Yksi näkemys saamelaiskeskustelusta

Saamelaiskeskustelussa on nykyisin voimassa käsitys, jonka mukaan saamelaispolitiikkaa ja saamelaiskulttuuria ei saisi tutkia eikä siitä kirjoitta, jos ei ole itse saamelainen. Nyt kuitenkin ansioituneet tutkijat ja tietokirjailijat Kukka Ranta ja Jaana Kanninen ovat uskaltautuneet kirjoittamaan kirjan siitä, miten suomalainen kolonialismi on kohdellut saamelaisia. Näkemys ei kaikilta osin kuitenkaan ole aivan objektiivinen, mikä on valitettavaa.

Ranta, Kukka, Kanninen, Jaana: Vastatuuleen. Saamen kansan pakkosuomalaistaminen.. S & S, 2019. 362 sivua. ISBN 978-951-52-4866-4.

Tietokirjallisuutta voi jakaa monenlaisiin alagenreihin vaikkapa funktionsa perusteella. Tutkimuskirjallisuus perustuu tutkimukseen ja pyrkii esittämään todennettavia varmuuksia, tietoa. Essee, pakina tai kritiikki pyrkii arvottamaan tietoa. Puhe, pamfletti tai saarna ovat vetoavia kirjoituksia, elämäkerrat ja muistelmat puolestaan edustavat kulttuurista muistamista. Tätä dosentti Päivi Kososen aikoinaan Turun tietokirjapiirissa esittämää jakoa, joka siis on vain yksi mahdollinen, jouduin miettimään, kun luin ensimmäisen kerran läpi Kukka Rannan ja Jaana Kannisen teoksen. Asenteellisuudessaan se lähenee pamflettia, joka tarkoittaa kiistakirjaa tai kiistakirjoitusta.

Tavallisesti pamfletilla tarkoitetaan jotakin ajankohtaista ilmiötä koskevaa ohuehkoa kirjaa. Pamfletti on nimensä mukaisesti kriittinen ja usein asioita kärkevästi käsittelevä. Pamfletissa kirjoittaja esittää suoraan omia mielipiteitään ja kannanottojaan. Mutta kirja ei ole ohut, eivätkä kirjoittajat siinä esitä suoraan omia mielipiteitään, vaan teksti perustuu valikoituun lähdeaineistoon ja kirjan näkemykset ovat siis verifioitavissa. Mutta tarkemmin kirjaa lukiessa sitä voidaan pitää pamfletinomaisena tietokirjana.

Kirjan kantava teema on kirjoittajien lähdeaineistoista – haastatteluista, ajankohtaiskirjoituksista eri medioissa ja (tutkimus)kirjallisuudesta omaksuma kuva saamelaisväestön vuosisataisesta sortamisesta, lähinnä suomalaisväestön harjoittaman kolonialismin kautta. Kirja ei tarkastele Saamenmaata kokonaisuudessaan vaan rajoittuu muutamaa vertauskuvausta lukuun ottamatta Suomen alueen saamelaisryhmiin.

Kirjassa on paljon faktaa, eikä sitä tässä yhteydessä ole mahdollista eikä tarpeellista ryhtyä yksityiskohtaisesti tarkastelemaan – eihän sitä ole väitöskirjaksi tarkoitettu. Siksipä vain muutama kommentti.

Paadarin sukua Ákšujärven kesäpaikassa 1931. Kuva Veli-Pekka Lehtolan teoksesta Saamelaiset suomalaiset. Kuvaaja Erkki Mikkola.

Kolonialismi

Teos kuvaa aivan oikein suomalaisasutuksen levittäytymistä vuosisatojen myötä saamelaisen alkuperäisasutuksen lomaan, toteaa lyhyesti assimilaatioprosessit ja perinteisen saamelaisen yhteiskuntajärjestyksen hajoamisen resurssikamppailun tuloksena. Kaptatiivisiin elinkeinoihin, erätalouteen, ja sittemmin myös porotalouteen perustuva elinkeinomuoto ei kestänyt maatalousvaltaisen väestön ylivaltaa, osa saamelaisista akkulturoitui ja osa assimiloitui, osa hakeutui siirtämään elinkeinomallinsa yhä pohjoisemmaksi. Tästä prosessista on kirjoitettu metrikaupalla tutkimuksia – niin ”lappologisia” kuin sellaisia, joissa saamelaiset tutkijat ovat olleet itse mukana.

Kyse on käsityksestä siitä kuka omistaa maan ja sen resurssit. Nykyisen lainsäädännön mukaan ns. valtionmaat ovat yhteiskäyttömaita, joita voivat käyttää jokamiehen oikeuksia nauttivat ihmiset ja myös porotaloudesta toimeentulonsa saavat omilla paliskunta-alueillaan. Tällainen valtionmaa -käsite syntyi jo 1500-luvulla, kun kruunu huomasi, että ruotsalaisen käsityksen mukaan maata ei voi omistaa kuin kruunu, jollei sitä ole erikseen osoitettu jonkun omistamaksi. Tämä johti siihen, että maan omistus tuli säädellyksi ilman perinteistä tapaoikeutta ja perinteisiä suku- ja perheiden nautinta-alueita (siidat). Tämä taas johti maanomistuksen siirtymistä pääsääntöisesti suomalaisille uudisasukkaille ja heidän kanssaan elämään asettuneille metsälappalaisille ja näiden jälkeläisille.

Todettakoon kuitenkin, että maanomistus ja isojaon ja uusjaon mukainen oikeus oman alueen nautintaan ovat tärkeitä mm. kalastajasaamelaisille ja Inarin järvisaamelaisille, joiden elinkeinomuoto 1800-luvulla sai lisän karjanhoitotaloudesta – siis uudisasukaskulttuurista. Tähän oikeuteen liittyy mm. Tenolla oikeus patokalastukseen, josta en usko tämän oikeuden omistajien hevillä luopuvan.

Petsamon siirtolaisia lohisaaliineen Tenon Yläkönkäällä 1948. Kuva: Antti Hämäläinen, 1948. Museovirasto.

Muistettakoon myös, että poronhoito alkuperäiskulttuurin – joita saamelaiset ovat – elinkeinohaarana on verraten nuorta. Suurporonhoito kehittyi vasta 1700-luvulla, eikä poronhoitoa Suomessa ole privilegioitu saamelaisille, kuten Ruotsissa ja Norjassa (jossa kyllä Paatsjokivarren kveenit harjoittavat porotaloutta). Tämä taas on luonut ongelmia mm. Käsivarren Lapin saamelaisporonhoitajien ja alueelle asettuneiden suomalaisporonhoitajien välillä.

Saamelainen?

Ja tästäpä joudutaankin siihen monivaiheiseen keskusteluun, miten saamelaisuus Suomessa määritellään. Nykyisen lainsäädännön mukaan saamelaisia ovat ne, joilla on oikeus asettua ehdokkaaksi saamelaisvaltuuskunnan ja -käräjien vaaliin ja äänestää niissä. Tämä on johtanut jatkuviin kiistoihin saamelaisuuden määritelmästä, jota on sitten ratkottu korkeimpia oikeusasteitä myöten. Saamelaiskäräjät nimittäin määrittävät itse tämän äänioikeuden ja pyrkii karsimaan ulos määritelmästä ne, joita ei pidetä ”oikeina saamelaisina”. Tämä koskee juuri metsälappalaisten jälkeläisiä.

Saamelaiskäräjien mukaan saamelainen on henkilö, joka pitää itseään saamelaisena, jonka isovanhemmista ainakin yksi on ollut saamenkielinen ja jonka yhteisö, siis saamelaiskäräjät saamelaiseksi hyväksyvät (ryhmähyväksyntä). Metsälappalaisjärjestöt edellyttävät, että määritelmään tulee lisätä myös ns. geneettinen pykälä, eli että henkilö, joka on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä, tai kalastajalappalaiseksi maa, vero- tai henkikirjassa, olisi oikeutettu äänioikeutetuksi. Tämä meni myös läpi lainsäädännössä ja muutoksenhakuviranomaiseksi nimettiin korkein hallinto-oikeus. Eli saamelaisuuden määritelmän ja saamelaisuuden päättää saamelaisyhteisön ulkopuolinen taho. Tilanne on ratkaisematon.

Assimilointi

Kirjassa kuvataan myös saamelaisväestön akkulturaatio- ja assimilaatioprosesseja kautta aikojen. Nautinta-alueiden menetys ja elinkeinomuutos ei suinkaan ole ainut ongelma. Kun saamelaislasten koulunkäynti koululakien myötä tuli velvoitteeksi, Suomeenkin rakennettiin kiertävien katekeettakoulujen sijaan internaattilaitos, jossa lapset selkeästi kielellisesti suomalaistettiin. Viime vuosina tähän prosessiin on tullut muutos ja vähemmistölainsäädännön myötä saamelaisilla on oikeus saada omakielistä opetusta – ainakin saamelaisalueella.

Saamelaislapsi norjalaisessa koulussa. Kuva Veli-Pekka Lehtolan teoksesta Saamelaiset – historia, yhteiskunta, taide.

Ei ole kauan sitä, kun vaikutti, että kolttakieli ja inarinsaame olisivat häviämässä, mutta uusien tuulten puhaltaessa on kielten elvytyksessä päästy eteenpäin. Todettakoon ohimennen, että tekijöiden epäsuorasti kritisoima ”lappologia” tuotti mm. kymmeniä tunteja kielimateriaalia Turun yliopiston ns. Talvadas-projektissa, jota aineistoa on sittemmin käytetty niin Saamelaisradiossa kuin Inarin kielipesässä ja Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.

Alkuperäiskansa

Kautta koko teoksen nousee esiin saamelaiskansa EU:n ainoana alkuperäiskansana. Näin on, en tiedä miksi vaikkapa baskit eivät ole tällaiseksi julistautuneet. Ehkä siksi, että he pitävät itseään todellisena kansana, eivät alueensa vähemmistöryhmänä. EU:ssa lienee toinenkin vähemmin tunnettu alkuperäiskansa, Viron setot.

Alkuperäiskansa on kansa, joka on asunut alueellaan ennen kolonisaatiota ja säilyttänyt ainakin osin maan kulttuuriaan ja kieltään yhteisenä kommunikaatiovälineenä ja on alkuperäiskansaksi itsensä ilmoittanut. Mutta tähän on lisättävä, että kolonisaattorin eli enemmistöväestön on hyväksyttävä tämä nimitys, joka parhaimmillaan antaa kulttuurisen autonomian lisäksi myös palautuvia oikeuksia perinteisten alueiden nautintaan. Meitä lähellä tällaisia alkuperäiskansojen liittoon kuuluvia ovat vatjalaiset ja vepsäläiset, kauempana komit, marit ja udmurtit ja vielä kauempana etäsukukansat. Näillä on Venäjällä oma keskusjärjestö.

Rannan ja Kanniset teos on haastava. Sitä tulee lukea varovaisen lähdekriittisesti ja pitää mielessään lähdeaineiston osittainen vajavaisuus (mm. Matti Enbuske tuntuu olevat tekijöille tuntematon samoin osa uusimmasta ”lappologisesta” tutkimuksesta.) Joissain kohdin asenteellisuus tulee sen verran voimakkaasti esiin, että voisi olettaa, että tekijöitä on hiukan ”vedätetty”. Tai sitten kyse on tyylilajista, ”pamfletinomaisesta tietokirjasta”

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *