Viime vuosina ‘valkoinen roskaväki’ (white trash Yhdysvalloissa), uusi ‘lumppukerjälistö’ Britanniassa (mm. chavs) ja vanhat kunnon juntit ovat nousseet monesti otsikoihin esimerkkeinä yhteiskunnan laidoilla ajelehtivista luokista, jotka ovat alttiita populisti-poliitikkojen manipuloinnille. Uusi yhteiskunnallinen kahtiajako, joka ei kulje enää perinteisen vasemmisto-oikeisto-akselin mukaan, vaan esimerkiksi vaurauden ja köyhyyden sekä ‘kansa’ vastaan ‘eliitti’ vastakkainasettelun mukaan, on omalla tavallaan tuonut junttiuteen ja ‘tyhmään kansaan’ liittyvän puheen takaisin.

Heini Kilpamäen, Ville-Juhani Sutisen ja Tommi Kotosen äskettäin ilmestyneet teokset antavat kukin mielenkiintoisen kurkistusaukon tähän todellisuuteen. Kun Kilpamäki kysyy, mitä suomalainen tyhmyys on, hän päätyy kulttuurihistorian graduun pohjautuvassa kirjassaan määrittelemään ilmiötä niin runebergiläisen sisu- ja tyhmyys-ikonin Sven Tuuvan, suomalaiseen maalaisuuteen liittyvän performoinnin, eugeniikan historian, koululaitoksen ja kouluttamattomuuden ihannoinnin sekä Music Televisionissa takavuosina suositun Jukka Bros -komediasarjan kautta. Siinä vähämieliset suomalaiset miesjässikät jurottivat ja ajoivat toisiaan takaa pellolla ja loivat pohjaa ‘suomalaisen hulluuden’ (Crazy Finn) brändäämiseksi maailmankartalle.

Useat selitysmallit tyhmyydelle vie lukijan väistämättä pohtimaan itse suomalaisuuden olemusta. Tyhmyydestä saa helposti rakennettua niin vastenmielisen ja tiettyä ihmisryhmää kielteisesti kuvaavan määreen kuin romanttisen kuvan alkuperäisestä ja koskemattomasta kansanluonteesta, jota värittävät vahvasti sellaiset fiktiiviset teokset kuin Sven Tuuva ja Seitsemän veljestä. Kuvaavaa on, kuinka kansallismielinen elokuvaohjaaja Edvin Laine kertoi muistelmissaan, kuinka Sven Tuuva ei jättänyt häntä koskaan rauhaan: ‘siitä on tullut minulle kaikkien hyväuskoisten, rehellisten, mutta luottavaisuudessaan jotenkin yksinkertaisten, puolustuskyvyttömien ihmisten vertauskuva.’ (s. 63–64).

Oikeistopopulistinen väite kuuluu, että juuri tällainen positiivinen ja alkuperäinen yksinkertaisuus ja mutkattomuus on ollut erityisesti uhattuna globalisaation, EU:n ja maahanmuuton vuoksi Suomessa. Kirjailija-kääntäjä Ville-Juhani Sutisen Juntti! pureutuukin tähän ongelmavyyhteen ja ‘roskaväen’ olemukseen laajan historiallisen kaaren kautta, johon kuuluvat niin siirtolaisuus, lamakaudet ja teollistuminen/kaupungistuminen, sekä tietenkin ‘tavallisen kansan’ kohtalot näissä yhteyksissä. Hän etsii juntin stereotyyppisiä piirteitä niin Yhdysvalloista, Britanniasta, Australiasta ja Suomesta, sekä mielenkiintoisen populaarikulttuurisen aineiston (kantrimusiikki, Suomen filmiteollisuus, kauhuelokuva, juntit ja camp) avulla postmodernin junttiuden ja sen ironisen positiivisuuden ideologiaa.

Niin Lalli, Irwin Goodman kuin Donald Trump voidaan nähdä junttiuden eriasteisina kulttuurisina ilmentyminä, ja varsinkin Trumpin yhteydessä tulee esille erityisesti amerikkalaista kulttuuria luonnehtiva junttimainen ylenmääräisyyden estetiikka. Fasinoituminen Amerikan suuruudesta ja sen eri ilmenemismuodoista – kantrin, kitschin, kapitalististen fantasioiden, Elviksen sekä sivistyksen ja villeyden rajojen jatkuvan määrittelyn kautta – on junttiutta samassa mielessä kuin Joel Lehtosen Putkinotkon (1920) fiktiivinen hahmo Juutas Käkriäinen. Juutas on kuin (Suomen) luonto ja pelto (s. 115), ja hänen juureva ruumiillisuutensa on niin positiivinen kuin negatiivinen kuva tämän maan alkuperäisyydestä. Kilpamäki ja Sutinen kiinnittävät huomiota myös naisten tyhmyyteen ja junttiuteen ja etsivät sen stereotyyppisiä ilmentymiä. Niin yhdysvaltalaisiin rajaseutuelämän kuin suomalaisiin korpikansan kuvauksiin liittyy naispuolisia hahmoja, joissa ruumiillistuu niin junttiuden hyveet kuin paheet: sitkeys, villeys ja seksuaalinen estottomuus.

Onko junttius sitten nykyisen populismin aikana jonkinlainen ylpeyden aihe? Trumpin ja perussuomalaisten suosio viittaa tähän suuntaan, mutta Sutisen teos on myös muistutus siitä, kuinka junttiutta löytyy kaikilta aikakausilta. Esimerkiksi sellaiset poliittiset johtajat kuin Veikko Vennamo ja Jimmy Carter miellettiin junteiksi. Pitkään 1990-luvulta jatkunut tarve kansanomaistaa politiikkaa ja kulttuuria on varmasti vaikuttanut myös junttiuden romantisointiin ja sen populistiseen ihannointiin. Mielenkiintoista tässä yhteydessä onkin se, miten mahdollisimman kaukana kansasta olevat konservatiivit, miljardöörit tai brittiläisen maa-aateliston edustajat hyödyntävät junttiutta tavoitellessaan tietyn kansanosan suosiota. Aikamme suuri kysymys on, missä määrin viihdekuvasto ja -media ohjaavat populistien politiikkaa, ja missä määrin junttius on nykyään enemmän performatiivinen strategia kuin Edvin Laineen tapa eläytyä tietyn kansanosan elämään. Missä kulkee raja junttiuden esittämisessä ‘vierautena’ ja ‘normaaliutena’?

Sutisen myötäelävä ja kriittinen katse kansaa kohtaan joutuu aina koetukselle, kun siirrytään äärioikeiston pariin. Kotosen kirja on tarkka kuvaus siitä, miten epätoivoiseksi kansallismielinen liikehdintä voi muuttua, jos eletään ajassa, jossa koko kansallisuusaatteen tarpeellisuudelta viedään pohja pois. Toisen maailmansodan jälkeisen ajan eliitin käsitys, että nationalismi olisi jäänyt historiaan, on rinnakkainen kylmän sodan ajan jälkeiselle käsitykselle siitä, kuinka äärioikeistolainen ja -kansallinen liikehdintä liitetään syrjäytyneen, ‘tyhmän’ tai junttimaisen kansanosan fasinoitumiseen näistä aatteista. Uusoikeistolainen populismi on onnistunut usein voimaannuttamaan junttiuden ja tekemään kansallisen typeryyden erilaisista muodoista hyveitä.

Kotonen asettaa kriittisen katseensa arvioon, jonka mukaan uusnatsipiireihin ajautuu yleensä syrjäytyneitä, maskuliinisuutta korostavia miehiä, tai että stereotyyppinen natsi on ollut skinhead tai Pekka Siitoin tyyppinen komedianatsi. Todellisuudessa näiden liikkeiden pariin hakeutuu ja hakeutui myös tavallisia keskiluokkaisia kansalaisia. Kotonen paljastaa edelleen, kuinka erilaisten ryhmittymien taustalla oli sodanjälkeisessä Suomessa usein aatteesta innostuneita koulupoikia tai yksittäisiä, korkeakoulutettuja aikuisia miehiä. Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen tähänastinen toiminta on ollut vielä kovin kevyttä verrattuna muutaman kerran kommunististen lehtien toimituksiin heitettyihin pommeihin tai uhmakkaaseen kansallissosialististen teemojen julistamiseen.

Eliitin parista löytyi paljon yrittäjiä tällä alueella. Yksittäinen innokas uusnatsi oli J.V. Snellmanin pojanpoika Teo Snellman, jonka kautta äärioikeistolaisuus asettuu mielenkiintoisella tavalla vasten suomalaisen kansallisuusaatteen historiaa.

Vuonna 1987 perustetun Kansallinen Kulttuuririntama -järjestön Valkoinen rintama -lehteen kirjoitti muun muassa nykyinen puolustusministeri Jussi Niinistö artikkeleita heimosodista. Kulttuuririntama oli pakolaispolitiikkaa vastaan, mutta vihan kohteeksi kelpasivat myös homot ja aids-potilaat ja jopa työttömät, joilta haluttiin tuet pois. Kaiken tämän performoiminen suoraselkäiseksi isänmaallisuudeksi, ja varsinkin silloin kun se kohdistuu syrjäytyneisiin ja puolustuskyvyttömiin kansanosiin, on varsinainen oikeistopopulistinen tai uusfasistinen taidonnäyte.

Nämä kolme teosta nostavat esiin moninaisia ajatuksia (aidon) kansan ja kansallisuusaatteen olemuksesta, ja siitä, miten postmodernin junttiuden ja sen ironisen positiivisuuden aikakautena kylmän sodan aikana kuolleeksi julistettu aate voi saada aikaan regressiivisiä ja todellisuudelle vieraita ajatuksia siitä, ketkä voivat edustaa aitoa kansaa ja ketkä ovat vain tyhmä osa sitä.