Ihmiskunta tuottaa ja tallentaa nyt moninkertaisesti uutta dataa verrattuna aikaan ennen tietokoneiden yleistymistä. Suuri osa siitä on ihmisiin liittyviä henkilötietoja: päivityksiä, valokuvia, videoita, paikkatietoja, metadataa ja muuta tietoa siitä, missä ja miten maailmassa olemme, kenen kanssa ja mitä teemme. Pelkästään YouTubeen ladataan joka minuutti yli 500 tuntia videota – 80 vuotta videota joka päivä.

Tämä on myös muuttanut tapoja, joilla meistä jää jälkiä maailmaan sen jälkeen kun poistumme siitä. Facebookilla on jo nyt noin 50 miljoonaa kuolleen ihmisen profiilia ja jos kehitys jatkuu samanlaisena, vuonna 2098 kuolleiden käyttäjien määrä ylittää elävien lukumäärän. Internet on muuttanut paitsi tapaa, jolla elämme, myös tapaa jolla kuolemme ja suremme kuolleita.

Davide Siston Verkon muisti: elämä ja kuolema somessa keskittyy näihin teemoihin käsitellessään tapoja, joilla verkottuneet tietokoneet ovat muuttaneet tapaamme muistaa ja unohtaa, erityisesti ihmisiä, jotka ovat poistuneet keskuudestamme. Sisto on italialainen filosofi, joka on aiemmin kirjoittanut digitaalisesta kuolemasta ja tämä kirja rakentuu löyhästi hänen aiempien kirjoitustensa varaan.

Loput kirjasta on kirjallisuusmetaforia, Siston omia kokemuksia, viittauksia populaarikulttuuriin ja kirjava kokoelma erilaisia ajattelijoita Schellingistä Derridaan ja Ruskoffista Harariin. Nämä eivät niinkään muodosta jonkinlaista teoreettista kokonaisuutta kuin tarjoa kimmokkeita, kun Sisto kimpoilee aiheesta toiseen. Lopputulos on viitteitä vilisevä pitkä essee, josta oppii tuntemaan paitsi tanatologiaa myös Siston mieltymyksen metallimusiikkiin ja grungeen.

Kirjaa lukiessa ei voi olla huomaamatta, että se on kirjoitettu italialaisille. Se viittaa verkkosivuihin, henkilöihin ja kirjoituksiin, jotka ovat epäilemättä tuttuja ainakin kohdeyleisössä oleville italialaisille, mutta eivät aukene Suomesta katsottuna kovin hyvin. Italialaiselle lukijalle voi olla nostalgista miettiä kadonneita verkkosivuja, mutta tuo kokemus jää aika ohueksi, jos ei ole koskaan vieraillut kyseisellä sivustolla. Alkukielen näkee myös lähdeluettelosta: suurin osa lähteistä on italialaisia ja kansainväliset lähteet viittaavat useimmiten italialaiseen käännökseen.

Facebookin korostaminen ja muut sosiaalisen median muodot

Varsinaiseksi internetin tai sosiaalisen median kehityksen kuvaukseksi kirjasta ei ole. Alkupuolella kirjaa Sisto suorittaa pikaisen historiallisen kertauksen siitä, miten päädyimme Arpanetistä Facebookkiin, painottaen Italiassa suosittuja palveluita ja kehityskulkuja. Kirjan taustoitus jättää paljon epäselväksi, mutta erityisesti jäin miettimään, mitä Sisto tarkoittaa sanoessaan että MySpacen yhdistäminen sosiaalisen median syntyyn on virhe – hän ei koskaan vaivaudu selittämään mikä tämä minunkin tekemäni virhe on ja miksi minun pitäisi lakata tekemästä se.

Facebook on oikeastaan Siston metonyymi kaikelle sille, mistä kirjassa kirjoitetaan. Esiin nousee myös esimerkkejä muista sosiaalisen median tai internetin käytön muodoista, mutta aina kun hän ei erityisesti kirjoita jostain muusta, kirjoittaa hän vähintään implisiittisesti Facebookista. Sisto samaistaa Facebookin varsin rohkeasti yhteen sen luojista, Mark Zuckerbergiin, ja kirjalle tyypilliseen ilmaisutapaan toteaa, että hän on ”päävastuullinen informaatiosielujemme hiljattaiseen moninkertaistumiseen” (s. 14). Tätä filosofia ei voi ainakaan syyttää tylsästä kirjoittamisesta.

Sen sijaan voi ehkä kysyä, mitä Sisto jättää huomaamatta keskittyessään kaikkein ilmeisimpään sosiaalisen median jättiin maailmassa, joka on perusteellisesti muuttunut internetin myötä. Olisi virhe aliarvioida Facebookin rooli maailmassa, mutta kannattaa kuitenkin myös muistaa, että palvelulla on yhä alle kolme miljardia käyttäjää maailman seitsemästä miljardista ihmisestä ja käyttäjien määrä on laskenut vuodesta 2018 alkaen.

Eikä Facebook ole ainoa maailmaa muokannut jätti. Kirjassa mainitaan toistuvasti Youtube, mutta kertaakaan ei pysähdytä miettimään sen omistavan Googlen tavoitetta muokata koko maailma sellaiseen muotoon, että sitä voisi käsitellä datana. Facebook on ehkä täynnä ihmisten jakamia muistoja, mutta entä se maailma, jonka Google ikuisti kamera-autoillaan lupaa kysymättä ja ilman kuviin ikuisesti jäätyneiden ihmisten lupaa? Zuckerbergillä on epäilemättä tärkeä rooli uuden sosiaalisen median luomisessa, mutta maailman perustavanlaatuista muutosta ei voi palauttaa yksittäiseen teknologiamiljardööriin.

Internetkin unohtaa

Hieman yllättäen yksi asia, josta Sisto ei kirjoita on, että vaikka tietokoneet ovatkin ennenkuulumattoman tehokas tapa tallentaa tietoa, suuri osa asioista yhä unohtuu, hukkuu tai poistetaan. Internet Archiven yrityksistä huolimatta verkkosivut katoavat, linkit lakkaavat toimimasta ja internet unohtaa. Vuosituhannen alussa arvioitiin, että verkkosivut katosivat keskimäärin reilussa kahdessa kuukaudessa; vaikka aika olisi moninkertaistunut sen jälkeen, puhutaan yhä lyhyistä ajanjaksoista esimerkiksi julkaistuihin kirjoihin verrattuna.

Ensimmäiset verkkosivut rekisteröitiin 80-luvulla, alle puoli vuosisataa sitten. Monen ihmisen muisti on pidempi kuin internetin. Facebook näyttää nyt ikuiselta muistilta, mutta kuinka pitkä 16 vuotisen yrityksen muisti todella on, jos ihmisten henkilötietojen kaupittelun taloudellinen kannattavuus kääntyy laskuun tai joutuu vastatuuleen lainsäädännön takia? Facebook ei muista menneisyyttä, koska se pyrkisi olemaan arkisto muistoillemme, vaan koska nuo muistot ovat sen taloudellisen menestyksen edellytys.

Facebookin lisäksi kirja esittelee pitkän listan erilaisia esimerkkejä, jotka tavalla tai toisella liittyvät muistamiseen, kuolemaan ja internetiin. Sisto kirjoittaa kirjallisuudesta, Netflix-sarjoista, mukbangista (korealainen sosiaalisen syömisen trendi, jonka hän virheellisesti liittää ensisijaisesti Facebookkiin), syöpäblogaajista, Nirvana-yhtyeestä, lifeloggingista, älypuhelimista, antiikin lääketieteestä, täydellisestä muistista, unesta ja sen puutteesta, ja monesta muusta populaarikulttuurisesta tai filosofisesta aiheesta, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät kirjan aiheeseen.

Lopputulos on viihdyttävä, mutta hajanainen. Vaikutelmaa vahvistaa Siston korkealentoinen tapa kirjoittaa: kirjan toiseksi viimeinen lause pohdiskelee ”onko kirjoittaja kuvannut todella olemassa ollutta todellisuutta vai onko hän vain antanut muodon omille hallusinaatioilleen” (s. 143).

Sen sijaan, että kirja lopuksi kasaisi esitellyt ajatukset yhteen, Sisto vaihtaa aihetta ja antaa listan käytännöllisiä ohjeita ihmisille tällä teknologisen muistamisen ja unohtamisen aikakaudella: tee digitaalinen testamentti, puhu läheisillesi siitä, mitä tileillesi tapahtuu kuolemasi jälkeen ja kirjoita salasanasi ylös. Varsin käytännöllisiä ohjeita filosofilta.