Naisen tie tieteen huipulle on kivinen

Yliopisto-opiskelijoista yli puolet on nykyisin naisia, professoreista kolmasosa eikä kaikilla aloilla sitäkään. Naisen tie tieteen huipulle on kivinen ja epätasa-arvo näkyy kaikkialla, palkkausta myöten. Haastatteluihin ja tutkimuksiin perustuva kirja naisen asemasta yliopistomaailmassa on karua, mutta kiintoisaa ja ennen kaikkea silmiä avaavaa luettavaa.

Lahtinen, Anu , Vainikainen, Tuula : Proffapoluilla. Tutkittua ja koettua tiedenaisten elämästä . Avain , 2022. 264 sivua. ISBN 978-952-304-362-6.

Filosofian tohtori, dosentti Anu Lahtinen on historiantutkija, tietokirjailija ja tiedetoimittaja. Hän on hoitanut erilaisia professorin tehtäviä Helsingin yliopistossa vuodesta 2017 ja seuraa tiedemaailmaa ja korkeakoulupolitiikkaa myös Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajana.

Filosofian maisteri Tuula Vainikainen on tiedeviestinnän ammattilainen, joka on työskennellyt yliopistohallinnossa ja on nykyisin tuottelias tietokirjailija. Hän on ennen tätä kirjaa kirjoittanut 17 tietoteosta terveydestä, hyvinvoinnista ja naisen elämästä.

Proffapoluilla-kirjan esipuheessa kaksikko kertoo, että noin 600:lle yliopistojen yhteystietopalveluista kerätylle naisprofessorille lähetetty kysely toi 160 vastausta. Näiden lisäksi kirjan lähteinä on käytetty erilaisia raportteja, mietintöjä ja selvityksiä, lehtiartikkeleita ja uutisia sekä tutkimus- ja muuta kirjallisuutta, joten pohja on tukeva. Nootitusta ei ole käytetty, mutta useissa yhteyksissä lähdemaininta löytyy tekstistä. Haastateltavia siteeratessaan tekijät viittaavat heihin pelkästään tieteenalalla; poikkeuksena puolenkymmentä eri yliopistoja ja tieteenaloja edustavaa, omalla nimellään esiintyvää naisprofessoria.

Erivapaudella eteenpäin

Kirjan johdantoluku on nimetty hieman humoristisesti. ”Tasa-arvosta taisteltiin, naiset kertovat” ei sisällä niinkään nykynaisten kertomuksia, vaan toistasataa vuotta kattavan katsauksen naisten korkeakouluopintojen historiaan. 1800-luvulla heidän oli haettava erivapautta eli ”vapautusta sukupuolestaan” yliopistoon päästäkseen, ja kun tuo säädös vuonna 1901 kumottiin, yksi miehinen linnake opintopolkujen varrelle jäi. Lääkärin ammattiin aikovien naimattomien naisten oli näet haettava erillinen lupa vuoteen 1914 saakka, naimisissa olevien peräti vuoteen 1926 asti.

Naisopiskelijoiden määrä nuoren tasavallan harvalukuisissa korkeakouluissa kasvoi hyvin hitaasti, ja vielä verkkaisemmin nousi naisprofessorien määrä. Alma Söderhjelm sai monen mutkan jälkeen professuurin Åbo Akademista 1927, Laimi Leidenius nimitettiin Helsingin yliopiston naistentautien ja synnytysopin professoriksi kolme vuotta myöhemmin. Molemmat jäivät pitkäksi aikaa alansa ainokaisiksi, eikä Leideniukselle ole Helsinkiin ilmaantunut virkasisarta vieläkään.

Alma Söderhjelm. Kuva: Jan de Meyere Stockholms Stadsmuseum.

1950-luvun Suomessa korkeakouluja oli jo runsaammin, mutta naisprofessoreja vain yhden käden sormilla laskettava määrä. Vielä 1960–1970-luvuilla, kun naisten osuus yliopisto-opiskelijoista oli noussut yli puolen, väittelijöistä naisia oli vain noin kymmenen prosenttia ja vielä harvempi tohtori lähti proffapolulle.

Tilanne toki tasoittui hiljalleen: vuonna 2010, uuden yliopistolain tullessa voimaan, naisprofessoreja oli jo 25 % ja kymmenen vuotta myöhemmin 33 %. Vaikka kirja keskittyykin Suomen tilanteeseen ja suomalaisten naisten urapolkuihin ja lasikattoihin, selviää että niukkuudestaan huolimatta luvut edustavat kansainvälistä huipputasoa – ei siis ihme, että muutamia haastateltuja on ulkomaisissa kongresseissa luultu miespuolisen kollegan sihteereiksi.

Haastateltujen mukaan Pohjoismaissa naisprofessorit hyväksytään täysin, Keski- ja Etelä-Euroopassa voi olla hankalampaa eikä USA:kaan mikään tasa-arvon mallimaa ole, ei edes akateemisissa yhteyksissä.

Urapolkuja vai umpikujia?

Kaikista tieteenaloista lasketut prosentit eivät tietenkään kerro koko totuutta: on aloja, joissa opiskelijoina on runsaasti naisia, mutta professoreina vain muutama. Kirjan mukaan yksi tällainen ala on hammaslääketiede. Myös perinteisesti miehisiksi mielletyillä matemaattis-luonnontieteellisillä aloilla sukupuolijakauma on selkeä: naiset eivät edes hakeudu näiden alojen opintoihin siinä määrin kuin miehet. Jos hakeutuvat, opiskelevat ja valmistuvat, he menevät mieluummin opettajiksi kuin tutkijoiksi.

Kirjan mukaan lääkärikunnassa jako on ollut jokseenkin sama, mutta nyt tilanne on tasoittumassa. Teologiassa taas naisten etenemistä vaikeutti pitkään eli vuoteen 1986 saakka se, että teologian tohtorilta edellytettiin pappisvihkimystä ja vuoden palvelua pappina. Erivapauden voi silloinkin saada, mutta harva sitä haki. Nyt asetelma on kääntynyt päinvastaiseksi: enemmistö teologian tohtoreista on naisia.

Tieteenaloittain tehty tarkastelu osoittaa, että vaikka esimerkiksi osa yhteiskuntatieteellisistä aloista on nykyään naisvaltaisia, miehisiä linnakkeita riittää. Oikeustieteen professoreista naisia on 12 %, liikuntatieteissä 11 % ja teknisissä tieteissä vain 8 %. Niinpä kirjantekijät kysyvätkin, onko mies tiedemaailmassa normi ja nainen poikkeus – ja esittävät vahvan epäilyksen siitä, että näin on. Monen naisen urapolku on muuttunut umpikujaksi – jossakin kohdassa eteneminen on pysähtynyt tai se on ollut niin hankalaa, että asianomainen itse on päättänyt antaa periksi.

Ääriesimerkki on nimimerkin suojassa esiintyvän luonnontieteilijä Anneli Ahertajan tarina. Lahjakas nainen teki väitöksen jälkeen uraa ulkomailla, palasi sitten amerikkalaismiehensä kanssa Suomeen ja yliopistolleen, jossa havaitsi olevansa väitelleenä ylipätevä assistentiksi. Kun lehtoraattikin meni sivu suun ja avautunut professorinvirka räätälöitiin mieshakijalle, Ahertaja siirtyi toiseen yliopistoon, josta hän sai viran. Kovin hyvin ei mennyt sielläkään; syrjintää ja juonitteluja, jatkuvia kiistoja ja lopuksi ilmeisen laiton irtisanominen. Tästä huolimatta Ahertaja sanoo, että innostus tieteen tekemiseen on tallella ja vastoinkäymisissä se on jopa vahvistunut.

Kuka tukee?

Kirjan kiinnostavinta antia on luku, joka on otsikoitu ”Elettyä ja koettua”. Se on synteesi kyselyvastauksista kirjantekijöiden omilla kommenteilla ryyditettynä. Jokseenkin poleemista, mutta notkeasti etenevää tekstiä katkovat haastattelunpätkät, jotka nimettöminäkin todistavat, että kaikenlaista nämä naiset ovat uransa varrella joutuneet kokemaan. Monissa yliopistoissa ja oppiaineissa kun työt tuppaavat jakautumaan niin, että miehillä on hallussaan tutkimus ja johtaminen, naisilla opetus ja laadun kehittäminen. Puhumattakaan hallinnollisista töistä, joita toimisto- ja muun avustavan henkilöstön vähentyessä tulee aina vain lisää ja lisää.

Palkkaerojakin on. Tunnetun hokeman mukaan naisen euro on 80 senttiä, mutta professorinaisen kolikko on sentään hiukan kookkaampi. Professoriliiton mukaan miesten ja naisten kuukausipalkkojen ero vuonna 2020 oli 345 euroa. Pätevyydellä tai tehtävien erilaisuudella se ei selity.

Kokemuksistaan kertovat naiset eivät synkistele tai marise, ja he kokevat naiseudesta olevan hyötyäkin esimerkiksi siinä, että opiskelijat uskaltavat helpommin lähestyä heitä. Mutta puolensa ja puolensa: ihmisläheinen suhtautuminen voi johtaa siihen, että syliin kaadetaan kaikki lähiympäristön murheet. Ja vaikka ulkonäöstä ei kysyttykään, monessa vastauksessa se nousi esiin. Onneksi tiedenainen saa nykyisin näyttää ihan itseltään, ”rautarouvaksi” ei tarvitse ryhtyä eikä naisellisuuttaan kätkeä – jos kohta ei kovin paljon korostaakaan.

