Kirjan ensimmäisessä osassa Juha Joona, Matti Enbuske ja Heli Saarinen tarkastelevat Lapin uudisasutusta erityisesti Kemin Lapin näkökulmasta. Ruotsin valtakuntaan kuulunut Lapinmaa jakautui jo keskiajalla useisiin laajoihin hallinnollisiin kokonaisuuksiin eli Lappeihin. Näistä nuorin oli 1400-luvun lopulla muodostunut Kemin Lappi. Siihen kuuluneet lapinkylät sijaitsivat joko kokonaan tai osittain nykyisten Kuusamon, Posion, Sallan, Savukosken, Sodankylän, Pelkosenniemen, Inarin ja Kittilän kuntien alueella.

Lapin uudisasutus ja metsäsaamelaisten historia

Metsäsaamelaiset eli metsälappalaiset – tämä oli vanhempi nimitys – asuivat Kemin Lapissa. Juha Joona kuvaa heidän elämänmuotoaan: toimeentuloon liittynyttä vuotuiskiertoa, asumista ja vaatetusta. Pääasiallisia elinkeinoja olivat metsästys ja kalastus. Varhaisimmat tiedot löytyvät 1500-luvun veroluetteloista.

Kruunun hallinto tehostui Lapissa 1600-luvulla samoin kuin muualla Ruotsin valtakunnassa. Veronkannon uudistuessa verovelvolliset saamelaiset merkittiin lapinveron maksajiksi maa- ja veronkantokirjoihin lapinkylittäin. Lisäksi vuonna 1673 annettu Lapinmaiden asutusplakaatti mahdollisti suomalaisten uudisasukkaiden muuttamisen lapinkylien alueelle.  Joona tarkastelee artikkelissaan uudisasukkaiden tulon vaikutusta metsälappalaisten elämään.

Huomattava muutos tapahtui vuonna 1763, jolloin suurin osa edellisvuoden veroluettelossa lappalaisiksi merkityistä henkilöistä siirrettiin uudisasukkaiden luetteloon. Syynä on pidetty sitä, että monet heistä olivat perustaneet uudistilan kilpaillessaan suomalaisten kanssa samoista resursseista.  Vanhat lapinsuvut eivät väistyneet hallitsemiltaan veromailta, vaan siirtyivät uudistilajärjestelmään ja jatkoivat perinteisiä elinkeinojaan, kirjoittavat Joona ja Enbuske.

Kuva: Kuttura perheineen, Oulun yliopiston kirjasto, Tutkijoiden Lappi, kuva-albumit.

Tutkimustradition taakka

Matti Enbuske kritisoi Suomen tieteenhistorian agraarista ajattelutapaa, joka kulminoitui 1950-luvulla Eino Jutikkalan tutkimukseen suomalaisen talonpojan historiasta. Enbuske pitää talonpoikaista ajattelutapaa suorastaan ”tutkimustradition taakkana”, joka on vaikuttanut saamelaisten asutushistorialliseen kuvaan aina Turun Akatemian ajoista nykypäiviin asti.

Huutia saa myös Helmer Tegengrenin tutkimus En utdöd lappkultur i Kemi Lappmark. Studier i Nordfinlands kolonisationshistoria (1952). Enbuske ja Saarinen kritisoivat Tegengreniä, jonka mukaan alkuperäinen metsästäjä- ja kalastajakulttuuri joutui täydelliseen perikatoon 1600- ja 1700-luvuilla vahvan suomalaistalonpoikaisen uudisasutuksen levittyä Kemin Lappiin. Samoihin aikoihin levisi lännen tunturialueilta nomadinen poronhoitokulttuuri, jutaava paimentolaisuus, jota alettiin pitää ainoana saamelaisuuden muotona.

Metsäsaamelaiset näyttivät kadonneen historiasta. Saarisen mukaan tätä käsitystä edisti muun muassa valtionhallinnon virkamiesten kirjauskäytäntö, jossa talollisiksi ryhtyneet saamelaiset merkittiin veroluetteloihin uudisasukkaiksi. Tämä on ollut omiaan harhauttamaan monia historiantutkijoita. Tegengreniä on pidetty keskeisenä auktoriteettina, jonka sanomaa ovat ”toistaneet ja vahvistaneet useat tiedemiespolvet”, kirjoittaa Saarinen.

Kirkko ja saamelaiset

Kirjan toisessa osassa Anne Koskamo ja Ritva Kylli tarkastelevat saamelaisten ja luterilaisen kirkon varhaisia kohtaamisia. Yksittäisiä saarnaajia kiersi jo keskiajalla, mutta kirkollinen toiminta alkoi tehostua vasta Kustaa Vaasan hallintokaudella 1500-luvulla. Koskamo esittelee Ruotsin kruunun ja luterilaisen kirkon toimia kristinuskon levittämiseksi ja saamelaisten käännyttämiseksi. Hän käsittelee myös saamelaisten omaa toimintaa ja lapinkylien sisäisiä jännitteitä. Vanha luonnonuskonto jatkoi kuitenkin pitkään rinnakkaiseloaan kristinuskon kanssa, sillä saamelaiset elivät suurimman osan vuotta ilman kosketusta kirkonmiehiin.

Ritva Kylli tutustuttaa lukijan saamelaisten, lestadiolaisuuden ja kirkon välisiin suhteisiin 1800-luvun Enontekiöllä. Vuonna 1809 Haminan rauhassa Ruotsin ja Venäjän välinen raja vedettiin Tornion-Muonionjokeen, minkä seurauksena Enontekiön seurakunnan Suomen puoleisesta osasta ja Muoniosta yhdistettiin Muonionniskan seurakunta. Ruotsin puoleisesta osasta muodostettiin Kaaresuvannon seurakunta, jonne Lars Levi Laestadius tuli kirkkoherraksi 1820-luvulla. Lestadiolainen liike alkoi voimistua 1830-luvulla. Kylli tarkastelee artikkelissaan erityisesti kahden etelämpää tulleen papin toimintaa Enontekiöllä.  Alkulestadiolaisuuden aikana 1830-luvulla pappina toimi sotkamolainen Jacob Liljeblad, ja muutamaa vuosikymmentä myöhemmin suonenjokelaissyntyinen Aatu Laitinen jatkoi Laestadiuksen työtä.

Kuva: Sodankylän vanha kirkko, Oulun yliopiston kirjasto, Tutkijoiden Lappi, kuva-albumit.

Statuksettomat saamelaiset ja kielenelvytys

Kirjan toimittajat Erika Sarivaara, Kaarina Määttä ja Satu Uusiautti ovat kirjoittaneet kolmanteen osaan kaksi artikkelia, jotka perustuvat Erika Sarivaaran väitöskirjaan Statuksettomat saamelaiset. Paikantumisia saamelaisuuden rajoilla (2012).

Statuksettoman saamelaisen käsite on omaksuttu Kanadan intiaaniväestön luokitteluista. Siellä nimitys statukseton intiaani (Non-Status Indian) tarkoittaa niitä oikeudettomia alkuperäiskansan jäseniä, jotka identifioituvat syntyperänsä perusteella Kanadan intiaanikansoihin, mutta joita ei ole merkitty intiaanilain mukaiseen luetteloon.

Kirjoittajat tarkastelevat statuksettomien saamelaisten identifioitumista sekä sitä, miten he määrittelevät paikkansa ja millaisena näkevät asemansa saamelaisyhteisössä. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt polveutuvat saamelaissuvusta, mutteivät täytä saamelaisuuden virallista kriteeriä eivätkä siten kuulu saamelaiskäräjien saamelaisluetteloon. He ovat aikuisiällä opetelleet saamen kielen, jota suvussa ei ole puhuttu sukupolviin.

Toisessa artikkelissa kirjoittajat tarkastelevat lähemmin saamen kielen elvyttämistä. Viime vuosikymmenet on yleismaailmallisesti kannettu huolta pienten kielten katoamisesta samalla kun tietoisuus kielen merkityksestä on lisääntynyt. Tähän tutkimukseen on haastateltu niitä saamelaistaustaisia henkilöitä, jotka ovat lapsuudessaan oppineet vain suomen ja vasta aikuisena opetelleet ja ottaneet käyttöön myös saamen. He kertovat siitä, miten päätös saamen opiskelusta syntyi, mikä siihen motivoi, ja miten ympäröivä yhteisö suhtautuu kielen uusiin puhujiin. Keskeistä on halu käyttää ja säilyttää uhanalaista kieltä.

Kuva: Sodankylä, Lapin ”lapsilönttäreitä”, Oulun yliopiston kirjasto, Tutkijoiden Lappi, kuva-albumit.

ILO 169 –sopimus ja Suomen haasteet

Kokoelman päättää Tanja Joonan artikkeli ”Vielä sananen ILOsta – alkuperäiskansasopimus ja Suomen haasteet”. Joonan mukaan Suomessa ei ole juurikaan pohdittu sitä, mitä ILO 169 -sopimuksen kaltainen kansainvälinen ihmisoikeussopimus merkitsisi voimaanastuttuaan käytännön tasolla. Kansainvälisiä standardeja määriteltäessä erityisen ongelmalliseksi nousee kysymys maaoikeuksista muun muassa siitä syystä, että maanomistus- ja käyttöoloissa ja niihin liittyvissä luonnonvarojen ja ympäristön hallinnassa on suuria kansallisia eroja.

Kansainvälisen Työjärjestö ILO:n alkuperäiskansoja itsenäisissä maissa koskeva sopimus no 169 sisältää kaikkiaan 44 artiklaa, jotka käsittelevät alkuperäiskansojen oikeuksia elämän eri aloilla. Näitä ovat koulutus, terveydenhuolto, työolot, sosiaaliturva ja näiden kansojen oikeus osallistua heitä koskevaan päätöksentekoon sekä oikeus itsehallintoon. Maaoikeusartikloista on artikla 14 merkittävin. Sen mukaan valtioita vaaditaan tunnustamaan alkuperäiskansan omistus- ja hallintaoikeus heidän perinteisesti käyttämillään alueilla.

Joona käsittelee artikkelissaan ILO-sopimukseen liittyviä maaoikeuskysymyksiä. Hän vertailee Ruotsin ja Norjan suhtautumista sopimukseen ja siihen liittyviin aluemäärittelyihin. Ruotsi ei ole ainakaan vielä ratifioinut sopimusta, ja Norja puolestaan ratifioi sen jo vuonna 1990. Kirjoittaja nostaa esiin myös ILO-sopimuksen subjektit. On tärkeää tietä keitä oikeudet koskevat. Sopimuksen kohteina olevia alkuperäiskansoja tarkastellaan ryhminä, mutta ongelmalliseksi voi tulla kysymys siitä, kuka yksilötasolla kuuluu alkuperäiskansaan.

Kysymykset erityisesti maihin ja vesiin kohdistuvista oikeuksista juontavat juurensa historiaan. Tietyillä tapahtumilla on ollut kauaskantoisia seurauksia, toteaa Tanja Joona:

”Ruotsin kuningas Kaarle XI annettuaan Lapinmaiden asutusplakaatin vuonna 1673 tuskin osasi aavistaa, millaiset seuraukset Lapinmaiden asuttamisella oli alueen alkuperäisväestölle ja millaisten ongelmien parissa nyt, yli 300 vuotta myöhemmin, joudumme työskentelemään.”

                                                                 ***

Sarivaaran, Määtän ja Uusiauttin toimittama Kuka on saamelainen ja mitä on saamelaisuus – identiteetin juurilla tuo oman lisänsä ajankohtaiseen keskusteluun saamelaisuuden määritelmistä.  Kirja kuuluu aiheesta kiinnostuneiden ja erityisesti myös päätöksentekijöiden lukulistalle.

Kuva:  Carte Novuelle de la Laponie, Tornion kaupunginkirjaston verkkonäyttely.