Suomen romanien historia – ainutlaatuinen teos

Suomen romanien historia on tulos romanien ja suomalaisten tutkijoiden ja asiantuntijoiden tiiviistä ja sinnikkäästä yhteistyöstä, ja on ainoa laatuaan Pohjoismaissa ja tiettävästi koko maailmassa. Teos kattaa romanien 500 -vuotisen historian Suomessa ja sen artikkelit koskettavat monipuolisesti ja eri näkökulmista heidän elämäänsä. Erityisesti on haluttu korostaa romanien ja suomalaisten kanssakäymisen tapoja, osapuolten välistä rajaa sekä sen ylittämisen muotoja.   

Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia. Suomen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1372/tiede, 2012. 494 sivua. ISBN 978-952-222-364-7.

Mielenkiintoista tutkimustietoa romaneista on näihin päiviin asti julkaistu vähänlaisesti ja hyvin eri oppiaineissa. Aivan viime vuosina on lisäksi kerätty lisää muistitietoa, jota teoksessa on hyödynnetty. Siksi romanien historiateos on monella tavalla merkittävä. Sen ovat kirjoittaneet romanit ja suomalaiset yhdessä. Artikkeleita on 16 ja näkökulmia vähemmistökansan menneisyyteen ja nykyisyyteen useita. Ne muodostavat yhdessä mielenkiintoisen ja kattavan läpileikkauksen romanien 500 -vuotisesta historiasta.

Tuula Rekola luotsaa lukijan läpi romanien varhaisen historian. Uskonnollisesta heräämisestä ja Mustalaislähetyksestä kirjoittavat Väinö Lindberg ja Henry Hedman, lastenkotitoiminnasta Janette Grönfors ja Kimmo Granqvist romanikielestä. Ruotsissa asuva Gunni Nordström käsittelee Ruotsiin muuton syitä, Panu Pulma puolestaan sotaa ja romanien evakkotaipaletta. Sarita Friman-Korpela kirjoittaa romanipolitiikasta Suomessa ja kansainvälisistä yhteyksistä, Raila Halmetoja taas Suomen Mustalaisyhdistyksestä. Teoksen lopussa Marko Stenroos kuvaa romanien monia kasvoja – oiva muistutus siitä, että myös vähemmistöön kuuluu erilaisia henkilöitä. Kirja avaa lukijalle useita tapoja nähdä Suomen romanien pitkän ja vaikean tien, myönteisiäkin kokemuksia unohtamatta. Teos on ainoa laatuaan Pohjoismaissa ja tiettävästi koko maailmassa. Suosittelen sitä lämpimästi.

Romanikulttuurin muotoutumiskykyyn ja pysyvyyteen keskittyvä Anna-Maria Viljasen artikkeli alkaa viittaamalla vanhoihin suomalaislähteisiin, joissa pohdittiin romaninkieltä. Vieras kieli herätti suomalaistutkijoiden mielenkiinnon – romanit itse kuvattiin sen sijaan pelottaviksi. Taustalla on suomalaisiin vaikuttanut eurooppalainen aatevirtaus nk. vieraista roduista, jonka mukaan romanit kuuluivat ”eksoottisiin” luonnonkansoihin ja olivat luonteeltaan ”hetken lapsia”. 1800-luvulla vallinneen käsityksen mukaan romanit haluttiin siten ”sivistää” pääväestön kaltaiseksi. Kristinuskolla oli tässä tärkeä rooli, sillä sen arvomaailmaan eivät vieras kieli ja kulttuuri sopineet.  

Paras vastakuva näin rakennetulle mielikuvalle löytyy romanien omista kertomuksista. Niitä ruvettiin kuitenkin tallentamaan vasta 1960-luvusta lähtien. Romanikulttuuri tuo uuden näkökulman esimerkiksi miehen ja naisen sekä vanhan ja nuoren monivivahteisiin suhteisiin samoin kuin kunnioittamiseen. Kulttuuri ei ollut erillinen saareke, vaan romanit ovat saaneet pääväestöltä vaikutteita, joita ovat muokanneet itselleen sopiviksi. Eräs esimerkki on romaninaisen puku, jossa on piirteitä maaseudun naisten vanhasta pukeutumistyylistä. Mainitsen tässä erisuuntaisesta vaikuttamisesta. Sen seurauksena romaneista esitettiin romanttisia näkemyksiä Euroopassa ainakin maalaustaiteissa, elokuvissa ja lauluissa.      

Risto Blomsterin romanimusiikkia koskevassa osuudessa käsitellään monipuolisesti romanimusiikin ja -laulujen eri lajityyppejä, alkuperää ja sisältöä. Suomalaiset säveltäjät ja musiikkikriitikot perehtyivät 1890-luvun jälkeen kylläkin romanimusiikkiin, mutta kiinnostus koski keski- ja itäeurooppalaista orkesterimusiikkia. Kuvausten perusteella siinä oli itämaisia vivahteita, erikoisia rytmejä ja vaihtuvia melodioita. Musiikki erosi siten selvästi Suomessa esitetystä. Suomessa asuvien romanien kansanmusiikkiperinnettä ei mainita lainkaan. Se ei ole mikään ihme, sillä siitä alettiin kiinnostua vasta 1960-luvulla. Romanien musiikkimaailma avautuu hyvin maallikolle. Tekstissä analysoidaan lisäksi tavat, joilla suomalaiset ovat lauluissaan esittäneet romanien elämää. Musiikin kulttuurinen tehtävä on selkeä: omassa keskuudessaan on romanikielisillä lauluilla haluttu vahvistaa tapakulttuuria ja lujittaa keskinäistä kanssakäymistä. Suhteessa suomalaisiin rajanveto on ollut selkeä ja heille on laulettu vain suomeksi. 

Kirjoituksessa mainitaan hauskasta tapahtumasta, jossa romanimies käänsi musiikintutkijoille tahallaan väärin erään romanilaulun sisällön. Hänen mielestään se liittyi omaan kulttuuriin, jota ei ulkopuolisille kerrota. Väärinkertomisella on kenties myös vuorostaan haluttu maksaa suomalaisille kalavelkoja. Suomalaiset tutkijat olivat höynäyttämisestä täysin tietämättömiä. Asetelma muistuttaa jonkin verran talonpoikien ja jätkien eriarvoisesta asemasta ennen sotia. Savottatyötä hakiessaan ja ladoissa yöpyessään jätkät kertoivat mielellään toisilleen kaskuja. Humorististen kaskujen maailmassa he pystyivät kääntämään yhteiskunnalliset erot ja sosiaaliset asemat nurin niskoin: kaskuissa tehtiin jätkistä sankareita, ja talonpojista tyhmiä tomppeleita. Samoin saattoivat romanit viihdyttää itseään suomalaisten hyväuskoisuudella.  

Miika Tervonen luo kahdessa artikkelissaan kantavan historiallisen kaaren romanien nurjasta kohtelusta alkaen 1800-lopulta aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Suomen suurruhtinaskunnan ja heräävän kansallisuusaatteen aikana nk. mustalaiskysymys oli tiheään esillä valtiopäivillä. Suurin huolenaihe koski romanien ”irtolaista” elämäntapaa sekä väitettyä laiskuutta, kerjuutta ja rikollisuutta. Vallen komitea esitti puolestaan romanien pakkosulauttamista valtaväestöön. Siihen aikaan miesten ammatteja oli esimerkiksi hevoskauppias, kengittäjä, kuohari, tinuri, suutari ja ohjasten punoja. Perheiden ruuanhankinta tapahtui yleensä tutuissa taloissa. Pyytäminen, pitsien myynti ja povaaminen olivat romaninaisten vastuulla. Talonpoikien kanssa romanit elivät tiiviissä vuorovaikutussuhteessa omilla alueillaan. Niihin sisältyi sekä molempia osapuolia hyödyttäviä palveluita että jännitteitä. Suhtautuminen oli kaksijakoista, sillä ”omat” ja ”vieraat” romanit erotettiin toisistaan.

Sodan jälkeisenä aikana tapahtui suuri muutos, etenkin Karjalan romaniväestölle, joka joutui evakkoon. Romanien asutuspaikat muuttuivat ja väki suuntautui suuressa määrin Uudellemaalle ja kaupunkeihin, erityisesti Helsinkiin. Muutto maaseudulta kaupunkiin ei ollut helppoa. Muutos oli romaneille jyrkkä ja katkaisi mahdollisuudet jatkaa entistä liikkuvaa elämäntapaa. Viranomaiset laativat kortistoja ja tiukensivat poliisin toimintaa. Syrjintä ja köyhyys koettelivat. Moni asui hökkeleissä, teltoissa ja maakuopissa. Asettuminen omiin asuntoihin kesti pitkään 1970-luvulle saakka ja tiesi monia vaikeuksia. Tuolloin säädettiin rotusyrjinnän kieltävä laki ja romanit alkoivat saada äänensä kuuluviin lähinnä Mustalaisasiainneuvottelukunnan ja oman yhdistyksen kautta.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *