Suomalaisten hyökkäyksen ulotuttua kesällä 1941 Syvärille tuli tarpeen selvittää vastapuolen joukkojen määrä, laatu ja sijainti sekä sen huoltojärjestelyt. Tätä varten siirrettiin Karjalankannaksella hyökkäysvaiheen edellä ja aikana operoinut kaukopartio-osasto Vehniäinen Syvärille Vaašenin kylään, josta muodostuikin osaston päätukikohta seuraavien sotavuosien ajaksi. Viipuriin jätettiin pieni alatoimisto, jonka tehtävänä oli pääasiassa sotavankikuulustelu ja asiamiesten, vakoojien, toimittaminen piiritettyyn Leningradiin. Tästä kaikesta Mikko Porvalin teos Syvärin takana. Päämajan kaukopartio-osasto Vehniäinen 1941–43 kertoo.

Uudet maisemat, uudet taktiikat

Kannaksella toimineet kaukopartiomiehet olivat suurelta osalta talvisodassa luovutetulta alueelta kotoisin olevia ja näin tunsivat sikäläiset olosuhteet, maaston ja kulkureitit. Nyt siirryttiin maisemiin, johon kenelläkään ei ollut aiempaa tuntumaa. Laajat korpimaat ja harva tiestö antoi toki mahdollisuudet väistää mahdollista takaa-ajavaa vihollista, mutta vastaavasti matkat tiedustelukohteille olivat Kannasta huomattavasti pitemmät. Partioiden matkavuorokaudet pitenivät, nyt oltiin liikkeellä parhaimmillaan jo viikkoja entisten muutaman päivän sijaan. Tämä luonnollisesti vaati uutta taktiikkaa partion huoltamiseksi. Niinpä päädyttiin muiden kaukopartio-osastojen tapaan lentoteitse toteutettaviin täydennyskuljetuksiin.

Syvärin eteläpuoliset maastot olivat vaikeakulkuisia ja kesäpartioiden matkavauhti rajoittui käytännössä reiluun kymmeneen vuorokausikilometriin. Majoittumisen kannalta peitteinen, luonnontilainen metsämaasto oli otollista, laavuilla yöpyminen ja tulen teko oli mahdollista, kun vihollisen selustavarmistus ei ulottunut syvälle rintaman taakse.

Kun alkoi ensimmäinen sotatalvi, oli opeteltava myös talvisen partioinnin niksit. Jo ensimmäisen, marraskuussa 1941 lähetetyn suksilla liikkuneen partion kokemuksia pystyttiin välittömästi hyödyntämään partiotaktiikkaa kehitettäessä. Huomattiin, että jopa pehmeässä lumessa partion vauhti on kesäpartiota kovempaa, että partion tulee olla riittävän suuri, ettei ladun aukaisu rasita miehiä liikaa ja mm. että kiintositeet ovat mäystinsiteitä kätevämmät. (Tätä keskustelua siteistä käytiin kiivaana eri kaukopartio-osastojen miesten kesken.) Edelleen todettiin, että partion oli kesäliikkumiseen verrattuna tehtävä laajempia ja useampia harhautuslatuja jäljittävän vihollisen eksyttämiseksi, ja että yöllä suksin liikkuminen pakkaukset selässä oli käytännössä mahdotonta.

Partiointi ja tiedustelu

Osasto Vehniäinen lähetti tarkastelukautena syksy 1941–talvi 1943 kaikkiaan 24 kaukopartiota, joista puolet talvipartioita. Pääasiallisesti tiedusteltiin Syvärin eteläpuolisia alueita aina sadan kilometrin syvyyteen asti, mutta myös Marian kanavan seudut Äänisen itäpuolella olivat toiminnan kohteita. Partiomatkat olivat kestoltaan muutamasta päivästä jopa kuukauden mittaisia. Tehtävät tiedustelukohteista tulivat Päämajan tiedusteluosastolta ja ne olivat pääasiallisesti strategisen tiedonhankinnan tehtäviä. Rintamajoukot suorittivat taktista lähipartiointia, jonka tehtävä oli selvästi tilannekohtaista ja auttoi päivittäistä toimintasuunnittelua. Operatiivisempaa tiedustelua hoidettiin sotavankikuulustelulla, joka kuului kaukopartio-osastojen tehtävänkuvaan aina kesään 1943 asti, jolloin tämä hankalahko tehtävä siirrettiin osastoilta pois.

Varsinainen kaukopartiointi palveli siis Pääesikunnan strategista suunnittelua. Tätä varten partiot palattuaan laativat usein laajat, jopa kymmenien sivujen mittaiset partiokertomukset havainnoistaan. Partioiden viestiliikenteessä annettiin myös päiväkohtaisia tietoja vihollisista ja nämä välitettiin osastosta välittömästi rintamayhtymille. Strategista tiedustelua olivat mm. huoltojärjestelyt, viestiliikenneyhteydet, tiestön ja muiden kulkuyhteyksien kunto ja kantokyky, vesistöt ja ylimenopaikat, vihollisjoukot, majoitusalueet, varikot, siviiliasutus, siviilien mieliala. Tiedustelua suoritettiin tähystämällä ja havainnoiden sekä myös kuulustelemalla kiinni saatuja sotilaita ja haastattelemalla siviilejä.

Perusteellista työtä

Jo teossarjan ensimmäiseen osaan Kohti itää (Atena 2021) Porvali kehitti omanlaatuisensa esittämistavan, joka toistuu nyt käsillä olevassa teoksessa. Syvärin takana -kirjan sisältö jakautuu kahteen, käytännössä kolmeen osaan. Varsinainen leipäteksti on sekin kolmijakoinen: tekijä luo kalendaarisesti edeten katsauksen maailmansodan yleiskulkuun, toiseksi keskitytään Suomen rintamien tapahtumiin ja kolmanneksi osasto Vehniäisen toiminnan ja partioinnin kuvaukseen. Tämä esittämistapa pitää kirjaan tutustujan koko ajan selvillä siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Kirjan sisämarginaalissa juoksee vastaavasti kronologinen kaksitasoinen käytännössä päiväkohtainen sotapäiväkirjadokumentointi ja sen ohella tiedustelupäiväkirjateksti. Sotapäiväkirja kertoo osaston arkipäivän ja juhlienkin tapahtumat ja antaa selkeän kuvan kaikesta siitä, mikä on muistiinpanemisen arvoista erillisessä joukko-osastossa. Tiedustelupäiväkirja taas kertoo niin partioiden antamista tiedoista partioinnin aikana, kuvaa vankitietoja ja myös osastolle tullutta muuta tiedustelutietoa.

Lukijalle esittämistapa on kuitenkin hieman hankala, jonka totesin jo ensimmäistä osaa arvioidessani. Lukijan onkin – kuten Porvali nyt esipuheessaan opastaa – syytä perehtyä ensin leipätekstin juoksevaan osaan periodeittain ja vasta sitten lähdettävä kahlaamaan läpi sota- ja tiedustelupäiväkirjojen antia. Mutta esittämistapa on kaikessa hankaluudessaankin erinomaisen kiinnostava ja kertoo käytännössä kaiken, mitä kaukopartioinnista on kerrottavaa. Onkin kiitettävä niitä jo edesmenneitä kaukopartioveteraaneja, jotka eivät totelleet saamaansa käskyä tuhota osaston asiakirjat vaan veivät ne piiloon ehkä juuri tulevaisuuden Mikko Porvaleita ajatellen. Muiden osastojen aineistosta on vain pieni osa jäljellä. Vuonna 1987 ilmestynyt kaukopartiokirjallisuuden perusteos Päämajan kaukopartiot jatkosodassa (WSOY) koottiin pääasiassa veteraanien muistitiedosta ja tuolloin käytössä olleista dokumenteista.

Kirjan antia rikastuttavat selkeät kartat, niin etu- ja takasisäkansien yleiskartat kuin tarkemmat partiokohtaisetkin sekä ennen julkaisemattomat hyvin dokumentoidut valokuvat, jotka ovat pääasiallisesti Erillinen Pataljoona 4:n perinnekokoelmasta. Kirjan liiteosassa on vielä näytteitä partioraporteista. Niistä selviää, kuinka tarkkaa työtä partiot tekivät kaukana rintaman selustassa. Kun esitystapa on sellainen kuin se on, ei teos millään sovellu kuuntelemalla luettavaksi.

Itselleni suurin yllätys oli, miten Porvalin on onnistunut dokumentoimaan virolaisista kootun, saksalaisille pääsiassa raportoineen virolaisista vapaaehtoisista muodostetun laskuvarjopartion kohtalon. Partio pudotettiin kauas itään, Vologdan–Arkangelin radan tuntumaan ja sen kohtaloksi tuli totaalinen tuhoutuminen monivaiheisten tapahtumien jälkeen. Partion lopullinen kokonaistehtävä on jäänyt Porvalillekin avoimeksi, mutta hän oikoo osuvasti partioon liittyviä vääriä mielikuvia.

Lopuksi

Jos jotain rakentavaa huomautettavaa on, voisin kysyä, miksi ei teoksessa juurikaan anneta yleiskuvaa kaukopartiotoiminnan kokonaisuudesta kuvattuna aikana. Toimivathan rintaman selustassa myös Osasto Kuismanen Aunuksen seuduilla, Marttina Vienassa ja Paatsalo pohjoisella alueella, ja dokumenttiosissa niihin jatkuvasti viitataankin. Ehkä tämä kokonaisuus selvitetään teossarjan kolmannessa osassa, joka alkaa sitä, kun näistä osastoista muodostettiin Erillinen Pataljoona 4 heinäkuun alussa 1943.

Porvali käyttää uskollisesti paikannimeä Lotinanpelto (kuten sotapäiväkirjoissakin käytetään). Kyse on Syvärin varren paikasta nimeltään Lodeinoje Pole (laivojen pelto), joka oikeakielisesti kirjoitetaan ilman keskellä olevaa n-kirjainta. Tämä yksityiskohta, samoin kuin esipuheen toistolapsus ei millään tavalla vaikuta kirjan oivalliseen antiin. Tulipahan vain oikaistua.