Tarina ajojahdin kohteeksi joutuneesta neuvonantajasta

Jarmo Korhonen ja Alpo Rusi haluavat teoksellaan valottaa Alpo Rusiin vuoden 2002 aikana kohdistettujen vakoiluepäilyjen taustoja kytkemällä tapahtumat osaksi Neuvostoliiton vaikutusyrityksiä Suomessa. Lähdekriittisen ja tieteenteon periaatteita kunnioittavan tutkimuksen sijaan teoksesta kuoriutuu esiin poliittisen vainon kohteeksi joutuneen karriääridiplomaatin sankaritarina, jossa konnat ja sankarit ovat alusta lähtien tiukasti omissa lokeroissaan. Vakavasti otettavalle lähihistorian tutkimukselle teos tekee lähinnä karhunpalveluksen.

Korhonen, Jarmo, Rusi, Alpo: Kremlin jalanjäljet. Suomettuminen ja vuoden 2002 vakoilukohun tausta. Docendo, 2017. 256 sivua. ISBN 978-952-291-391-3.

Suomettumisen ajaksi kuvattu lähihistoriamme vaihe on viime vuosina tuottanut runsaasti sekä yhteiskunnallista keskustelua, vakavasti otettavaa tutkimusta että erilaisia ”tilintekoja” menneisyyden suhteen. Näkyvin yksittäinen tapaus lienee Alpo Rusiin kohdistunut vakoiluepäily vuonna 2002. Vaikka Rusiin kohdistunut epäily yhteistyöstä entisen DDR:n tiedustelupalvelun Stasin kanssa on osoitettu perusteettomaksi, Rusi itse on tapauksen jälkimainingeissa julkaissut useampia teoksia, joissa hän on melko luovalla lähdetyöskentelyllä suominut sekä suomettumisen aikakautta että sen jälkihoitoa.

Uusimman kirjansa osalta Rusi on tehnyt yhteistyötä keskustapuolueen entisen puoluesihteerin Jarmo Korhosen kanssa, mutta teoksen kantava teema on tuttu Rusin aiemmista kirjoista: pesänselvitys suomettumisen aikaan on edelleen kesken, koska puuttuu poliittinen tahto käsitellä kyseistä aikakautta. Tämän teeman osalta teos kulkee aiemmista teoksista tuttuja latuja tuomatta niihin mitään olennaista uutta, saati korjaamatta niistä muidenkin kuin allekirjoittaneen muissa yhteyksissä esille nostamia asiavirheitä.

Nyt käsillä olevan teoksen rakenne ja pääargumentti eroaa kuitenkin olennaisesti Rusin aiempien teosten vastaavasta. Jos aiemmissa teoksissa päähuomio keskittyi lähinnä aikalaistoimijoiden leimaamiseen joko Neuvostoliiton KGB:n tai DDR:n Stasin kätyreiksi, Kremlin jalanjäljet rakentuu kertomuksena valtiovallan yrityksestä torpedoida Alpo Rusin ehdokkuus vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Vauhtia haetaan aina vuoden 1972 Zavidovo-vuodosta, jonka jälkeen hypätään vuoden 1990 kautta varsinaiseen ajalliseen kehykseen eli vuosiin 1994–2003.

Toisin kuin aiemmissa kirjoissa, tässä teoksessa Rusi itse asetetaan tarinan keskiöön eikä lukijan tarvitse ponnistella mitenkään erityisesti ymmärtääkseen tarinan sankarin ja konnien välisen roolituksen. Toisella puolella on ansioitunut ja arvostettu ulkoministeriön virkamies, joka (lähes) pyyteettömästi lähtee rakentamaan suurelle yleisölle tuntemattomasta Martti Ahtisaaresta seuraavaa presidenttiä ja laittaa itsensä likoon neuvonantajana niin kotimaassa kuin (ja etenkin) kansainvälisen politiikan polttopisteissä. Toisessa leirissä ovat kateelliset juonittelijat, joiden käynnistämä poliittinen ajojahti pyrkii parhaansa mukaan heittelemään kapuloita uradiplomaatin rattaisiin.

Ongelmallista lähdetyöskentelyä ja yksisilmäistä tulkintaa

Kirjan kirjoittajien strategiana näyttää olevan kytkeä erilaisista asiayhteyksistä poimittuja sirpaleita toisiinsa siten, että niiden pohjalta muodostuva kuva näyttäisi ei vain loogiselta vaan myös tieteellisesti pätevältä. Kuten edellisissäkin teoksissa, tässäkin viljellään runsaasti alaviitteitä, joissa mainitaan joko lähdemateriaalia tai esitetään pitkiä selvennyksiä. Keskeisissä kohdin lähteinä käytetään Rusin aiempia teoksia, joiden lähdekriittisyys ja lähteiden käyttö muutenkin on saanut osakseen runsaasti perusteltua kritiikkiä lähihistorian tutkijoiden taholta. Argumenttien uskottavuutta tällainen lähdekritiikittömyys ei valitettavasti lisää. Ylipäätään monien kärjekkäimpien väitteiden lähdepohja on niin olematon, ettei niiden osalta voi edes puhua tieteellisestä argumentaatiosta. Joukossa on kuitenkin myös alkuperäislähteitä tai sellaisiksi rinnastettavia, joiden hyödyntäminen jää kuitenkin varsin ohueksi.

Kirjassa piirtyvä raadollinen kuva suomalaisen valtapolitiikan kulissientakaisesta juonittelusta ei varmastikaan ole täysin väärä eikä akateemiselle tutkimukselle vieras. Politiikan ylimmissä kerroksissa on kautta aikojen juoniteltu, kampiteltu ja käytetty häikäilemättömästi kyynärpäätaktiikkaa. Rusin ja Korhosen esityksessä tämä puoli saa kuitenkin kohtuuttoman suuren painoarvon, kun kirjoittajat eivät juurikaan vaivaudu reflektoimaan tapaus Rusin käsittelyä kokonaiskuvaan. Pikemminkin asia on toisin päin: tapaus Rusi toimii reflektiopintana kirjan aikajänteen poliittisille tapahtumille – Rusiin kohdistunut ”ajojahti” on siis Suomen poliittisen lähihistorian ydintapahtuma, perspektiiviviivojen yhtymäkohta, polttopiste, johon koko suomalaisen poliittisen eliitin toiminta kohdistui. Puita on paljon, metsä kuitenkin jää näkemättä.

Kirjan suurin ongelma kiteytyy juuri tähän polttopistemäiseen determinismiin. Kirjoittajat kuljettavat tarinaansa kohti sen vääjäämätöntä johtopäätöstä eli sitä, että lähes koko 1990- ja 2000-luvun alun suomalainen poliittinen eliitti keskitti koneistonsa torpedoimaan Martti Ahtisaaren rinnalla nousseen Alpo Rusin poliittista ja karriääridiplomaatin uraa. Toki tämä on yksi mahdollinen tulkinta, mutta samalla kirjassa esitetyt ”todisteet” eivät kestä juurikaan tieteellistä koettelua. Vielä isompi ongelma on kuitenkin se, että esitetyn päättelyketjun uskottavuus seisoo tai kaatuu sen mukana, uskooko lukija oletuksen siitä, että koko prosessi tähtäsi Rusin poliittiseen kampittamiseen. Kirjoittajat eivät hetkeksikään pysähdy pohtimaan, mitä muita vaihtoehtoisia tulkintoja voidaan tehdä tai oikeuttavatko heidän käyttämänsä lähteet sen tulkinnan, jonka he lukijalle tarjoavat. Tarina ei myös juurikaan vilkuile sivuille, eli siihen on poimittu vain ne elementit, jotka tukevat kirjoittajien päättelyketjua. Valitun asetelman koettelun olisi voinut aloittaa vaikkapa pohtimalla seuraavaa kysymystä: Oliko – ja jos, niin miksi – Alpo Rusin eduskuntavaaliehdokkuus todellakin sellainen asia, jota näin massiivisesti haluttiin kampittaa? Vastaus tähän kysymykseen, olipa se sitten myönteinen tai kielteinen, olisi tarjonnut paljon hedelmällisemmät lähtökohdat tuottaa ymmärrystä siitä, mitä tarkastelujaksolla oikeastaan tapahtui – ja miksi.

Kriittisemmällä otteella saataisiin aikaan enemmän

Viime aikoina historiantutkimuksen piirissä on käyty vilkasta keskustelua oral history -suuntauksena tunnetun tutkimusmenetelmän ongelmista. Erityisesti esille on nostettu aikalaiskertojien epäluotettavuus todistajina ja korostettu tutkijan vastuuta tulkitsijana ja kontekstoijana. Tästä näkökulmasta Rusin ja Korhosen teos on tavallaan varoittava esimerkki. Tekijät luottavat lähes sokeasti omaan oral historyynsä eivätkä näe vaivaa alistaa kertomustaan kriittiselle kontekstualisoinnille tai tulkintojaan tieteellisesti validille koettelulle. Toki molemmilla on kiistämättä runsaasti omakohtaista sisäpiiritietoa ja kokemusta politiikan kulissien takaisesta toiminnasta, mutta juuri tämän omakohtaisen kokemuksen aiheuttaman perspektivääristymän korjaamiseksi olisi tarvittu rutkasti enemmän kriittistä reflektointia ja kontekstualisointia.

Jokaisessa vakoiluepäilyn jälkimainingeissa julkaisemassaan kirjassa Rusi on peräänkuuluttanut lähihistorian työstämisen tärkeyttä ja luotettavan historiankirjoituksen merkitystä. Yhtä systemaattisesti hänen kirjansa ovat jääneet valitettavan kauas näistä ihanteista. Kremlin jalanjäljet ei tässä suhteessa muodosta minkäänlaista poikkeusta. Tämä on harmillista, etenkin kahdesta syystä. Ensinnäkin, suomalaisen lähimenneisyyden – jolla viittaan sekä niin kutsutun kylmän sodan aikakauteen kuin sen jälkeiseen aikaan – työstäminen on edelleen kesken ja monia aukkoja on täyttämättä. Yksi näistä on suomalaisten konspiratiivinen yhteistyö niin itäisten kuin läntisten palvelujen kanssa ja tämän yhteistyön mahdolliset poliittiset implikaatiot. Ja toiseksi, Rusin kaikissa teoksissa on mukana sellaista historiallista alkuperäisaineistoa, joiden lähdekriittinen hyödyntäminen voisi tuoda myös oikeasti uutta tietoa menneisyydestämme.

Toivottavasti Rusi seuraavaa kirjaa kirjoittaessaan jaksaisi perehtyä huolella ja aidosti lähdekriittisellä otteella materiaaleihinsa. Ja vielä toivottavampaa olisi, että hän vauhdikkaan tarinankirjoittamisen sijaan pyrkisi koettelemaan oman tulkintansa uskottavuutta kriittisen reflektoinnin ja tutkimuspohjaisen kontekstualisoinnin kautta. Silläkin riskillä, että se johtaisi välttämättömyyteen tarkistaa omia premissejä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *