Pokasaha soi – mutta ei soi enää

Metsänhoitaja Esko Pakkanen on kirjoittanut polttopuun käytön historiaa 1860-luvulta 2010-luvulle käsittelevän kirjasen Halkojen Suomi – energiaa puusta. Runsaasti kuvitettu teos käsittelee polttopuun tekoa, kuljettamista ja kauppaa sekä käyttöä kotitarpeeksi, teollisuudessa ja liikenteessä. Lisäksi Helsingin halkotarpeista on oma lukunsa. Teksti on kiinnostavaa luettavaa sekä metsänhakkaajille että luonnonsuojelijoille ja jopa arjen historian tutkijoille. Seepian väriset vanhat kuvat tuovat kirveen ja pokasahan kauden lukijan lähelle; värikuvat puolestaan osoittavat koneiden vyöryneen energiapuumetsään ja halonhakkuuseen. Kuvia täydentävät pitkät, informatiiviset kuvatekstit.

Pakkanen, Esko: Halkojen Suomi – energiaa puusta. Metsäkustannus, 2018. 79 sivua. ISBN 978-952-338-034-9.

Puuta on Suomessa poltettu kautta aikojen, ja puun tuhlailevasta käytöstä – lähinnä kaskenpoltosta – on oltu huolissaan ainakin 1600-luvulta lähtien. Mutta vasta 1853 tehtiin ensimmäinen arvio maamme metsävarojen käytöstä; silloin puuta käytettiin noin 16,3 milj. kuutiometriä vuodessa, ja polttopuun osuus oli määrästä yli puolet. Henkeä kohti vuotuinen käyttö oli 10,5 kuutiota. Polttopuuta myös vietiin erityisesti Pietariin.

Zacharias Topelius oli yksi niistä, joita puun tuhlaus huoletti: ”Ei yksikään maa tarvitse metsää niin paljon kuin Suomi, eikä yksikään kansa käytä sitä niin huonosti kuin Suomen kansa” (Boken om vårt land, 1875; Maamme-kirja, 1876). Nykyisin puuta on metsissämme lähes kaksi kertaa niin paljon kuin Topeliuksen aikaan ja se myös kasvaa kaksin verroin. Metsän huonosta käytöstä keskustellaan kuitenkin edelleen.

Talonpojat hakkasivat halkoja sekä kotitarvekäyttöön että myyntiin. He tekivät halot sahalla ja kirveellä metsässä valmiiksi ja kuljettivat niitä ihmisten ilmoille hevospelillä. Halkokauppaa kävivät maakaupan vapauttamisesta (1868) lähtien maakauppiaat sekä kaupunkien kauppiaat. Markkinoilla liikkui lisäksi välittäjiä ja tehtaiden halonostajia.

Halonhakkuu alkoi koneistua 1800-luvun lopulla, mikä merkitsi, että rangat kuljetettiin tien varteen, tehtaalle, halkosahalle tai -laitokseen, missä ne katkottiin ja halottiin. Kaukokuljetukset hoidettiin vesitse uittaen, proomuilla, lotjilla ja purjealuksilla sekä 1860-luvulta lähtien rautateitä pitkin. Pitkän matkan maakuljetukset tapahtuivat junalla siihen asti, kunnes niitä alettiin hoitaa myös kuorma-autoilla. Polttopuuta saatiin etenkin kasvatushakkuista, eikä puulajilla ollut väliä. Haloiksi hakattiin mäntyä, koivua, kuusta ynnä muitakin puita, mutta kalleimpia olivat koivuhalot.

Polttopuut kuljetettiin yleensä hevosilla metsästä käyttö- tai varastopaikalle. Kuvassa kuljetetaan halkoja 1920-luvulla Kymi-yhtiön Rasinmäen tilalta Kajaanin maalaiskunnassa. Kuva: Gösta Hildén, UPM. Arvosteltavan kirjan kuvitusta.

Kivihiili ja koksi polttopuun rinnalle

Puu oli käytännössä pitkään ainoa polttoaine Suomessa, vaikkakin myös turvetta alettiin hyödyntää. 1800-luvulla kivihiiltä ja koksia ruvettiin tuomaan vähitellen teollisuuden ja liikenteen, osin myös asuinkiinteistöjen tarpeisiin. Vuonna 1900 kulutetusta puusta poltettiin 12,5 milj. kuutiometriä eli lähes 60 prosenttia kokonaiskulutuksesta. Polttopuusta kului suurin osa asuntojen ja saunojen lämmitykseen. Puun polttaminen lisääntyi entisestään, kun hiilen tuonti vaikeutui ensimmäisen maailmansodan aikana. 1919 polttopuuta käytettiin melkein 16 milj. kuutiota, mikä oli noin 70 prosenttia puun kokonaiskäytöstä.

Polttopuun käyttö väheni 1920-luvun kuluessa, kun kivihiilen ja koksin tuonti kasvoi. Vuonna 1927 tehdyn selvityksen mukaan puuta poltettiin 14,1 milj. kuutiometriä eli alle 40 prosenttia puun kokonaiskulutuksesta. Tilastoissa kulutus ilmoitettiin kuutiometreinä, mutta arkista halkokauppaa tehtiin sylikaupalla, vaikka Suomessa oli virallisesti siirrytty metrijärjestelmään jo vuoden 1886 asetuksella.

Pieni jätkä. Nuoret ja jopa lapset joutuivat halkometsään kirves ja pokasaha varusteinaan. Kuva: Luston kokoelmat. Arvosteltavan kirjan kuvitusta.

1930-luvun laman aikana pienpuun käyttöä polttopuuksi pyrittiin lisäämään. Erityinen komitea esittikin 1933, että puuta poltettaisiin enemmän varsinkin valtion laitoksissa ja että pienpuuta käytettäisiin nestemäisten polttoaineiden (!) sekä karjanrehun valmistamiseksi. Myös poltto- ja hankintatekniikoita haluttiin kehittää. Laman mentyä halkojen kulutus laski taas; puuta meni vuonna 1938 polttoon 13,6 milj. kuutiometriä. Kun sota vaikeutti fossiilisten polttoaineiden saantia, puun käyttö lisääntyi huomattavasti 1940-luvulla. Vuosi 1945 oli ennätysvuosi: halkoja poltettiin silloin noin 27 milj. kuutiometriä.

Vuonna 1938 puun käyttöä koskevassa tutkimuksessa selvitettiin mm. leivinuunien ja saunojen lämmittämistä. Tutkimus paljasti kiinnostavia eroja maan eri alueiden välillä: Leivinuuni lämpisi Pohjois-Karjalassa, pehmeän limpun ja uuniruokien alueella, peräti 216 kertaa vuoden aikana eli ainakin neljä kertaa viikossa, mutta Varsinais-Suomessa, kovan leivän alueella, vain 34 kertaa vuodessa eli ei edes joka viikko. Sauna lämpisi Pohjois-Karjalassa keskimäärin 81 kertaa vuodessa eli useammin kuin kerran viikossa; Varsinais-Suomessa sauna lämpisi 41 kertaa eli kerran viikossa tai kahdessa ja Vaasan seudulla kaikkein harvimmin: vain 19 kertaa vuodessa eli pari kertaa kuukaudessa, jos sitäkään. Saunan ja leivinuunin lämmityskerrat kertovat pohjoiskarjalaisten kääntäneen kuuron korvansa metsien haaskuuta vastustavalle valistukselle, jota oli harjoitettu 1800-luvun lopulta lähtien. Heihin ei liene vaikuttanut myöskään vuoden 1917 metsäasetus eikä vuoden 1927 yksityismetsälaki, joilla pyrittiin vähentämään hävityksen kaltaisia polttopuuhakkuita.

Teollisuuden ja liikenteen polttopuun käyttö

Suomen rautaruukit olivat kuluttaneet runsaasti polttopuuta 1500-luvulta lähtien ja lasitehtaat 1600-luvun lopulta alkaen. Mutta teollisuuden polttopuun tarve kasvoi erityisesti 1800-luvulla, kun teollistuminen alkoi laajassa mitassa. Tekstiiliteollisuuden höyrykoneet kävivät polttopuilla, ja vesivoimalla käyvät puuhiomot ja paperitehtaat tarvitsivat puita kuivatushöyryn tuottamiseen. 1897 teollisuus käytti polttopuuta ja hiiltä yhteensä 1,7 milj. kuutiometriä; lämpöenergiastaan se sai 97 prosenttia puusta. 1920-luvulla sahat ja rullatehtaat saivat energiansa jätepuista ja haloista. Myös tehtaalaisten asuntoja lämmitettiin jätepuilla ja haloilla.

Polttopuuta alettiin käyttää 1800-luvulla myös liikenteen energianlähteenä. Höyrylaivat ja -veturit kuluttivat 1870-luvulla 150 000 pinokuutiometriä halkoja, ja kulutus kasvoi jatkuvasti. Vuonna 1900 Valtion rautateiden (VR) vetureissa poltettiin halkoja 750 000 pinokuutiometriä. Mutta kun Venäjän viennin takia polttopuun saanti vaikeutui, VR alkoi käyttää myös kivihiiltä. 1913 veturit käyttivät lähes 1 milj. pinokuutiometriä halkoja sekä kivihiiltä kolmasosan halkojen polttoarvosta.

Alkuun Metsähallitus hankki halot VR:lle, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana VR ryhtyi itse käymään halkokauppaa. Se hankki kuljetukseen hinaajia ja proomuja erityisesti Saimaalle ja Päijänteelle mutta myös pienemmille järville. Vuonna 1927 se käytti polttoainetta 1,4 milj. pinokuutiometriä. 1930-luvun lama ja sotavuodet hidastivat kivihiilen käyttöönottoa veturien polttoaineena. Sotien aikana VR:n käyttämä polttopuun määrä oli lähes 3 milj. pinokuutiota. Vuonna 1950 VR:n kivihiilen kulutus ohitti puun kulutuksen, mutta halkoja poltettiin 1955 vielä 1,5 milj. pinokuutiota, mutta sen jälkeen halkojen kulutus väheni nopeasti. Vuonna 1980 halkoja kului enää nimeksi. VR:n halkohinaajat ja -proomut lopettivat purjehduksensa Saimaalla 1970-luvulla, ja viimeinen haloilla kulkenut VR:n veturi oli ammattiliikenteessä 1975.

Halkojen lastaus veturiin Lylyssä 1937. Kuva: Vilho M. Laiho / Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelma.

Höyrylaivat käyttivät paljon vähemmän puita kuin veturit. Vuonna 1910 sisävesilaivat kuluttivat halkoja 0,5 milj. kuutiota vuodessa ja merilaivat kulkivat kivihiilen voimalla, muutamat jo polttoöljyllä. Vuonna 1927 halkojen kulutus oli 270 000 kuutiota ja 1950-luvun puolivälissä enää 130 000 kuutiota. Nykyisin halkoja käyttävät lähinnä yksityiset höyryalukset, joiden kulutus on vain 3 000 pinokuutiometriä kesässä.

Halkojen vienti oli tärkeä tulonlähde tuottajille ja rahtiliikenteen harjoittajille. Ruotsiin ja Baltiaan oli halkoja viety meritse jo 1500-luvulta lähtien, ja 1700-luvulla niitä alettiin viedä Pietariin Vanhasta Suomesta sekä Suomen sodan jälkeen muualtakin maasta. Kun Saimaan kanava valmistui 1856, halkojen vienti kasvoi erityisesti Saimaan alueelta, niin että 1860 Venäjän vienti oli noin 200 000 kuutiota. Pietarin radan valmistuttua 1862 vienti siirtyi suureksi osaksi rautateille. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjälle vietiin valtavat määrät polttopuuta; huippuvuonna 1916 halkoja viettiin 1,8 milj. kuutiota (3 milj. pinokuutiota) ja vielä 1917 vienti oli 1,1 milj. kuutiota. Venäjän vienti haittasi oman maan polttopuun saantia, mutta kun se loppui 1917, kuljetukset suunnattiin Helsinkiin. Pieniä määriä vietiin myös Ruotsiin ja Viroon.

Halkojen kulutuksen huippu ja alamäki

Vuonna 1937 kotimaan kulutukseen käytettiin polttopuuta 14 milj. kuutiota, mikä oli kolmasosa puun kokonaiskulutuksesta. 1939 alkanut toinen maailmansota aiheutti polttoaineiden säännöstelyn, joka jatkui vuoteen 1948 asti. Varsinkin isoissa kaupungeissa kärsittiin polttoainepulasta. Sitä koetettiin helpottaa monin keinoin: säädettiin halkolaki 1940, takavarikoitiin polttopuita, asetettiin hakkuuvelvoitteita ja liikennerajoituksia sekä järjestettiin kansanhakkuita, hakkuukilpailuja ja mottitalkoita. Työvoimapulan helpottamiseksi metsä-, uitto- ja lastaustöihin otettiin naisia ja nuorisoa, jopa vankeja ja sotavankejakin. Kansanhuoltoministeriön alaisuuteen perustettiin Rautatiehallituksen Puutavaratoimisto, joka hankki polttoainetta valtion laitoksille; 1945 se muutettiin Valtion Polttoainetoimistoksi (VAPO).

Sodan aikana ja sen jälkeenkin kuluttajia koetettiin saada säästämään polttoainetta. Puukaasuttimet olivat yksi keino korvata tuontienergiaa liikenteessä. Niitä ilmestyi autoihin jo 1939. Vuosina 1940–1948 häkäpönttöjä oli liikenteessä kaikkiaan 50 000, ja niiden lasketaan käyttäneen 11 milj. pinokuutiometriä puuta pilkkeinä ja puuhiilenä. Määrä oli noin 10 prosenttia polttopuun kokonaiskulutuksesta.

Häkäpöntöllä varustettu kuorma-auto 1940. Kuva: Viljo Pietinen / Museovirasto, Historian kuvakokoelmat.

Halkojen käytön huippu, 27 milj. kuutiota, saavutettiin 1945; siitä kolmasosa meni asuntojen lämmitykseen. Kun polttoaineiden tuonti ja polttopuun säännöstely vapautui 1948, halkoja tuli markkinoille liikaa. Halkopuille alettiin etsiä uutta käyttöä, mutta halkoja tarvittiin taas 1950–1951, kun tuontipolttoaineiden saanti vaikeutui Korean sodan takia. Vuonna 1951 koksille myönnettiin tullivapaus, polttopuun jakeluhintojen säännöstely lopetettiin ja väkeä innostettiin hakkaamaan halkoja. 1955 polttopuuta kulutettiin vielä 13,7 milj. kuutiota. Vaneripuuta lukuun ottamatta koivua suorastaan hyljeksittiin, kunnes siitä alettiin keittää selluloosaa 1950-luvun lopulta lähtien. 1954 teollisuuspuun käyttö ylitti pysyvästi polttopuun käytön.

Vuonna 1960 puuta käytettiin 48 milj. kuutiota ja polttopuuta 13 milj. kuutiota. Teollisuudessa polttopuuta paloi yhä yli 1 milj. kuutiota ja liikenteessä 0,6 milj. kuutiota – näistä 80 prosenttia vetureissa. Vuoden 1973 energiakriisi heijastui polttoaineiden käyttöön ja puupolitiikkaan. Kotimaisen puun käyttöä pyrittiin lisäämään korjaamalla mm. hakkuutähteet, kannot ja soiden liekopuut. Valtion laitoksissa lisättiinkin 1978 puun polttamista hakkeena, ja suoranainen hakehuuma syntyi 1980-luvulla. Hakkeen käyttö oli 1984 huipussaan, väheni sen jälkeen ja nousi taas 1990-luvulla.

Perinteinen puunkäyttö väheni 1980-luvulle asti, mutta lisääntyi sen jälkeen varsinkin vapaa-ajan asunnoissa. 1990-luvun alkupuoliskolla polttopuuta käytettiin runsaat 5 milj. kuutiometriä ja lisäksi jätepuuta noin 1 milj. kuutiota. Nykyään halkoja käytetään pientalokiinteistöissä alle 5 milj. kuutiota vuodessa. Muutama halko vuodessa palaa myös Helsingin ja muidenkin kaupunkien vanhojen asuntojen takoissa ja kakluuneissa. Polttopuun riittävyys ei enää huoleta, vaan huolen aiheena ovat puun polttamisen ympäristö- ja terveysvaikutukset.

Hake ja muu energiapuu

Esko Pakkanen omistaa kirjansa yhden luvun myös polttohakkeelle ja muulle energiapuulle. Jo ennen toista maailmansotaa oli haketta tehty sahojen jätepuusta ja pienistä runkopuista. Siirrettäviä hakkureita ilmestyi metsien laitaan 1950-luvun puolivälissä, kun valtio pyrki edistämään pienpuun energia- ja teollista käyttöä. Hakkureilla tehtiin poltettavaa haketta kiinteistöille; teollisuus teki hakkeesta kuitu- ja lastulevyjä. 1960 hakkureita oli käytössä yli kaksi sataa ja hakkeella oli vakiintunut asema keskuslämmityspolttoaineena maan etelä- ja länsiosissa. Hakeinnostus lopahti kuitenkin Neuvostoliitosta tuotuun halpaan öljyyn, jonka osuus energian kokonaiskäytöstä oli 1973 yli 60 prosenttia.

Autohakkuri tienvarsivarastolla hakettamassa kokopuita. Kuva: Jorma Telkkä. Arvosteltavan kirjan kuvitusta.

Öljykriisit vuosina 1973 ja 1979 sekä öljyn hinnan kymmenkertaistuminen nostivat kotimaisten polttoaineiden arvoa: puun käyttö kaksinkertaistui ja turpeen monikymmenkertaistui. Perustettiin energiapuuviljelmiä ja panostettiin tutkimukseen. Alettiin myös keskustella metsähakkeen korjuun vaikutuksesta metsämaan ravinnetalouteen. Vuosituhannen vaihteessa energiapuu koki uuden nousun, ja haketta suosittiin myös verotustoimin.

Alkuun haketusta tehtiin metsässä: metsätraktorin päälle rakennettu hakkuri kulki palstalla ja haketti hakkuutähteet säilöönsä sekä tyhjensi säilön tien varteen maahan, hakeautoon tai vaihtolavalle. Menetelmä jäi pian pois käytöstä, ja sen tilalle tuli kaksi muuta. Nämä menetelmät hakettavat hakkuujätteitä kolmemetrisinä ”risutukkeina”. Välivarastohaketuksessa hakkuutähteet kuljetetaan traktorilla tienvarteen, varastoidaan sinne isoihin kasoihin ja haketetaan hakeauton kuormatilaan tai vaihtolavoille. Käyttöpaikkahaketuksessa hakkuujätteet kuljetetaan autoilla käyttöpaikalle, missä ne haketetaan tai murskataan. – Vuonna 2003 metsähaketta käytettiin yli 2 milj. kuutiota, mistä käyttö vain kasvoi. Nykyään haketta poltetaan noin 8 milj. kuutiota vuodessa.

2000-luvun alusta energiapuuksi on haluttu ottaa myös kantoja, sillä järeän havupuun kannossa ja juurakossa on paljon puuta: neljäsosa runkotilavuudesta. Kannossa on myös paljon pihkaa, joten sen energiasisältö on suuri. UPM:n Keski-Suomen hankinta-alueen kehittämä kuusen kantojen korjuumenetelmä toimii hyvin avohakkuualueilla. Kannot nostetaan ja pilkotaan kaivinkoneen tai metsätraktorin nosturin nostolaitteella, kuljetetaan tien varteen ja annetaan kuivua aumoissa vuoden. Kuivuneet kantopalat kuljetetaan voimalaitokselle, jossa ne murskataan ennen polttoa. Parhaimmillaan kantoja on nostettu yli 1 milj. kuutiota vuodessa.

2010-luvulla kantojen nosto on kuitenkin vähentynyt. Kaikki metsänomistajat eivät näet ole innostuneet energiapuun korjuusta. Sitä paitsi ravinne- ja ympäristökysymykset mietityttävät. Pienpuun korjuuta energiapuuksi on hidastanut myös korjuumenetelmien kalleus. Bioenergian käytön odotetaan kuitenkin kasvavan merkittävästi, jotta Suomi saavuttaisi Kansallisen metsäohjelman tavoitteen: metsähakkeen käytön tulisi olla 13,5 milj. kuutiometriä vuonna 2020. Saa nähdä, saavutetaanko tavoite! Pelkällä hakkeen käytön lisäämisellä ei varmasti päästä EU:n uuteen tavoitteeseen uusiutuvan energian käytöstä, jonka pitäisi olla 32 prosenttia kokonaiskulutuksesta vuoteen 2030 mennessä.

Puu antaa pientaloihin lämpöä ja tunnelmaa, mutta se tuo varaenergiana turvaa myös poikkeusoloissa. Pientaloissa saunakin lämpiää usein puilla. Kuva: Jussi Rytkönen, Vastavalo. Arvosteltavan kirjan kuvitusta.

***

Luku ”Helsingin halkotarpeet” kirjan lopulla on mielenkiintoinen tapausselostus yhden kaupungin energiatarpeen tyydyttämisestä parin sadan vuoden aikana. Puoleentoista sivuun tiivistetty ”Polttopuun käyttö vuonna 2016” antaa käsityksen Suomen energiapuun nykytilanteesta. Teksti vilisee polttopuuta, runkopuuta, metsähaketta, kantoja, sivutuotepuuta, kuutiometrejä ja kiintokuutiometrejä. Myös koko kirjassa on paljon lukuja, joita humanistikin lukisi mieluummin taulukoista kuin tekstistä. Kirjasen liitteenä on vain yksi Metsätilastosta poimittu taulukko, ”Polttopuun käyttö Suomessa 1860–2010”, joka esittää markkinahalkojen ja maaseudun kotitarvehalkojen määriä 1860–1940 tuhansina kuutiometreinä ja yhteensä miljoonina kuutiometreinä kuorineen sekä 1945–2010 miljoonina kuutiometreinä kuorineen. Puun vuotuista kokonaiskulutusta taulukossa ei valitettavasti mainita.

Poltetun puun määrä Suomessa oli vuonna 2016 noin 9,5 milj. kuutiometriä eli varsin pieni suhteessa kokonaiskulutukseen, joka oli 76,9 milj. kuutiota. Energiantarpeesta katetaan vieläkin neljännes puupolttoaineilla, vaikkakaan ei enää haloilla. Lämpövoimalat käyttävät metsähaketta ja metsäteollisuus sellutehtaiden jäteliemiä, kuoria, purua ja haketta. Klapeja ja muuta pienpuuta käytetään asuntojen sekä erityisesti vapaa-ajan asuntojen ja saunojen tulisijoissa.

Pakkanen on kirjoittanut useita historia- ja perinnejulkaisuja metsästä, höyrylaivoista ja uitosta, mm. Auvisen laivat (1997); Antaa pölkyn juosta! Pieni kirja uitosta (2004); Metsäherrojen mennyt aika: Teollisuuden Metsänhoitajat ry 100 vuotta (2011); Ankravee! Kirja uitosta (2015).

Lisälukemista polttopuista ja puilla lämmittämisestä:

Perälä, Osmo, Puulämmittäjän käsikirja, 2012.
Ämmälä, Marko, Pilketuotanto-opas, 2012.
Lars Mytting, Täyttä puuta: pilko, pinoa, kuivaa – puulämmittämisen taito, 2013.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *