Neuvostoliiton sotilastiedustelun korkea-arvoinen vakooja ja upseeri Ursula Kuczynski, (tunnettiin myös nimillä: Ruth Werner, Ursula Hamburger ja Ursula Beurton (1907–2000) välitti kahden vuosikymmenen ajan vakoilutietoja Moskovaan, mutta vältti kiinnijäämisen turvallisuuspalveluiden epäilyistä huolimatta.

Ben Macintyren (s.1963) kirjauutuus keskittyy tähän suurelle yleisölle melko tuntemattoman agentti ”Sonjan” tarinaan, mutta nojaa pitkälti naisen omiin muistelmiin ja aikaisempiin tutkimuksiin. Teoksen ansio on näin ollen merkittäväksi luokitellun naisvakoojan tunnetuksi tekeminen laajalle lukijakunnalle – keräsihän Macintyren edellinen teos Vakooja ja petturi kansainvälistä mainetta. Uusia näkökulmia teos ei kuitenkaan tarjoa tiedustelu- ja vakoiluhistoriaa lukeneille.

Macintyre perustaa lähes elokuvan nopeudella etenevän kertomuksensa hyvin vahvasti Ursula Kuczynskin 1970-luvulla Ruth Wernerin nimellä DDR:ssä kirjoittamiin muistelmiin (Sonjas Rapport, 1977), vaikka samalla tuo esiin Itä-Saksan turvallisuuspalvelu Stasin mahdollisen kädenjäljen muistelmien muokkauksissa. Toisin sanoen, vaikka Macintyre tiedostaa kommunistisen propagandan mahdollisen vaikutuksen muistelmiin, havainto ei estä häntä nojaamasta niihin tai saa häntä pysähtymään muistelmien käytön problematiikan pohdintaan.

Muistelmien kertomaa Macintyre täydentää turvallisuuspalveluiden arkistoilla – kuten esimerkiksi John Green omassa, laajalle lukijakunnalle tuntemattomassa tutkimuksessaan – ja värittää kerrontaa perheenjäsenten kirjeenvaihtoa ja päähenkilön päiväkirjoja tutkimalla. Tosin lukija ei voi aina seurata, mitkä kirjassa esitetyistä tulkinnoista, reaktioista ja vuoropuheluista ovat lähteisiin perustuvaa tietoa, mikä Macintyren oman värikynän tuottamaa jälkeä.

Vaikka teos keskittyy hyvin tiiviisti agentti Sonjan omaan tarinaan, välittää se myös muita mielenkiintoisia henkilökuvia sekä tietoa ajan poliittisesta kontekstista, tiedustelun merkityksestä ja aikakauden tiedustelumaailman käytännöistä väärennetyistä passeista salaisiin tunnuksiin ja radiosähköttämisen haasteisiin.

Teoksen kiitäessä Ursulan matkassa Kiinassa, Moskovassa, Puolassa, Danzigissa, Sveitsissä ja Iso-Britanniassa lukijalle tulevat tutuiksi naisen syvä vakaumuksellisuus, vakoilumaailman konspiratiivisuuden vaatimukset sekä työhön liittyvä henkinen paine, ajoittainen tylsistyminen ja yksinäisyys.

Vakoilun ja äitiyden yhteensovittaminen

Saksanjuutalaisen älymystöperheen tytär, joka Weimarin tasavallan levottomuuksissa valitsi aatteekseen kommunismin ja fasismin vastustamisen, oli 23-vuotias ja kuudennella kuulla raskaana tullessaan värvätyksi Neuvostoliiton sotilastiedusteluun Shanghaissa vuonna 1930.  Koko kirjan läpäisevä asetelma onkin muistelmien tavoin aatteellisuuden ja perhe-elämän ristivedossa. Tämä tulee esiin jo teoksen alaotsikossa. Siinä missä Oleg Gordievskista kertova Vakooja ja petturi on tarkennettu kylmän sodan tärkeimmäksi vakoiluoperaatioksi, Agentti Sonja on naisen rinnakkaisia rooleja kuvaten: äiti, sotilas, rakastajatar, vakooja.

Alaotsikko on mukaelma ”Tinker, tailor, soldier, sailor…What will my husband be?” -lorusta ja John le Carrén vakoojaromaanin nimestä. Aviomiehen ja vakoojaromaanin petturin arvuuttelun tilalle on vaihdettu nainen monitahoisine rooleineen.  Ursula oli äiti, mutta ennen kaikkea hän oli vakaumuksensa näkökulmasta valintoja tehnyt vakooja, joka toimi kahden vuosikymmenen ajan neuvostotiedustelun aitiopaikoilla. Hän oli mukana Neuvostoliitolle tärkeässä Kaukoidässä, keskittyi natsi-Saksan vastaiseen toimintaan Sveitsissä ja välitti muiden haalimia ydinasesalaisuuksia Iso-Britanniasta Moskovaan ja vältti viimeisenkin kiinnijäämisen riskin paettuaan Itä-Saksaan vuonna 1950.

Ursula Kuczynskin tarinan mielenkiinto piilee osittain hänen epätavallisessa tavallisuudessaan, arkisen perhe-elämän ja salaisen työn modernissa yhteensovittamisessa. Näiden roolien ristivedon kuvaaminen perustuu kuitenkin vahvasti Ursulan omien muistelmien välittämään kuvaan, joten tältäkin osin Macintyrelta olisi voinut toivoa muistitiedon käytön problematisointia. On mahdollista, että vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitetuissa muistelmissa Ursula on kuvannut omaa ristivetoaan suhteessa toiminta-aikakautensa naiskuvaan.

Ben Macintyre ei sorru naisvakoojan samanlaiseen seksualisointiin, mistä Julie Wheelwright on kritisoinut joitakin agentti Sonjasta kirjoittaneita miehiä. Näissä teoksissa fiktiossa ja tiedusteluyhteisöjen sisällä vallinneet käsitykset seksuaalisuuttaan hyväksi käyttävistä femme fatale -naisvakoojista on taivutettu myös Ursula Kuczynskin käsittelyyn. MacIntyren teos kantaa kuitenkin joitakin kaikuja kohteensa seksualisoinnista. MacIntyre spekuloi esimerkiksi lyhyesti Sonjan ja toisen naisvakoojan suhteen mahdollisilla seksuaalisilla ulottuvuuksilla, vaikka

”Ursulan homoseksuaalisista taipumuksista ei ole näyttöä” (s. 51) ja tulkitsee yhdessä virkkeessään, että pyrkiessään keräämään tietoja naapurustostaan ”Ursula ei suinkaan ollut ensimmäinen vakooja, joka tehosti urkintaansa teerenpelin avulla.” (s. 143)

Sukupuolen hyöty vai viranomaisen kyvyttömyys?

Ben Macintyre esittää – Ursulan omien muistelmien tavoin – sukupuolen, äitiyden ja näennäisen arkisen perhe-elämän suojanneen Ursulaa turvallisuusviranmaisten epäilyiltä:

”Ursula hyödynsi sukupuolestaan koituvaa etua siekailematta.” (s. 300) ”Ajalle tyypillistä seksismiä kuvasti, että MI5:ssä pariskunnan mies nähtiin ensisijaisena uhkana, vaikka epäilysten polttopisteessä olisi pitänyt olla hänen vaimonsa.” (s. 280)

Uskon, että sukupuoli suojasi naisia viranomaisten epäilyiltä joissakin tilanteissa, tarjosi naisille erilaisia toiminnanmahdollisuuksia ja oli hyödyllinen kontrollin alla. Pidän kuitenkin käsitystä sukupuolen suojaavuudesta hieman yksinkertaistavana tulkintana, sillä samalla on muistettava, että Sveitsissä turvallisuuspoliisi vieraili Ursulan luona ja Iso-Britanniassa MI5 tarkkaili Ursulaa, tämän miestä ja lapsuudenperhettä. Ursula olisi voinut joutua kiinni jo Kiinassa, jos kiinni jääneet vakoojat olisivat paljastaneet hänen osuutensa.

Sukupuolta vahvemmin kyse oli varmasti turvallisuuspalveluiden epäpätevyydestä, minkä myös Macintyre nostaa esiin, ja todistusaineiston puutteesta. Iso-Britannian MI5 sai tiedon Ursulan radiolähettimestä, havainnoi perheen työttömyyden kanssa yhteensopimattoman toimeentulon, joka usein nähtiin viittauksena vakoiluun, tarkkaili postia, kuunteli puhelinta ja yllätti kuulustelulla.

Tässä yhteydessä Ben Macintyre nostaa esiin yhden erittäin kiinnostavan sivuhenkilön: kommunisminvastaista taistelua MI5:n miehisessä organisaatiossa käytännössä johtaneen Millicent Bagotin. Naisvirkailija yritti saada kollegansa toimimaan epäilyjen vahvistamiseksi, mutta syystä tai toisesta epäilyt jäivät tutkimatta. Epäilyjen tutkimattomuus yhdessä Ursulan Itä-Saksaan tekemän paon kanssa on kannatellut spekulaatioita MI5:een soluttautuneesta suojelijasta.

Kuka oli Erkki Noki?

Suomalaislukijalle mielenkiintoista olisi ollut, jos Macintyre olisi sivunnut tai löytänyt lisälähteitä erään agentti Sonjan muistelmissaan esittämän väitteen tueksi. Muistelmien mukaan Sveitsiin lähtö oli hänen oma valintansa. Suomi oli toinen hänelle esitetyistä vaihtoehdoista! Ursula arvioi maan Sveitsiä houkuttelevammaksi, mutta kielen ja kontaktien luomisen näkökulmasta haasteellisemmaksi vaihtoehdoksi. Olisiko sillä ollut oman maamme historiaan joku vaikutus, jos Neuvostoliiton sotilastiedustelun palkittu eversti olisi toiminut täältä käsin tai olisiko naisen oma kohtalo hänen taustansa vuoksi ollut erilainen, jos hän olisi jäänyt kiinni jatkosodan aikana?

Agentti Sonja on Aura Nurmen sujuvasti suomentama teos, joka avaa mielenkiintoisen kurkistusaukon vakoilun arkeen, ja herättää kysymyksiä vakaumuksellisuudesta sekä lojaliteeteista. Kirja on lukusuositus kaikille 1900-luvun alkupuoliskosta ja tiedustelusta kiinnostuneille. Lukiessa selviää myös, miten suomalainen ”Erkki Noki” liittyi agentti Sonjan tarinaan.

Kirjallisuus:

Green, John (2017): A Political Family – The Kuczynskis, Fascism, Espionage and the Cold War. Routledge.

Macintyre, Ben (2020): Vakooja ja Petturi – Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio. Atena. [Alkuperäisteos The Spy and the Traitor – The Greatest Espionage Story of the Cold War 2018]

Werner, Ruth (1991): Sonya’s Report. Chatto & Windus. [Vuonna 1977 ilmestyneestä saksankielisestä alkuperäisteoksesta hieman täydennelty englanninkielinen laitos]

Wheelwright, Julie (2019): Poisoned Honey – The Myth of Women in Espionage. Queen’s Quarterly 4/126. [Alun perin ilmestynyt Queen’s Quartely 2/100, 1993]