Epäkohtien ohella kirjassa nousevat esille myös positiiviset seikat. Kotitaustalla eli koulutetuilla vanhemmilla saattaa olla vaikutusta naisen menestykseen, kun esikuvat ovat joka päivä nähtävissä. Mutta yksi omalla nimellään esiintyvä haastateltava kertoo vanhempiensa käyneen pelkän kiertokoulun; hänestä tuli sukunsa ensimmäinen tohtori ja professori. Toinen taas luki itsensä ylioppilaaksi iltakoulussa kotiapulaisen työn ohella ja jatkoi siitä eteenpäin, aina oman tieteenalansa ensimmäiseksi professoriksi asti.

Merkitystä on mentoreilla ja muilla opiskelu- ja työympäristössä esiintyvillä tukijoilla, mutta tärkein tutkijanaisen uran etenemistä tukeva tieteen ulkopuolinen asia (tai siis tässä tapauksessa henkilö) on oma puoliso. Suhteellisen monesta vastauksesta näkyy, että silloin kun puoliso mainitaan, hän on joko samalla tai lähialalla.

Karua mutta kiinnostavaa

Noin puolet kirjasta käsittelee ja esittelee naisprofessoreja tieteenaloittain. Esittelyt ovat lyhyitä, mutta niihin mahtuu silti hyvin tietoa henkilön toiminnasta eri yliopistoissa, ja joistakin naisista on kerrottu myös työtovereiden tai oppilaiden arvioita. Näiltä osin teos voisi toimia oivallisena ”kuka kukin on” -tyyppisenä hakuteoksena, josta esimerkiksi toimittajat pystyisivät poimimaan juttuihinsa uusia kiinnostavia asiantuntijoita ja haastateltavia.

Akateemisten johtajanaisten esittelystä selviää, että suhteellisen vähän heitäkin on. Yliopistojen rehtoreista 18 % on naisia, mutta Helsingin yliopisto sai hiljattain ensimmäisen naisrehtorinsa ja Suomen Akatemia naispuolisen pääjohtajan, joten ehkä edistystä tapahtuu. Toisaalta: tiedekunnissa ja laitoksissa hoidetaan monia tehtäviä oman toimen ohella, joten nainen ei välttämättä halua hommaa, joka vie vähäisen vapaa-ajan, kun koti ja perhekin ovat olemassa. Useinhan uralla eteneminen, perheen perustaminen ja kasvattaminen osuvat suunnilleen samoihin vuosiin.

Kirjantekijöitä tiedenaiset eivät näytä aiemmin juuri kiinnostaneen, joten siinäkin mielessä teos on tervetullut. Muutamia vuosia sitten ilmestynyt Tiedenaisia-teos (Docendo 2019) esitteli kolmen naistekijän voimin 15 naista, mutta viisi vuotta aiemmin ilmestyneeseen Suomalaisia tieteen huipulla. 100 tieteen ja teknologian saavutusta -kirjaan (Gaudeamus 2014) mahtui vain 12 naista, ja kirjantekoa koordinoivassa 17-henkisessä ohjausryhmässä naisia oli yksi. Erilaiset palkinnot ja tunnustukset näyttävät akateemisessa maailmassa osuvan huomattavasti useammin miehille kuin naisille, eikä tiedenainen pääse edes postimerkkiin yhtä usein kuin vaikkapa naiskirjailija.

Yksiselitteistä tai tyhjentävää vastausta siihen, miksi naiset ovat suomalaisessa professorikunnassa vähemmistönä, ei kirja anna, mutta se esittää hyviä kysymyksiä ja paikkansapitäviä olettamuksia. Yksi nykytilanteen syy saattaa olla se, että naiset itse eivät ehkä halua niin innolla eteenpäin, sillä urasuuntautunutta ja vastuullisiin tehtäviin hakeutuvaa naista karsastetaan yhä. Tämä pitää paikkansa niin yliopistomaailmassa kuin sen ulkopuolellakin. Kulttuurisiin rakenteisiin ja piilosyrjintään on vaikea puuttua; aina niitä ei edes ole helppo tunnistaa.

Teos paljastaa siis sukupuoleen perustuvaa syrjintää, epämääräisiä menettelytapoja ja rakenteita, jotka olisi syytä romuttaa. Se on karua, mutta kiinnostavaa luettavaa, eivätkä siinä kuvatut ilmiöt ole vieraita tai harvinaisia akateemisen maailman ulkopuolellakaan. Toivottavasti kirjan innoittamana käynnistyy reipas, avoin keskustelu esiin nostetuista teemoista. Eikä sekään vielä riitä – tarvitaan myös tekoja. Mutta hyvä avaus tämä on!

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *