Kun Jaakko Okkerin toimittama Praha 21.8.1968 ilmestyi ensimmäisen kerran kutsuttiin sitä kustannustoimittamisen Suomen ennätykseksi. Historian käännekohdaksi muodostuneista tapahtumista oli ehtinyt kulua ainoastaan kolme viikkoa, kun Tammi Hannu Taanilan aloitteesta julkaisi ajankohtaiskirjallisuuden klassikoksi muodostuneen kirjoituskokoelman. Pamfletin artikkelit tuli olla kustantajalla noin viikossa, ja kirja ilmestyi syyskuun puolivälissä. Tämä Huutomerkki! -sarjan ensimmäinen kirja sisälsi seitsemän artikkelia (Reijo Nikkilän Praha 21.8.1968, Jaakko Okkerin Toivon ja pelon päiväkirja ja Kunnon rauhanmies Sveijkin seikkailut, Max Randin Prahan kevät, Jorma-Antero Hentilän Kriisin ideologisesta taustasta, Esko Ervastin Kirje ennen ja jälkeen, ja Georg Henrik von Wrightin Sota Vietnamia vastaan) sekä joukon mielenkiintoisia aikalaisdokumentteja – mm. Kiinan kansantasavallan tuoreeltaan antama lausunto, jota ei tuolloin muualla julkisuudessa nähty.

Vaikka kirja sai lievää kritiikkiäkin liiallisesta kiirehtimisestä, niin jälkikäteen arvioiden juuri tuo tavaton nopeus tekee teoksesta arvokkaan: nyt uusintapainosta lukiessa teoksen artikkelit avaavat historiasta kiinnostuneelle lukijalle raikkaan aikalaiskokemisen maailman ilman tutkimuksellista, jälkikäteen konstruoitua otetta.

Kirja alkaa Reijo Nikkilän tekstillä, joka on silminnäkijän kuvaus miehityksen ensimmäisistä hetkistä. Nikkilä – joka oli ollut tuolloin kongressimatkalla Prahassa – kertoo eloisasti operaation ensitahdeista ja prahalaisten passiivisesta vastarinnasta tuona kyseisenä aamuna. Nikkilän analyysin kohteeksi joutui 1960-luvun mielenmaisemiin olennaisesti liittyvät seinälehdet ja iskulauseet, sekä mielenilmaukset ja niiden spontaanisuus, ja näistä molemmista heijastuva epätietoisuus. Kuinka monella tapaa toisesta maailmasta tuntuukaan olleen kyse, kun Nikkilä kertoo erään kollegansa kuvamateriaalin pelastuneen ”koska venäläiset eivät osanneet avata hänen japanilaista kameraansa”!

Max Randin artikkeli Prahan kevät on katsaus Tsekkoslovakian kulttuuripolitiikan suuntaviivoihin ja siitä käytyyn keskusteluun. Myös tästä tekstistä välittyy selkeästi miehityksen aikaansaama epätieto ja tyrmistys. Rand tiesi artikkelissaan mm. kertoa, että Tšekkoslovakiassa tuolloin tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan jopa yhdeksän kymmenestä tšekkoslovakialaisesta edelleen kannatti sosialistisen järjestelmän jatkumista. Miksi siis miehitys?

Jorma Antero Hentilä – SKDL:n silloinen poliittisen osaston päällikkö – puuttuu  kirjoituksessaan kriisin ideologiseen taustaan ja kommunistisen maailman pesänselvitykseen. Hentilän asemassa olevan henkilön ymmärtää korostavan kriisin ideologista taustaa, vaikka jo pelkästään Euroopan karttaan tutustuva näkee kuinka suuri strateginen merkitys Tšekkoslovakialla oli.

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Esko Ervasti tuo pamflettikokoelmaan mukaan Neuvostoliiton ja siellä vallinneen ilmapiirin. Artikkeli kuvaa Ervastin käyntiä Moskovassa ennen ja jälkeen miehityksen. Sekä Hentilän että Ervastin artikkeleista selviää, että jo tuolloin oli nähtävissä se, että kriisissä ei ollut pelkästään kyse Neuvostoliiton ja Tsekkoslovakian keskinäisistä väleistä, vaan se nähtiin kommunismin uusien ja vanhojen voimien välisenä (epäsuhtaisena) mittelönä. Se että taustalla oli sitäkin suuremmat (kansainvälis)poliittiset voimat näkyy epäsuorasti myös siitä, että joukkoon otettiin kirjan ainoa jo aiemmin (marraskuussa 1967) akateemikko Georg Henrik von Wrightiltä ilmestynyt artikkeli Sota Vietnamia vastaan. Vaikka Vietnamin sotaa käsittelevän artikkelin ilmestymistä pamfletin sivuilla ei monesti ymmärrettykään, niin varsinkin jälkikäteen katsoen se on varsin luontevaa. Jo tarkkanäköisten aikalaistenkin mielissä historian sarananpaikka yhdistettiin suurvaltojen välisiin suhteisiin, eikä pelkästään sosialistisen järjestelmän sisäiseen kriisiin. Elämänasenteeltaan humanisti tunnisti tunteettoman teknokratian kaikessa silmittömyydessään. Ervastikin omalta osaltaan oli aistinut Neuvostoliitossa vallalla olleen ”amerikkalaiskuhertelun”: hänen mukaansa maassa elettiin kahden suuren, USA:n ja Neuvostoliiton, kihlausaikaa, jonka erikoiseksi ”huomenlahjaksi” Tsekkoslovakian tapahtumatkin voitiin siis nähdä.

Ervasti ei kirjoituksessaan edes pyri ”tasapuoliseen” Kremlin motivaatioiden pohdintaan, vaan kuvaa mielialoja ja tunnelmia Neuvostoliitossa omiin havaintoihinsa perustuen. Nyt uusintapainosta lukiessa juuri tämä tekeekin tekstistä vahvan ja nautittavan. Tästä kaunokirjallisesta kirjoitustyylistä kannattaa antaa näyte (s. 82): ”Sitten on sulhanen, USA, Hollywood. Taistelut Vietnamia vastaan ovat osoittaneet USA:n vikapäisyyden. Mutta tällainen antaa tiettyjä vapauksia myös toiselle osapuolelle. Joka tapauksessa voitaisiin elää suhteellisen huoletonta kesäyön unelmaa kaikesta tällaisesta huolimatta. Mutta eikös siinä sitten ole sika paikalla kuin Aaro Hellaakosken Viatonten valssissa: Länsi-Saksa. Eikä vain Länsi-Saksa, vaan Saksa.”

Suomen Kuvalehden erikoistoimittajan, Jaakko Okkerin oma artikkeli Toivon ja pelon päiväkirja on tarkasti koottu kronikka kattaen tapahtumat tammikuusta 1968 aina syyskuun alkuun, antaen hyvän kuvan tapahtumien etenemisestä. Okkerin kynänjälkeä on sen lisäksi Kunnon rauhanmies Sveijkin seikkailut, jossa välitetään lukijalle Orwellmaisia väristyksiä vielä vuosikymmentenkin kuluttua: ”näköpiiriin on noussut tulevaisuus … jossa korkein sallittu henkevyyden huippu on hyönteisen henkevyys”.

Pamfletin artikkeleissa viljellyn kaunokirjallisen tyylin voi nähdä olevan seurausta kahdesta seikasta. Yhtäällä voi nähdä olleen kyse siitä, että kirjoittajat pakenivat kaunokirjalliseen kerrontaan, koska aihe ahdistavuudessaan tuli niin lähelle. Toisaalta tyylin valinta voi olla pelkästään aikataulullinen: haluttiin tietoisesti saada paperille tapahtumavyyhdin ensivaikutelmat ja -tunnelmat. Yhtä kaikki, yli 40 vuotta kirjan julkistamisen jälkeen on helppo todeta lopputuloksen onnistuneen, lukukokemusta kantaa juuri sen kaunokirjallinen tyyli ja tuoreus. Kertovaa on myös se, että pamflettikokoelmana Praha 21.8.1968 ansaitsee nykyäänkin uusintapainoksen, toisin kun ne lukuisat, tuolloin suosiossa olleet moniosaiset mammuttiteokset. Huutomerkki! –sarja, jonka viimeinen kirja ilmestyi 1983 (Eikä ketään vastaan. Puheenvuoroja rauhasta. Toim. Jukka Väyrynen, Tammi, 1983) olisi saanut aloittaa uudestaan aikaisemminkin. Seuraaville sukupolville olisi hyvin voinut jäädä aikalaisesseet esimerkiksi otsakkeella 9-11 tai vaikkapa Irak 2003.

Mutta risuittakaan tämä uusintapainos ei selviä. Se, että vuonna 1968 kirjassa ei ollut henkilöhakemistoa, on aikataulun vuoksi ymmärrettävää, joskin valitettavaa. Nyt uusintapainoksessa tähän ei voida vedota. Hakemiston voi nähdä tänä päivänä vieläkin perustellumpana, varsinkin kun sen tekemiseen on olemassa monia teknisiä apuvälineitä. Kiireeseen ei voida vedota. Kiireen tuntua tällä kertaa lisää sekin, että uusintapainoksen sisällysluettelon sivunumerot ovat menneet hakoteille (liitteiden osalta; kirjassa on 176 sivua eikä 215). Kirjan eloisuutta ja arvoa olisi lisännyt merkittävästi (tuolloin ja nyt) siihen liitetty havainnollistava kuva-aineisto Tsekkoslovakian maanalaisista postikorteista ja erilaisista Prahan katukuvaan ilmestyneistä seinälehtisistä – asia joka toki olisi ollut suuritöistä toimittaa nyt uusintapainokseen.