Tiedustelu kansainvälisissä suhteissa – vaikuttava yksilö?

Vakooja ja petturi avaa KGB-upseeri Oleg Gordijevskin tapauksesta kiinnostavia taustatietoja ja operatiivisia yksityiskohtia. Kirja antaa konkreettisen ja vaikuttavan esimerkin kautta pohdittavaa tiedustelun merkityksestä kansainvälisissä suhteissa ja ulkopoliittisessa päätöksenteossa.

Macintyre, Ben: Vakooja ja petturi – kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio [The Spy and the Traitor. The Greatest Espionage Story of the Cold War]. Käännös: Aura Nurmi. Atena, 2020. 458 sivua. ISBN 978-952-300-604-1.

Vakooja ja petturi -teoksessa päähenkilö Oleg Gordijevskin ainutlaatuinen tarina kytketään loistavalla tavalla osaksi aikakauden kansainvälisiä suhteita. Gordijevski oli KGB-upseeri, joka oli tehnyt toistakymmentä vuotta yhteistyötä Britannian ulkomaantiedustelupalvelun kanssa, kunnes loikkasi vuonna 1985 Neuvostoliitosta länteen. Kuningatar Elisabeth on myöntänyt hänelle korkea-arvoisen kunniamerkin ansioista Britannian turvallisuuden edistämiseksi. Häntä voi hyvällä syyllä kuvata legendaksi jo eläessään.

Oleg Gordijevski syntyi vuonna 1938 ja varttui Neuvostoliitossa Stalinin ajan vainoharhaisessa ilmapiirissä. Opintojen jälkeen hän päätti seurata isänsä ja veljensä urapolkua KGB:n palvelukseen, mutta vähitellen kasvanut epäilys neuvostojärjestelmän paremmuutta kohtaan kasvoi kapinaksi Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968. Neuvostoyhteiskunnan kasvatille palvelus vapaamielisessä ja avoimessa Kööpenhaminassa ruokki pinnan alla kytevää kapinaa, ja johti lopulta päätökseen alkaa murentaa järjestelmää sisältäpäin.

Tietovuotaja KGB:n sisältä

Kirjassa kerrotaan Gordijevskin päättäneen hakeutua yhteistyöhön brittien Secret Intelligence Service, SIS:n kanssa. Hän oli halukas vuotamaan tietoja neuvostojärjestelmän kovasta ytimestä, KGB:n sisältä. Piinaavien odotusten ja lukuisten läheltä piti -tilanteiden keskellä Gordijevskin luovuttamat salaiset tiedot osoittautuivat ennennäkemättömän arvokkaiksi Iso-Britannian johdolle. Brittien saamia tietoja välitettiin pääministeri Margaret Thatcherin lisäksi Yhdysvaltoihin CIA:n välityksellä presidentti Ronald Reaganille syksystä 1983 lähtien. Gordijevskin elämäkerrallinen kuvaus laajenee käsittelemään tietojen vaikutusta tiedustelupalveluiden muihin operaatioihin sekä suurvaltojen poliittisten päättäjien toimintaan 1980-luvulla.

Ronald Reagan ja Gordijevski vuonna 1987. Mary Ann Fackelman, Wikimedia Commons.

Gordijevskin tapauksen lähtökohdista käsin voi odottaa kahdenlaista lopputulosta. Paljastuminen, kiinni jääminen ja kuolemantuomio tai onnistuminen, sankarimaine ja kunniaa. Gordijevskin kohdalla toteutui jälkimmäinen, tosin tavan mukaisesti hänelle langetettiin Neuvostoliitossa kuolemantuomio poissaolevana.

Huimaavaan tositarinaan sisältyvien yksityiskohtien sattumanvaraisuus säilyttää ensimmäisen vaihtoehdon jatkuvasti mahdollisuuksien näköpiirissä. Kyseessä oli operaatio, jollaista olisi ollut vaikea suunnitella etukäteen. Operaation ohjaaminen oli tasapainoilua riskien ja hyötyjen välillä. Tässä onnistuminen on brittitiedustelun helmi, jota se esittelee mielellään. Gordijevskin tarina on luonnollisesti voittajien historiaa.

Tapauksen taustalta avautuu mielenkiintoisia ja relevantteja näköaloja tiedustelutiedon merkityksellisyyteen poliittisen päätöksenteon kannalta. Teoksen alaotsikko ”Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio /The greatest espionage story of the Cold War” saattaisi kuulostaa liioittelevalta, mutta huomioon ottaen saadun tiedon potentiaaliset vaikutukset koko kansainvälisen järjestelmän kannalta, tapaus on aikakauden tunnetuista vakoiluoperaatioista varmasti yksi merkittävimmistä.

Gordijevski avasi näkymän neuvostojohdon ajatteluun

Gordijevskin antamat tiedot avasivat ensin Margaret Thatcherille ja myöhemmin Ronald Reaganille ainutkertaiseksi kuvatun kurkistusaukon neuvostojohdon ajattelutapaan. Brittien saamat tiedot vaikuttivat Thatcherin suhtautumiseen Neuvostoliittoa kohtaan kriittisessä vaiheessa: ”Näin hän [Gordijevski] mullisti länsimaiden suhtautumisen Neuvostoliittoon”.

Samalla on syytä muistaa, että Lontoossa ja Washingtonissa saatiin ja kerättiin tietoa lukuisista muista lähteistä samaan aikaan ja ulkopoliittisen päätöksenteon reunaehdot täytyi ottaa huomioon, joten uskottavampaa on ehkä ajatella Gordijevskin tietojen auttaneen kohdistamaan huomio merkityksellisiin asioihin. Irrallaan muusta kontekstista tietojen merkitys tuskin olisi ollut yhtä suuri. Samalla tapaus on hyvä muistutus pitkäjänteisyydestä. Gordijevskin tiedoille ei ehkä olisi annettu yhtä suurta painoarvoa kriittisessä vaiheessa, ellei takana olisi ollut vuosikymmenen kestänyttä, luotettavaksi osoittautunutta yhteistyötä SIS:n kanssa.

Operaation intensiivinen tarkastelu historiallisena tapauksena antaa kontribuutiota myös ajankohtaiseen keskusteluun tiedustelusta (ks. Panschin 2020; Koivula (toim.) 2020, esim. Martelius). Kirja tarjoaa esimerkkejä hedelmällisistä toimintamalleista tiedustelupalvelun ja asiakkaana olevien poliittisten päättäjien välillä. Thatcherin kerrotaan lukeneen kaiken huolella, tehneen merkintöjä ja tarkentavia kysymyksiä saamiinsa raportteihin.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, ja suomennettu, uskottaviin lähteisiin nojaava teos, joka kuljettaa lukijaa ymmärrettävällä tavalla monitasoisten peitekuvioiden halki. Kirjan ansioihin täytyy laskea haastattelut kohdehenkilön itsensä kanssa, mutta ainutlaatuisuutensa vuoksi ehkä vielä kiinnostavampaa ovat uudet tiedot tapauksen parissa työskennelleiltä muilta tiedustelu-upseereilta. Heiltä saadut tiedot ovat suoneet kirjoittajalle mahdollisuuden dokumentoida ja tutkia tapausta poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti ja monipuolisesti.

Suomalaiselle lukijakunnalle tuttuun teokseen Sokea peili (Gordievsky & Rogatchi, 1997) verrattuna Macintyren teos tuo uutta tietoa tapauksen kansainvälisestä kontekstista sekä Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen tiedustelupalveluiden ja poliittisten päättäjien toiminnasta. Lähihistoriasta, tiedustelusta, suurvaltapolitiikasta ja tosielämän draamasta kiinnostuneille lukemisen arvoinen teos.

 

Arviossa mainitut teokset:

Suomalaisen tiedustelukulttuurin jäljillä. Tommi Koivula (toim.), Maanpuolustuskorkeakoulu, sotataidon laitos, Helsinki 2020.

Menneestä nykyisyyteen. Teoreettinen tarkastelu Suomen maanpuolustukseen kohdistuvasta Venäjän toteuttamasta henkilötiedustelusta. Vladimir Panschin, Maanpuolustuskorkeakoulu, sotataidon laitos, Helsinki 2020.

Sokea peili. Ihmisiä vallan ja vakoilun puristuksessa. Oleg Gordievsky & Inna Rogatchi, suomentanut Esa Adrian, Wsoy 1997.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *