuntien Perinneyhdistyksen perinpohjaisessa teoksessa Summan Surmankorsu ja Miljoonalinnakkeen tuho (2004).

Muutamat alaluvut, etenkin Kielivähemmistönä evakkojen joukossa -luvussa (s. 53–60) ja niissä esiin tuodut yksityiskohdat, kuten Muolaan venäjänkieliset Varsinais-Suomessa ovat lyhykäisyydessään hieman irrallisia, mutta mielenkiintoisia. Moni kiinnostava kohta tosin olisi kaivannut lähdeviitteen, esimerkiksi kyyröläläisiä koskeva kohta

”Neuvostoliitto ei myöskään välittänyt vaatia venäjänkielisen väestön jäämistä paikoilleen vaan antoi esimerkiksi Kyyrölän ja Muolaan venäjänkielisten jäädä evakuointipaikkakunnilleen muun muassa kaksikieliselle Paraisille. Osa heistä ei ollut vielä tuolloin Suomen kansalaisia.” (s. 32)

Tässä on myös lapsus. Muolaa oli kunta, jossa oli neljä venäjänkielistä kylää: Kyyrölä, Sudenoja, Parkkila ja Kangaspelto. Kyyrölän kunta oli liittynyt Muolaaseen 1934.

Kurkijoen Sorjon kylän ruotsia puhuvien sijoittamisen vaiheet on käsitelty kiinnostavasti. Monet heistä asettuivat Pernajaan. Kirjoittajat eivät tosin mainitse, että nämä pika-asutustiloille asettuneet ruotsinkieliset sorjolaiset olivat jatkosodan aikana Laatokan rannalla käytyään muuttuneet sodan jälkeisessä sijoitussuunnitelmassa Pernajaan pika-asutustiloille palaaviksi suomenkielisiksi. Samoin Viipurin ruotsinkieliset katoavat tarkastelusta harmillisen nopeasti.

Ongelmallinen jatkosodan jälkeinen aika

Sen sijaan vuoden 1944 jälkeisten tapahtumien käsittelyssä on monia ongelmia, ja poimin tähän arvioon joitakin esimerkkitapauksia: käytännössä virheitä ja kestämättömiä tulkintoja on niin suurissa kuin pienissä asioissa lukuisia. Käsitykseni perustuu sille, että toimin Evakot Suomen ruotsinkielisillä alueilla -hankkeessa tutkijana ja olen kerännyt aiheesta laajan aineiston. Roseliuksen ja Teporan teoksessa on ongelmia niin yksityiskohdissa kuin laajoissa väitteissä.

Yksi ongelma on, että tutkijat ovat nimenomaan historiallisten myyttien ja ääriliikkeiden tuntijoita, mutta monet evakkojen sijoittamiseen liittyvät vaikeudet olivat pikemminkin käytännöllisiä kuin ideologisia. Tausta näkyy esimerkiksi Mannerheimin Kirkniemen kartanon maita käsittelevässä alaluvussa (ss. 218–221), jossa suorastaan ilakoidaan ja piehtaroidaan sillä, että sotamarsalkka oli tekemisissä vuorineuvos Petter Forsströmin, tunnetun äärioikeistolaisen kanssa. Tätä alleviivaa kohta Mannerheim-säätiön synnystä, johon liittyen tekijät kirjoittavat

”SKP:n Työkansan Sanomat sai kuin tarjottimella aiheen ilkkua itsekkäälle ja etuoikeutetulle kartanonherralle, joka veljeili Forsströmin kaltaisen fasistin kanssa” (s. 220).

Tässä Työkansan Sanomien (14.7.1946) nimimerkki Poraajan kirjoituksessa ei kuitenkaan f-sanaa käytetä. Ilmeisesti episodin repostelun tarkoitus on saada kirjaan – edes yksi – viite Roseliuksen aikaisempaan teokseen Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (2016).

Mannerheim-säätiön synnyssä oli ilmeisesti myös Asutusasiainosaston johtajalla Veikko Vennamolla vaikutusta, joka ehdotti Kirkniemen kartanon säätiöimistä. Kirjoittajat ilakoivat:

”Historian ironiaa on, että mikäli Vennamon kertomukseen on luottaminen, Mannerheim-säätiön alkusysäyksen lausui tuleva Suomen Maaseudun Puolueen johtaja.”

Tähän liittyy toinen tulkintoja ohjaava ongelma: Kirjan läpi Veikko Vennamon toimintaa 1940-luvulla tarkastellaan, kuin hän olisi jo tuolloin ollut vuonna 1959 perustetun populistipuolueen puheenjohtaja.

Esimerkiksi luku ”Vennamon vedätys” (203–205), jossa käsitellään Vennamon marraskuussa 1945 asuntotilojen ja -tonttien perustamista koskevaa kirjelmää, antaa ymmärtää paljon. Tuolloin kyse oli siitä, miten kunnissa jo asuva ja työskentelevä siirtoväki vaikutti sijoitettavien määriin etenkin, kun pienimmät asutustilat piti antaa kunnista, joissa hakijalla oli työpaikka. Kieroilevan populistin sijaan Vennamo lähestyi tosiasiassa asiaa käytännön virkamiehen näkökulmasta. Hän oli kysynyt jo toukokuussa 1945, heti maanhankintalain tultua eduskunnassa voimaan, asiaan kantaa valtioneuvostolta. Tuolloin J.K. Paasikivi oli pitänyt asiaa ”vähämerkityksellisenä” ja laatinut muistion, jonka mukaan kunnissa jo asuva ja työskentelevä siirtoväki ei vaikuttanut kielipykälän rajoihin. Paasikivi oli tosin aina valmis pyörtämään kantansa ruotsinkielisten painostuksen alla.

Tilastollisia oikkuja

Tutkijat väittävät, että vuoteen 1950 mennessä noin 10 000 karjalaista oli asettunut ruotsinkielisille alueille eli kielipykälästä huolimatta määrä oli suuri. Lisäksi he esittävät, että kielipykälän vuoksi 350 tilaa jäi perustamatta ja ”vain” 1200 henkeä sijoittamatta, eli maanhankintalailla rajoituksineen ei ollut käytännön merkitystä väestömuutoksille. Molemmat luvut ovat suorastaan tahallaan vääristyneitä ja harhaanjohtavia.

Erityisen suuri ongelma on, että kirjoittajat eivät tunnu tutustuneen kuin pinnallisesti konkreettisiin suunnitelmiin siitä, miten paljon siirtoväkeä suunniteltiin sijoitettavan ruotsin- ja kaksikielisiin kuntiin. Ainoa kuntakohtainen tarkka esitys annetaan Pernajasta, ja vain siksi että Olle Sirén on käynyt ne läpi Pernajan pitäjän historiikissaan Pernå sockens historia IV, (1999), mistä ne on suoraan lainattu.

Muut kuntakohtaiset esitykset ovat ylimalkaisia: esimerkiksi Bromarvista mainitaan, että kuntaan asettui 59 karjalaista. Todellinen luku on kuitenkin pienempi: Viimeisen tarkan lähtökunnat erottelevan siirtoväen laskennan mukaan, joka tehtiin kesäkuussa 1949, kunnassa oli 36 terijokelaista. Myöhemmissä laskennoissa luku on suurempi, koska Porkkalasta evakuoidut ja muu siirtoväki on laskettu yhteen. Kirjoittajat myös väittävät, että

”Kielipykälä kosketti eritoten Uudenmaan ja Varsinais-Suomen ruotsin- ja kaksikielisiä seutuja. Kaupungeissa pykälää ei voitu soveltaa, mutta esimerkiksi Helsingin maalaiskunta ja Espoo kuuluivat sen piiriin.”

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, vaan kaksikielisten Turun ja Helsingin kaupunkien sijoitussuunnitelma kuului nimenomaan 30.8.1946 vahvistettuun ruotsin- ja kaksikielisten kuntien sijoitussuunnitelmaan. Koska asukasluku oli vanhastaan suuri, oli kielipykälä merkityksetön. Tuhannetkaan sijoitettavat evakot eivät merkinneet edes prosentin muutosta kielisuhteisiin, ja kaupunkeihin tultiin yleensä asumaan vuokralle, ei valtion rahoittamalle asutustilalle. Usein yksittäisen kunnan käsittely jää tekstissä ainakin puolinaiseksi.

Argumentoidessaan 10 000 kuntiin muuttaneen suomenkielisen puolesta kirjoittajat käyttävät toistuvasti vuoden 1950 väestölaskentaa. Ongelmallista on, että vuoden 1950 tilastossa Karjalasta saapunut suomenkielinen ja Porkkalasta evakuoitu ruotsinkielinen siirtoväki on laskettu yhteen, joten tästä väestölaskennasta ei voi johtaa erillistä suomenkielisen siirtoväen määrää. Seurauksena on, että läntisellä Uudellamaalla, minne pääosa ruotsinkielisistä sijoittui, koko siirtoväen tulkitseminen suomenkielisiksi aiheuttaa tilastoihin melkoisia heittoja. Kummallista sinänsä, Helsingin Kirjamessujen verkossa 25.10. 2020 lähetetyssä haastattelussa Tuomas Tepora väitti kirjasta keskustellessaan, ettei vuonna 1950 siirtoväkeä enää eritelty omaksi ryhmäkseen. Varsinaisten siirtoväkeen keskittyvien viranomaisten luovuttua tilastoinnista joulukuussa 1949 sosiaali- ja terveysministeriö jatkoi siirtoväen kuntakohtaista tilastointia vielä vuoteen 1952.

Muuta tietoa karjalaisten sijoittumisesta ja tulosta ruotsinkielisiin kuntiin on käytetty toistuvasti hätiköiden, mikä lisää tutkimuksen epäluotettavuutta. Esimerkiksi kirjoittajien selostaessa sijoitussuunnitelman vaikutusta Uudellamaalla he mainitsevat, että täällä

”132 entisen pika-asutustilan takaisinsaajaa olivat oikeutettuja suuntaamaan muuttokuormansa etelärannikolle” (s. 200).

Lukuun sisältyvät kaikki pika-asutustilat ruotsin- ja kaksikielisissä kunnissa, myös Varsinais-Suomen, joita oli 12 Paraisilla ja 17 Kemiössä. Todellisuudessa Uudellamaalla oli 103 pika-asutustilalle oikeutettua.

Huvittavaa sinänsä, kirjoittajat puivat pitkään Espoon asioita mainiten kirkkonummelaisten muuton alueelle (235–239) mutta jättävät mainitsematta, että aluksi evakuoidun väestön asutusliike täällä oli nimenomaan ruotsinkielisten eduksi: lyhyessä ajassa kielisuhteet muuttuivat 6 % ruotsinkielisten määrän kasvaessa nopeasti, mihin puututtiin kiivaasti Maalautakunnassa. Määrä rikkoi räikeästi kielipykälää – ruotsinkielisten eduksi. Kirkkonummelaisten sijoittaminen Espooseen oli tapahtunut Asutusasiainosaston selän takana ja jopa lautakunnan ruotsinkielinen jäsen Henrik Kullberg oli omien sanojensa mukaan sijoittamisesta tietämätön.

Kirjassa väitetään, ja kirjoittajat ovat toistaneet useissa haastatteluissa, että kielipykälän vuoksi 350 tilaa jäi perustamatta suomenkieliselle siirtoväelle (s. 203) ja 1200 henkeä sijoittamatta. Tätä toistetaan mm. sanamuodossa

”kielipykälän noudattaminen esti vain noin 1 200 karjalaisen asuttamisen ruotsin- ja kaksikielisille seuduille koko maassa. Kyse oli lopulta noin 300 viljelystilasta. Tästä osapuolet näyttävästi taistelivat.” (283)

Viidenkymmenen tilan katoaminen 80 sivun jälkeen kirjoittajien argumenteissa pistää silmään.

Tällä J. K. Paasikiven päiväkirjassaan käyttämällä luvulla ei voi arvioida kielipykälän kokonaisvaikutusta. Pykälä oli vahvistettu maanhankintalain myötä 1945, jolloin kuntiin sijoitettavaa suomenkielisen siirtoväen määrää rajoitettiin.

Pykälän vahvistamisen jälkeen keskusteltiin vuosina 1945–1946 siitä, tulisiko ruotsin- ja kaksikielisten kuntiin sijoittaa karjalaisia niin paljon, että kielisuhteet muuttuisivat 2 % vai 4 % suomenkielisten eduksi. Paasikivi ja ruotsinkieliset ajoivat 2 % muutosta, kun taas Asutusasiainosaston maalautakunta ehdotti 4 % linjaa. Ruotsinkielisten ehdotus käytännössä eliminoi suomenkielisten maanviljelijöiden sijoittamisen useisiin kuntiin.

Paasikiven argumentti pohjautui ruotsinkielisiltä saatuun ehdotukseen, joka löytyy J. K. Paasikiven arkistosta nimellä Kaksikieliset ja yksikieliset ruotsalaiset kunnat, joissa maalautakunnan hyväksymä ja ruotsalaisten ehdottama sijoitussuunnitelma huomattavimmin eroavat toisistaan. Käytännössä tämä ehdotus eliminoi suomenkielisen siirtoväkeen kuuluvan maanviljelijäväestön sijoittamisen suurimpiin kaksikielisiin kuntiin.  Sana ”huomattavimmin” viittaa siihen, että myös muissa kunnissa oli eroja ja näin todella oli.

Asutusasiainosaston syyskuussa 1946 tekemän laskelman mukaan hyväksytyn 2 % suunnitelman ja hylätyn maalautakunnan 4 % suunnitelman erotus oli 2102 perhettä, sillä 2 % suunnitelmassa eliminoitiin myös suuri määrä asuntotiloja ja -tontteja. Kielipykälän alkuperäinen ehdotus, niin sanottu kielilakitulkinta, jonka Paasikivi kumosi, oli ettei kuntien kielellinen luonne saa suomenkielisen siirtoväen sijoittamisen vuoksi muuttua eli yksikielisestä ruotsinkielisestä kunnasta ei saanut tulla kaksikielistä, kaksikielisen kunnan enemmistö ei saanut muuttua eikä kaksikielinen kunta, jossa ruotsi oli vähemmistön kieli, saanut muuttua suomenkieliseksi.

Toteutuneen 2 % suunnitelman erotus ”kielilakilinjan” 3833 sijoitettavaan perheeseen supisti määrän 1217 perheeseen, eli 2616 perhettä jäi sijoittamatta. Mikäli arvioidaan, että yksittäiselle tilalle sijoitettiin nelihenkinen karjalaisperhe, jäi kielipykälän ankarimman tulkinnan vuoksi yli 10 000 karjalaista sijoittamatta etelän ruotsin- ja kaksikielisiin kuntiin ja he joutuivat hakemaan uutta kotia muualta.

Kirjoittajat olisivat löytäneet Paasikiven hokemasta 350 tilasta poikkeavaa tietoa myös käsittelemästään arkistoaineistosta, esimerkiksi sivulla 200 viitataan Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipisteessä säilytettäviin Talousneuvoston muistioihin. Muistioista on otettu tilastotietoa asiakirjasta, jonka alalaidassa lukee selvästi, että kielipykälän vuoksi käyttämättä jääneelle maa-alalle ”voitaisiin muodostaa ainakin noin 700 viljelystilaa siirtoväkeen kuuluville maansaajille”. Viljelystila tarkoittaa tässä suurinta asutustilan muotoa eli noin 15 hehtaarin tilaa. Kirjoittajat kiertävät keskustelua luvun oikeellisuudesta kysymällä

”On näkökulmakysymys, osuiko Paasikivi maaliin kirjoittaessaan, että kamppailu muutaman sadan perheen sijoittamisen puolesta ruotsalaisalueille ei maksanut vaivaa.” (s. 247)

Arvoitukseksi jää, miten paljon siirtoväkeä olisi kielikuntiin voitu sijoittaa, mikäli minkäänlaista kielipykälää ei olisi ollut. Laskelman tekemistä hankaloittaa sekin, että sijoitettavien mahdollista määrää kasvatti vuodesta 1945 alkaen maanlunastuslautakuntien ja muiden viranomaisten laskennat, jotka jatkuvasti kasvattivat kunnissa olevan viljelykelpoisen maan määriä aikaisemmista arvioista. Jotkut kunnat olivat lisäksi toimittaneet Maatalousministeriölle alkuun tietoja pelkästään maatalousmaasta, eli valmiista pellosta, mutta eivät maatalouskelpoisesta maasta eli helposti pelloksi muokattavasta maasta.

Huonoa Karjalan ja asutustoiminnan tuntemusta

Kirjoittajien Karjalan olojen tuntemus on heikkoa. Tämä näkyy muun muassa suurena lapsusten määränä, mutta myös kirjoittajien yleisissä käsityksissä. Evakuoinnin jälkeen saadut uudet tilat esitetään evakoille suorastaan edullisina, koska karjalainen kotonaan ”sinnitteli muutaman hehtaarin maakaistaleella” (s. 40) mutta sai nyt suuremman tilan. Todellisuudessa Karjalankannaksen pienet tilat olivat tuottoisia ja sivutöistä saadut ansiot toivat monelle hyvän elannon. Karjalaisten laulun ”Ei oo meillä rikkautta/Eikä maamme viljavaa” ei pidä paikkaansa. Tottumus sivutuloihin auttoi sopeutumaan sodan jälkeen. Kirjoittajien mukaan

”Asutuspolitiikan tuloksena oli savotta-Suomi, jossa maaseudun väestö ei saanut riittävää toimeentuloa pellosta vaan joutui käymään töissä metsätyömailla ja tehtailla.” (s. 84)

Toimeentulo muista töistä oli kuitenkin arkea jo ennen sotaa eikä ”savotta-Suomelle” ollut sodan jälkeisessä taloudellisessa tai poliittisessa tilanteessa realistista vaihtoehtoa.

Muutenkin maatalous- ja asutuspolitiikkaa läpikäyvissä luvuissa Asutuspoliittinen perinne (ss. 81–84) sekä Suuri maareformi (ss. 191–196) on paljon puutteita. Asutustoiminta ja pientilallisuus näyttäytyy ensisijaisesti populistisena identiteettipolitiikkana. Sitä, että tilojen perustamisen taustalla kummitteli sisällissodan aave, ei huomioida.

Suomi eli ennen I maailmansotaa Saksan ja Venäjän tuontiviljasta, ja 1917–1918 mullistusten aiheuttama konkreettinen nälkä johti osaltaan sisällissotaan. Sodan jälkeen maan omavaraisuutta haluttiin kehittää. Asutuspoliittista perinnettä käsittelevästä luvusta on jätetty pois vuoden 1936 asutuslaki, vaikka se oli melkein sellaisenaan pohjana pika-asutuslaille. Kirjoittajien maanhankintalaista ja asutustoiminnasta esittämät väitteet

”Sodan jälkeisessä yhteiskunnassa maanomistus nähtiin sosiaalipoliittisena ennakointina mahdollisesti kärjistyviä yhteiskunnallisia ongelmia vastaan. Tulevaisuuden tuotantorakenteen nopeita muutoksia ei osattu eikä haluttukaan ennakoida.” (s. 192)

tai

”Näyttäisi kuitenkin siltä, että monet maanviljelyskonkarit ja viljelijäväestöä edustaneet poliitikot eivät osanneet tai pikemmin halunneet huomioida maanviljelysmenetelmien kehittymistä.” (s. 195)

eivät pidä paikkaansa. Kirjoittajilta on jäänyt huomaamatta, että samaan aikaan kun maanhankintalakia toimeenpantiin olivat sen keskeiset virkamiehet työstämässä vuoden 1936 asutuslakia korvaavaa maankäyttölakia. Lakia työstäneen lautakunnan pöytäkirjoista käy ilmi, että ”maanviljelyskonkarit ja viljelijäväestöä edustaneet poliitikot” osasivat oikein hyvin ennustaa laajan muuttoliikkeen taajamiin, teollisuuden kasvun sekä tilojen tuoton kasvamisen maatalouden voimaperäistämisen myötä: Tilat vähenisivät, mutta omavaraisuus säilyisi. Mottona oli ”maanhankintalaki oli karjalaisia varten ja uusi laki seuraavaa sukupolvea varten”.

Kirjoittajat mainitsevat Karjalan kalastajien ammatista luopumisen (s. 253), mitä selittää suurelta osin se, etteivät uudet kalastustilat usein olleet elinkelpoisia. Etenkin Koiviston silakanpyynti oli ollut tuottoisaa ja harvasta paikasta muualla Suomessa sai vastaavia saaliita. Koivistolaiset, joihin ryhmänä kielipykälä vaikutti eniten pirstoen pitäjän eri puolille maata, ovat kirjassa vain vähän esillä.

Samoin Karjalan puoluepoliittisissa suhteissa kirjoittajien tuntemus on joko heikkoa tai sitten tiedot ovat tahallaan liioiteltuja. Karjala esitetään yksipuolisesti maaseudun osalta populistisen Maalaisliiton yksityisalueena ja samalla luodaan mielikuvaa siitä, että karjalaisten etujen ajaminen oli pikemminkin vahvasti kansallispopulistinen liike eikä välttämätöntä sodasta toipumiselle. Tämä mielikuva luodaan heti kirjan alussa sivulla 11:

 ”Puoluerajoja ylittänyt aitosuomalaisuus kannusti horjuttamaan ruotsinkielisten liian vahvaksi koettua yhteiskunnallista asemaa. Populistisen liikkeen läheisin poliittinen koti oli kuitenkin maalaisliitto. Se puolestaan edusti itseoikeutetusti karjalaisia pienviljelijöitä, jotka muodostivat pääosan siirtoväestä.”

Kuitenkin esimerkiksi Leo Paukkusen teoksesta Siirtokarjalaiset nyky-Suomessa (1989) olisi käynyt menetettyjen alueiden kunnallisvaalituloksia analysoimalla ilmi, että sosialidemokraatit ja maalaisliitto olivat useissa maalaiskunnissa tasavahvoja ja joissakin kunnissa SDP oli jopa enemmistössä. Karjalaiset sanomalehdet Karjala ja Laatokka tituleerataan jatkuvasti kokoomuslaisiksi, vaikka ne olivat jatkosodan aikana julistautuneet sitoutumattomiksi. Syynä oli tuskastuminen puolueen linjaan korvauslakia laadittaessa.

Julkisuudessa ilmaistuja käsityksiä karjalaisiin liitetyistä likaisuudesta ja laiskuudesta esitellään Muukalaisten invaasiossa toteavaan sävyyn (ss. 25, 126, 161, 216) ja esitetään sinänsä oikea havainto, että epäsiisteyteen liitetyt mielikuvat ovat yleisiä vieraiden ihmisryhmien kohdatessa.

Laajassa karjalaisia koskevassa tutkimusaineistossa ilmiöt ovat kuitenkin huomattavasti monimuotoisempia kuin mitä Roselius ja Tepora esittävät. FT Pirkko Sallinen-Gimpl on tutkinut väitöskirjassaan Siirtokarjalainen identiteetti ja kulttuurien kohtaaminen (1994) käsitysten perusteita ja laajuutta. Esimerkiksi karjalaisten työaika ei Sallinen–Gimblen väitöskirjan perusteella käynyt kellon vaan työtarpeen mukaan. Velli- ja kaappikellon tahdittamana töihin läntisen työkulttuurin mukaan marssivat pitivät työnsä jo urakalla valmiiksi tehneitä karjalaisia laiskoina. Sallinen-Gimblin väitöskirjaa kirjoittajat eivät mainitse, mutta hänen vuonna 1982 järjestämänsä ja väitöskirjassaan hyödyntämänsä asutustoimintaa koskevan Museoviraston 29. kansanperinteen keruukilpailun aineistot ovat Muukalaisten invaasioon kelvanneet.

Lopuksi

Lyhyet ja napakat, puolestatoista sivusta kolmeen sivuun mittaiset alaluvut ovat helposti omaksuttavaa tekstiä. Otsikointi tosin on paikoitellen yliampuvaa kuten ”Pusan pulja” tai mainittu ”Vennamon vedätys”. Sujuvien lukujen hintana on etenkin kirjan jälkimmäisellä puoliskolla mutkat suoriksi -tyyli ja väljä käsittely, jossa monikaan argumentti tai yksityiskohta ei kestä tarkempaa vertailua alkuperäis-, aikalais- tai muuhun tutkimusaineistoon. Argumentointi on usein yksipuolista ja yliyksinkertaistavaa.

Kokonaisuutena kirjan talvisotaa käsittelevät osuudet ovat pääosin hyvää ja monipuolista tutkimusta, mutta jatkosodan jälkeinen osuus on epäluotettava ja poleeminen. Jatkosotaa käsittelevien lukujen lomassa on toki myös kestäviä päätelmiä ja havaintoja, esimerkiksi kirjoittajien esille tuomaa papiston kylmyyttä (s. 155) siirtoväkeä kohtaan todella moitittiin muun muassa Siirtoväen huollon ilmoituksissa. Samoin oikeina havaintoina esitetään kaupungistumisen vaikutus siirtoväen pitkäaikaiseen sijoittumiseen ja kielisuhteiden väistämätön muuttuminen. Keskeisiä väitteitä perustellaan kuitenkin kyseenalaisesti, ja kielipykälän merkityksen vähättely on ohjannut liikaa aineiston käyttöä ja tulkintaa.

Teos on väljästi viitattu. Selvästi useista erilaisista lähteistä kootuista tiedoista rakennetut kappaleet saattavat olla kokonaan ilman viitettä tai viite on vain yhteen käsitellyistä asioista. Tämä lienee luettavuuden nimessä tehty ratkaisu. Toisinaan hyvin keskeinen laaja väite tai johtopäätös voi viitteen perusteella rakentua yhdelle ainoalle aikalaiskirjoitukselle. Tämä avaa helposti oven aineistojen valikoivalle käytölle.