Tosirikokset – true crime – ovat muotia. Niistä kirjoitetaan skandaalilehtijuttuja ja kirjasarjoja. Niistä tehdään elokuvia ja televisio-ohjelmia. Monissa maissa on erityisiä henkirikoksista kertovia lehtiä ja tv-ohjelmia, joissa pahantekijät esitetään sankareina, niin että lukija tai katsoja voi samaistua heihin, mutta uhrit jäävät sivuosaan. Rauno Lahtinen ei tee tällaista true crimea kirjassaan Murhia ja hirmutekoja maailmalla, sillä hän ei anna kunniaa murhaajille eikä nosta heitä sankareiksi kertoessaan Suomessakin uutisoiduista hirmuteoista. Teoksen kirjoittaja ei näe yhdessäkään rikoksessa mitään hohdokasta, ja hänen myötätuntonsa on uhrien puolella.
Lahtisen kuvaamista rikoksista vanhimmat on tehty 1880-luvulla ja viimeiset 2000-luvulla. Sekä tekijöitä että uhreja oli useimmissa tapauksissa enemmän kuin yksi; joissakin rikoksissa oli murhaajia puolenkymmentä ja muutamissa uhreja oli monia kymmeniä, jopa satoja. Eräät tapaukset ratkesivat pian, kun tekijä jäi kiinni verekseltään; toiset vaativat kuukausien tai vuosien selvittelyn. Yhden murhan tekijä sai tuomionsa vasta 46 vuotta myöhemmin. Maailman kuuluisimman murhaajan, Jack the Ripperin, henkilöllisyydestä saatiin varmuus yli sata vuotta murhien jälkeen suomalaisen dna-tutkija Jari Louhelaisen ja Viiltäjä-Jack-harrastaja Russel Edwardsin yhteistyön ansiosta. Vuosien varrella on myös tuomittu vääriä henkilöitä kuolemaan tai vuosiksi vankilaan. Kaikkien rikosten ratkaisu ei ole vieläkään aivan varma, ja muutamien tapausten oikeudenkäynti on yhä kesken.
Tietokirjailija, kulttuuri- ja ympäristöhistorioitsija, dosentti Rauno Lahtinen (s. 1968) tunnetaan erityisesti Turun purettuja taloja ja historiaa käsittelevistä teoksistaan. Kuva: Helena Kulmala / Sammakko-kustannus.
Kirjan artikkelien pituus vaihtelee 5 sivusta 23 sivuun riippuen uhrien luvusta ja kustakin tapauksesta löytyneiden tietojen määrästä. Lahtinen on antanut kirjoituksille pääotsikot murhaajan tai uhrin mukaan, ja sivuotsikoissa hän luonnehtii tekijää tai tapausta vielä jollakin tavalla: esim. Lavantauti-Mary – Tappaja tietämättään; Somertonin mies – Australian suuri mysteeri; Charles Manson – Kulttimurhaaja; Alcàsserin kolmikko – Espanjaa ravistelleet teinimurhat.
Mustavalkoisia kuvia kirjassa on paljon, yli kaksi ja puoli sataa; niitä on useita jokaisessa artikkelissa. Ne esittävät murhaajia ja heidän perheenjäseniään, uhreja sekä muita tapahtumiin liittyneitä henkilöitä kuten poliiseja, rikostutkijoita ja tuomareita. Jokunen kuva on rikospaikasta ja -välineistä. Kuvat on saatu mm. Wikipediasta. Ne ovat peräisin sanomalehtiuutisista, lehtien ja kirjojen kansista ja elokuvamainoksista. Kaikkien kuvien alkuperää ei enää varmasti tiedetä, mutta todennäköisesti kuvat ovat lähtöisin poliisin arkistosta, Youtube-videoilta sekä vanhoista lehdistä. – Kirjan arvoituksellinen, melkein vertahyytävä ulkoasu, josta vastaavat Eva Monchecourt ja Riikka Majanen, kertoo jo, ettei teoksessa olla lähdössä aurinkoiselle huviretkelle.
Kirjallisina lähteinään Lahtinen on käyttänyt lukuisia sanoma- ja aikakauslehtiä, painettuja kirjoja sekä internet-lähteitä. Suurin osa on englanninkielisiä, mutta varsinkin lehtien joukosta löytyy myös suomenkielisiä sekä muutama ruotsinkielinen. Apu, Helsingin Sanomat, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Nya Pressen, Seura, Suomen Kuvalehti, Turun Lehti, Turun Sanomat, Uusimaa ja Wiborgsbladet ovat eri aikoina pitäneet huolta siitä, että suomalaiset ovat saaneet tietää maailmalla tapahtuneista julmuuksista. Varsinaista skandaalilehdistöä kirjoittaja ei ole käyttänyt.
Tekstissä on paikoin viitenumeroita, joiden osoittamat lähteet mainitaan kirjan lopussa viiteluettelossa. Viitteettömän osan lähteet saa selville kirjallisten ja internet -lähteiden luetteloista. Kirjoittaja on käyttänyt 13 painettua kirjaa (8 engl., 5 suom.), joiden nimistä voi päätellä, mistä murhista niissä kerrotaan. Verkkolähteitä on 67 (joukossa yksi suomenkielinen); niiden yhteydessä on mainittu rikos, jota ne koskevat.
Murhia ja hirmutekoja maailmalla -kirjan teksti on sujuvaa luettavaa. Muutamat tapaukset ovat kuitenkin niin uskomattomia, että välillä voi olla pakko lukea uudelleen muutama rivi varmistuakseen siitä, että on ymmärtänyt, mitä todella on tapahtunut. Lahtinen ei käytä samaa kaavaa eri tapausten kuvaamisessa, vaan rakentaa jokaisen artikkelin hieman eri tavoin, ja onhan jokainen rikos omanlaisensa.
Kirja on rankkaa luettavaa. Sitä ei ole pakko lukea, jos aihe ei kiinnosta tai kosketa tai koskettaa liiankin kovasti. Ei myöskään tarvitse välttämättä lukea koko kirjaa alusta loppuun, vaan lukemista voi annostella pienempiin pätkiin, vaikkapa artikkeliin päivässä. Ja jos alkaa tuntua oikein pahalta, kirjan voi jättää kesken joko kokonaan tai joksikin aikaa ja palata sen pariin sitten, kun taas sielu sietää. – Täytyy myöntää, että jouduin itsekin pitämään useita taukoja niin lukemisessa kuin tämän arvion kirjoittamisessakin. Kirjan tapauksiin tutustumista suosittelen kuitenkin niille, jotka ovat työkseen tekemisissä henkirikoksia tehneiden ihmisten tai rikosten uhrien kanssa sekä yleensä lasten kanssa, joilla on erilaisia ongelmia. Kirjassa näet käy ilmi, että useat eri alojen ammattilaiset olivat huomanneet varottavia merkkejä joko tekijän tai uhrin elämässä jo ennen kuin kovin pahaa ehti tapahtua, mutta kukaan ei ollut ryhtynyt mihinkään toimiin. – Suomessakin on viime aikoina kuultu lasten ongelmista, joihin ammattiauttajat eivät ole ajoissa puuttuneet vaaran merkeistä huolimatta. Ehkä tieto maailmankuulujen murhaajien ja heidän uhriensa elämästä voisi saada hälytyskellot soimaan täälläkin. Henkilöstöpulaan vetoaminen ei riitä.
[Tästä eteenpäin ei kannata lukea, jos nyt jo etoo.]
HIRMUTEKOJEN TEKIJÄT
Suurin osa Lahtisen kuvaamista henkirikosten tekijöistä harrasti puuhiaan Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, mutta kirjoittaja kertoo myös Etelä-Afrikassa, Italiassa, Neuvostoliitossa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa ja Tanskassa tehdyistä kauheuksista. Tekijät päästivät hengen uhreiltaan nyrkein tai erilaisilla esineillä hakkaamalla, hukuttamalla, kuristamalla, myrkyttämällä, liekinheittimellä polttamalla, puukolla viiltelemällä ja joskus yksinkertaisesti ampumalla. Varsin monet käyttivät useita eri keinoja ja kiduttivat uhrejaan pitkää. Eräät rikolliset käsittelivät ruumiita kuvottavin tavoin vielä hengenlähdön jälkeenkin.
Useimmat murhaajat, jotka tiedetään, olivat nuoria tai keski-ikäisiä miehiä ja toimivat yksin. Pari homoseksuaaliakin oli joukossa. Joissakin tapauksissa tekijäksi paljastui myös nainen. Kaksi 10-vuotiasta poikaa surmasi pienemmän pojan ihan omin päin. Eräät vanhemmat pakottivat tai houkuttelivat omat lapsensa ja jopa naapuruston kouluikäisen jälkikasvun mukaan operaatioihinsa. Murhiin syyllistyneet naiset olivat nuoria tai keski-ikäisiä ja toimivat yleensä puolisonsa ja/tai lastensa kanssa.
Murhaajien joukossa oli työkokemukseltaan monenlaista väkeä. Moni teki sekalaisia töitä, muutama oli työtön tai harrasti pikkurikoksia. Eräs oli ollut useita kertoja vankilassa ennen murhatyötään. Koulunkäynti oli useimmilla jäänyt vähiin, mutta sinäkin aikana moni oli ehtinyt tulla kiusatuksi. Muutamilla oli sentään ammatti, joka saattoi olla huonekalumyyjä, insinööri, kokki, opettaja, parturi, rakennustyöläinen, sairaanhoitaja tai tuote-esittelijä. Naisista osa oli perheenäitejä, jotka hoitivat myös muiden lapsia karmein seurauksin. Miehistä kaksi oli lääkäriä, ja yksi oli toiminut vähän aikaa jopa poliisina!
Jokseenkin kaikki murhaajat tulivat sekavista perhe- ja kotioloista. Joillakin oli elossa toinen vanhempi, toisilla ei kumpaakaan. Varsinkaan isästä ei aina ollut tietoa tai hän oli vankilassa. Toki äiditkin saattoivat kesken kaiken joutua vankilaan. Useat vanhemmat olivat ankaria tai suorastaan pahoinpitelivät lapsiaan tai käyttivät heitä seksuaalisesti hyväkseen. Eräillä oli mielenterveysongelmia. Tutkimusten perusteella yhdelläkään murhaajalla ei näytä olleen tasapainoista kotiympäristöä. Perheiden asunnot ja asuinpaikkakunnat vaihtuivat usein, ja vanhemmat ja ympäristön muut tutut aikuiset juopottelivat, käyttivät huumeita, varastelivat ja tekivät muitakin rikoksia. Näin useimmat tulevat murhaajat saivat jo lapsena mallia päihteiden käyttöön ja rikolliseen elämään.
MOTIIVIT JA RANGAISTUKSET
Lahtisen kirjan useimmissa tapauksissa jää arvoitukseksi se, miksi ihmiset halusivat surmata toisia ihmisiä. Harva rikollinen näet osasi kertoa motiiveistaan; kaikilta ei niitä edes kysytty tai ehditty kysyä. Eräät murhaajat eivät suostuneet kertomaan mitään, koska pitivät itseään syyttömänä vielä teloituksen kynnykselläkin. Muutamien murhaajien motiiveista saatiin kuitenkin tapahtumien kulkua tutkittaessa jonkinlaisia vihjeitä:
Kanadalainen tri. Thomas Neill Cream vuonna 1874, muutama vuosi ennen murhaustensa alkua. Kuva: William Notman Studio / Notman Photographic Archives, McCord Stewart Museum Montreal.
Prostituoituja Lontoossa 1890-luvulla surmannut lääkäri, tohtori Thomas Neill, oli sitä mieltä, etteivät nuo naiset olleet minkään arvoisia, vaan moraalittomia ja vastenmielisiä olentoja, joita voi teurastaa mielensä mukaan kuin karjaa. – Tanskalainen Palle Hardrup puolestaan ampui 1950-luvulla kaksi henkilöä pankkiryöstöä yrittäessään, ja väitti, että enkeli oli käskenyt hänet tekemään rikokset. Enkeliksi paljastui hänet hypnotisoinut mies, rikollinen, joka oli natsimiehityksen aikana toiminut saksalaisten kätyrinä. Hän oli tavoitellut hypnotisoimansa miehen avulla ”täydellistä murhaa”, josta ei joutuisi kiinni.
Kapkaupungin parlamenttitalon lähetti Dimitri Tsafendas oli valkoisen isän ja mustan äidin poika, mutta miehen ulkonäkönsä ei hänen taustaansa paljastanut. Hän oli 48-vuotias, kun hän syyskuussa 1966 puukotti syvästi vihaamansa Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikan luojan, pääministeri Hendrik Verwoerdin. Hän kertoi tekojensa poliittisista motiiveista, kun häntä kidutettiin kuulusteluissa. – Myös 1963 syntynyt Thierry Paulin oli eri väristen vanhempien poika ja homoseksuaali. Hän työskenteli Pariisissa 1980-luvulla yökerhon tarjoilijana ja myi huumeita. Hän tappoi puolustuskyvyttömiä vanhuksia ja varasti näiden rahat vain voidakseen viettää ylellistä elämää.
Rangaistukset vaihtelivat maasta toiseen ja eri aikoina. Nuoret pantiin kasvatuslaitokseen. Aikuiset passitettiin mielisairaalaan lopuksi iäkseen, tuomittiin pitkään tai elinikäiseen vankeuteen tai teloitettiin ampumalla, giljotiinilla, hirttämällä tai sähkötuolissa. Jotkut rikolliset ehtivät menehtyä jo ennen tuomion täytäntöönpanoa tai kohta vankilaan jouduttuaan. Syynä oli sydänkohtaus, keuhkokuume, keuhkoahtaumatauti, keuhkosyöpä tai aids. Eräs surmaaja riisti henkensä nielaisemalla myrkkypillerin paetessaan poliiseja ja toinen hirttäytyi sellissään. Eräät kituivat vankilassa vuosikymmeniä. Vain muutama pääsi vankilasta pois kuollakseen vapaana miehenä tai naisena. Vankilassa kuolleet haudattiin vankilan alueelle merkitsemättömään paikkaa tai heidän tuhkansa siroteltiin mereen.
***
Olin aikonut kirjoittaa vielä jonkinlaisen koonnin hirmutekojen uhreista, mutta tähän mennessä kirjoittamani jälkeen tuntuu siltä, etten pysty sitä tekemään. Ehkä se ei ole tarpeenkaan. Mutta haluan vielä sanoa, että ainakin parista tapauksesta on otettu konkreettisesti opiksi.
Yhdysvalloissa toukokuussa 1964 Pacific Airlinesin Fairchild F-27A -kone syöksyi maahan Stocktonin ja San Franciscon välillä ja 44 ihmistä sai surmansa, kun Renon pelikasinoista paluumatkalla ollut uhkapeluri, alkujaan filippiiniläinen purjehtija, tunkeutui koneen ohjaamoon ja ampui lentäjät. Yhdysvaltojen ilmailuhallinto oli määrännyt jo ennen vuotta 1963, että kaikilla kaupallisilla lennoilla ohjaamon ovi oli pidettävä aina lukittuna, mutta määräystä ei ollut noudatettu. Onnettomuuden jälkeen, elokuussa 1964 määräystä alettiin toteuttaa tarkasti.
Toinen hirmuteko pani alulle muutoksia Ison-Britannian lastensuojelussa. Alakouluikäinen Victoria kuoli helmikuussa 2000. Sitä ennen hän oli ehtinyt tavata lukuisia sosiaalitoimen viranomaisia, lastensuojelupoliiseja, lääkäreitä, hoitajia ja kirkon henkilökuntaa, mutta kukaan ei muka ollut huomannut mitään erikoista. Tuomarin mielestä viranomaiset olivat epäonnistuneet käsittämättömästi. Hän totesi, että henkilökuntaa oli liian vähän ja johtamiskulttuuri surkea. Tapauksen johdosta Ison-Britannian lastensuojelu sai osakseen paljon huomiota, mikä johti lukuisiin parannuksiin.
Vaikka tieto näistä tapauksista ei paljoa lohduta, ne osoittavat, että jotakin voidaan tehdä. Jokseenkin jokainen Lahtisen artikkeli panee myös miettimään, mitä mielenterveys- ja sosiaalipalveluissa voitaisiin tehdä ennakolta, niin etteivät ihmiset alun pitäenkään ajautuisi murhiin ja muihin hirmutekoihin.
- Kirjan nimi:
- Murhia ja hirmutekoja maailmalla
- Kustantaja:
- Sammakko
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 343
- Kirjoittajat:
- Lahtinen, Rauno
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Leena Rossi
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT, KK, tietokirjailija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turku