Historiaa

Seuran perustaminen: SKS:n Historiallisesta Osakunnasta omaksi tieteelliseksi seuraksi

Suomen historian ja muinaistieteiden tutkijoiden tieteelliseksi seuraksi perustettiin vuonna 1864 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) yhteyteen Historiallinen Osakunta. Aloitteentekijänä ja keskeisenä puuhamiehenä oli Yrjö Koskinen. Jäseniä Osakuntaan kutsuttiin 42. Historiallinen Osakunta toimi varsin tehokkaasti ja sai pääseuralta toiminnalleen myös taloudellista tukea. Se kokoontui lukukausien aikana säännöllisesti kerran kuukaudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi mm. Osakunnan pöytäkirjat ja muita pienehköjä artikkeleita. Näin sai alkunsa Suomen Historiallisen Seuran vanhin julkaisusarja, Historiallinen Arkisto, jonka ensimmäinen nide ilmestyi vuonna 1866. Osakunnan toiminta-aikana 1865–1875 sarjassa ehti ilmestyä neljä numeroa.

Koska SKS:n tarkoituksena oli ennen muuta suomen kielen viljelys ja tutkiminen sekä suomenkielisen kirjallisuuden kartuttaminen, se ei voinut omistaa historiantutkimukselle riittävästi huomiota ja varoja, vaikka historiantutkimuksen merkitys yhteiskunnassa jatkuvasti kasvoi. Yrjö Koskisen johdolla ryhdyttiin vuonna 1874 suunnittelemaan oman tieteellisen seuran perustamista. Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II hyväksyi Suomen Historiallinen Seura – Finska Historiska Samfundet -nimen saaneen seuran perustamisen ja vahvisti säännöt 25. helmikuuta 1875.

”Valon levittäminen Suomen muinaisuuteen” – seuran tavoitteista

Seuran tavoitteena oli ”valon levittäminen Suomen muinaisuuteen, harjoittamalla erityistutkimuksia Suomen historiassa, muinaistieteessä ja siihen kuuluvissa aputieteissä”. Tarkoituksena oli painattaa ”historiallisia todistuskappaleita” sekä ”varain salliessa” myöntää matka-avustuksia tutkimusmatkoja varten vieraisiin arkistoihin ja historiallisesti merkittäviin paikkoihin. Seuran jäsenten määrä rajoitettiin aluksi viiteentoista tutkijajäseneen, ja lisäksi oli mahdollista kutsua ulkomaisia kirjeenvaihtajajäseniä. Seuran johdon muodostivat vuodeksi kerrallaan valittu esimies sekä sihteeri ja kassanhoitaja. Seuran ensimmäiseksi esimieheksi valittiin itseoikeutetusti Yrjö Koskinen.

Seuran ensimmäiset, vuonna 1875 vahvistetut säännöt olivat voimassa lähes muuttumattomina neljä vuosikymmentä. Seuran jäsenmäärä kuitenkin nostettiin 24:ksi jo 1899. Maailmansodan vuosina alkoi näyttää ilmeiseltä, että seura ei voisi tulevaisuudessa enää hoitaa alaansa kuuluvia tehtäviä ahtaan akatemialuonteisena. Oman ongelmansa muodosti taloudellisten resurssien riittämättömyys.

Sääntöuudistus toteutettiin vuoden 1917 vuosikokouksessa. Olennaisimmat muutokset olivat johtokunnan (nykyisin hallitus) perustaminen seuran hallintoelimeksi, tutkijajäsenten ylärajan poistaminen sekä uuden jäsenkategorian – kannatus- eli vuosijäsenet – perustaminen. Vaikka päätösvaltaa edelleen käyttivät jäseniksi kutsutut tutkijajäsenet, myös muiden oli nyt mahdollista liittyä seuraan kannatusjäseninä ja osallistua seuran yleisötilaisuuksiin. Nykyisin voimassa olevat säännöt perustuvat edelleen paljolti näille säännöille, joihin tehtiin pieniä tarkennuksia uuden yhdistysrekisterilain tullessa voimaan 1920. Kiinnostavaa kyllä, vasta vuoden 1962 sääntömuutos mahdollisti myös yleisen historian tutkijoiden kutsumisen tutkijajäseniksi; näin ollen suomalaisuus alettiin tulkita tutkijan, ei tutkimuskohteen, ominaisuudeksi.

Esimiehiä, sihteereitä ja toiminnanjohtajia

Esimiehen ja sihteerin/toiminnanjohtajan roolit ovat olleet keskeisiä kautta seuran historian. Toiminta on paljolti profiloitunut kulloisenkin esimiehen kiinnostuksen kohteiden mukaan. Tämä on näkynyt erityisesti ohjelmatoiminnan suunnittelussa. Vuoden 1993 sääntöuudistuksella esimieskausi muuttui kaksivuotiseksi, sillä yhden vuoden toimikausi oli osoittautunut liian lyhyeksi esimiehen vähänkään laajempien pidemmän tähtäyksen linjauksien toteuttamiseen.

Sihteerit – vuodesta 1967 toiminnanjohtajat – ovat edustaneet seurassa jatkuvuutta, sillä heidän toimikautensa ovat yleensä olleet monivuotisia. Tehtävät olivat aluksi sivutoimisia. Vuoden 1982 alusta saatiin kokopäivätoiminen toiminnanjohtaja, jolle voitiin keskittää julkaisutoiminnan sekä seuran juoksevien asioiden hoitaminen ja johtaminen. Vuosina 1982–1993 toiminnanjohtajan tukena oli tutkijajäsenten joukosta valittu tieteellinen sihteeri. Kun kirjojen julkaiseminen vuoden 2000 aikana siirrettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, toiminnanjohtajan pesti muuttui osa-aikaiseksi.

Seuran toiminnan tukena olivat neljä ensimmäistä vuosikymmentä lähes pelkästään lahjoitusvarat. Lahjoituksista muodostettiin sekä yleinen rahasto että joukko erillisiä erikoisrahastoja. Rahavarat yhdistettiin 1980-luvun lopulla yhdeksi yleisrahastoksi, jonka varoilla hankittiin omat toimitilat Arkadiankadulta. Vuodesta 1917 lähtien seura sai vuosittain toimintaansa valtionapua aina 2000-luvulle asti. Seura on saanut avustuksia myös erillishankkeiden toteuttamiseksi. Yksityiset säätiöt – erityisesti Suomen Kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin Rahasto – ja Tieteellisten Seurain Valtuuskunta, joskus myös opetusministeriö suoraan, ovat tukeneet seuran hankkeita ja tapahtumia. 2010-luvulta lähtien seuran talous on ollut jäsenmaksutuottojen ja hankerahoituksen varassa.

Kokouksia, esitelmiä ja kongresseja

Historiallinen seura käynnisti kokoustoiminnan heti perustamisensa jälkeen. Yleisperiaatteena oli kokoontua talvikautena kerran kuukaudessa. Ensimmäisten vuosikymmenien aikana kokouksissa oli esillä useimmiten tiedonannot tutkimustuloksista, lähdekokoelmista tai yksittäisistä asiakirjalöydöistä. 1900-luvun puolella tiedonantojen rinnalle tulivat esitelmät. Näin oli varsinkin vuoden 1917 sääntömuutoksen jälkeen, kun kokouksiin pääsi tutkijajäsenten lisäksi myös muu yleisö. Painopiste siirtyikin nopeasti tiedonannoista esitelmiin. Vaikka esitelmätilaisuudet eivät ole useinkaan onnistuneet houkuttelemaan suuria yleisömääriä, ne ovat säilyttäneet asemansa seuran tärkeänä toimintamuotona. 2010-luvulta alkaen osa esitelmätilaisuuksista on muutettu kirjaseminaareiksi, joissa pureudutaan johonkin tuoreeseen suomalaiseen tutkimusjulkaisuun. Koronapandemian myötä seuran tilaisuuksiin ja vuosikokouksiin on vuoden 2020 jälkeen ollut mahdollista osallistua etäyhteydellä.

Jäsenten osallistuminen kongressitoimintaan lisääntyi samassa tahdissa kuin kansainvälisiä yhteistyösuhteita solmittiin eri maiden historiallisten yhteisöjen ja tutkijoiden kanssa. Vuodesta 1923 lähtien on pidetty pääsääntöisesti kolmen vuoden välein pohjoismaisia historioitsijakokouksia; Suomessa viimeksi Joensuussa 2014. Nämä kokoukset ovat keränneet useita satoja osanottajia eri Pohjoismaista. Viron kanssa vastaavat kongressit alkoivat 1933. Niiden järjestäminen keskeytyi maailmansodan vuoksi ja pääsi vuosikymmenien tauon jälkeen käyntiin 1999. Vuosina 1966–1991 järjestettiin Neuvostoliiton kanssa kahden vuoden välein kaikkiaan 13 historioitsijasymposiota, jotka 1990-luvulla jatkuivat suomalais-venäläisinä historioitsijasymposioina. Yhteisiä kansainvälisiä konferensseja on pidetty 1970-luvun lopulta lähtien myös italialaisten, unkarilaisten ja saksalaisten historioitsijoiden kanssa. 2000-luvulla monikansalliset konferenssit ja kansalliset konferenssit, joihin osallistuu tutkijoita myös useammista maista, ovat käytännössä lopettaneet kahdenväliset konferenssit. Suomi100-juhlavuonna 2017 Suomen Historiallinen Seura järjesti kansainvälisen konferenssin, jossa käsiteltiin Suomen itsenäistymiseen liittyviä prosesseja transnationaaleista näkökulmista.

Seura on myös muulla tavoin mukana kansainvälisessä historioitsijoiden yhteistyössä. Historiallisen seura on jäsenenä Kansainvälisessä historiatieteiden komiteassa (Comité International de Science Historique CISH) sekä neljässä sen alakomissiossa: yliopistohistorian, slaavilaisen historiantutkimuksen, kaupunkihistorian ja naishistorian komissioissa. Seura on pyrkinyt luomaan kontaktipintaa kansainväliseen tutkimukseen myös kutsumalla kirjeenvaihtajina piiriinsä sellaisia kansainvälisiä historioitsijoita, joilla on ollut aktiivinen intressi suomalaiseen historiantutkimukseen.

Seuran 100-vuotisjuhlien yhteydessä 1975 järjestettiin ensimmäiset Historian päivät. Kolmen vuoden välein järjestettävät Historian päivät keräsivät 300–400 historian tutkijaa, opettajaa ja harrastajaa koko seminaariväen yhteisiin istuntoihin sekä samanaikaisesti rinnakkain toimiviin sessioihin. Päivien ensisijaisena tarkoituksena oli välittää tietoa alan uusimmasta tutkimuksesta ja päiväkohtaisesti mielenkiintoisista teemoista. Nämä Historian ja yhteiskuntaopin opettajien kanssa järjestetyt päivät lopetettiin tarpeettomina 2000-luvun alussa, kun Suomen Historiallinen Seura ryhtyi järjestämään valtakunnallisia Historiantutkimuksen päiviä. Ensimmäinen konferenssi järjestettiin Jyväskylän yliopistossa vuonna 2010, ja sen jälkeen Historiantutkimuksen päivät ovat kiertäneet ensin joka toinen, sittemmin joka kolmas vuosi eri yliopistoissa. Seura on myös erityisesti 2000-luvulla järjestänyt pienimuotoisempia iltapäivä- ja iltaseminaareja sekä keskustelutilaisuuksia kulloinkin ajankohtaisesta kysymyksestä tai aihepiiristä. Vuonna 2024 järjestettiin ensimmäiset Nuorten historiantutkijoiden kesäpäivät, joihin osallistui väitöskirjatutkijoita ja hiljattain väitelleitä.

Julkaisutoiminta

Keskeisin seuran toiminta-alue oli pitkään julkaisutoiminta. Sen katsotaan alkaneen 1866, jolloin Historiallisen Arkistonensimmäinen nide ilmestyi. Seuralla on ollut kahdeksan julkaisusarjaa. Lisäksi sarjojen ulkopuolella on julkaistu melkoinen joukko erillisjulkaisuja. Seuran julkaisusarjat ovat ikäjärjestyksessä seuraavat: Historiallinen Arkisto(vuodesta 1866), Todistuskappaleita Suomen historiaan (1882–1940), Historiallisia Tutkimuksia (vuodesta 1918), Käsikirjoja (vuodesta 1925, ei uusia numeroita), Studia Historica (vuodesta 1957, ei uusia numeroita), Bibliotheca Historica (1995–2011), Studia Biographica (Kansallisbiografiaprojektin julkaisuja 1998–2012) sekä Studia Fennica Historica (vuodesta 2001).

Historiallinen seura julkaisi vuosina 1866–1999 noin 600 nimikettä. Näistä melkoinen joukko oli kaksi- tai useampiosaisia julkaisuja. Yli puolet näistä nimikkeistä ilmestyi 1980-luvun puolivälin jälkeen. Historiallisesta seurasta muodostuikin 1980-luvulla tärkein tieteellisen historiantutkimuksen julkaisukanava Suomessa. Uutena julkaisumuotona astuivat vuonna 1997 kuvaan sähköiset julkaisut. Näistä ensimmäisenä ilmestyi Kansallisbiografiaprojektin 100 elämäkerta-artikkelia sisältänyt internet-versio. Syksyllä 1997 ilmestyi myös seuran ensimmäinen CD-ROM-levy, Suomen historiallinen bibliografia 1981–1996. Vuonna 2000 seura luovutti kirjankustannustoimintansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, mutta se vastaa yhä sarjojensa tieteellisestä laadusta. Sarjoista ovat edelleen toiminnassa Historiallinen Arkisto, Historiallisia Tutkimuksia sekä Studia Fennica Historica.

2010- ja 2020-luvuilla Historiallisen seuran verkkosivuilla on julkaistu blogikirjoitusten sarjoja. Vuonna 2025 seura otti ylläpidettäväkseen jo 1990-luvun puolivälistä toimineen Agricola -verkkoportaalin, joka alun perin oli historia-alan sivusto ja joka vuonna 2018 laajeni kattamaan myös muita humanistisia oppialoja. Agricolassa toimii useita julkaisukanavia historian ja sen lähitieteiden aloilla.

Projekteja ja yhteistyötä

Historiallisella seuralla on historiansa aikana ollut suuri joukko projekteja, kuten erilaisia lähdeaineiston ja kokoelmien keräyksiä sekä muistitietojen ja kotiseutututkielmien keruita. Merkittävimmät projektit ennen 2000-lukua ovat kuitenkin olleet henkilöhistoriaan liittyviä. Näistä ensimmäinen oli vuosina 1879–1883 toteutettu Biografisen Nimikirjan laatiminen. Jo ensimmäisen maailmansodan aikana ryhdyttiin suunnittelemaan uuden laitoksen tekemistä nimikirjasta, mutta asia lykkääntyi, kunnes vuosina 1927–1934 valmistui viisiosainen Kansallinen Elämäkerrasto. Se sisälsi lähes 2 500 pienimuotoista elämäkerta- ja sukuartikkelia. Vuonna 1993 aloitti kolmas elämäkertaprojekti, Kansallisbiografia. Kyseessä on kautta aikojen suurin yksittäinen historiahanke, jossa mukana oli nelisensataa kirjoittajaa ja jonka lopputuotteena syntyi runsaat 20 000 sivua tekstiä, 10-osainen kirjasarja (2003), useita CD-ROM-levyjä, internet-versio sekä erilaisia osajulkaisuja (mm. erikielisiä suppeampia valikoimia). Kansallisbiografia-hanke siirtyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Biografiakeskukseen samaan aikaan, kun seuran kustannustoiminta siirrettiin SKS:n tiedekustantamolle vuonna 2000. Seura on hallinnoinut myös kansallisesti tärkeitä tutkimushankkeita, joiden pohjalta on toimitettu korkeatasoisia tiedekirjoja. Tällaisia hankkeita ovat 2000- ja 2010-luvuilla olleet Suomen maatalouden historia, Kasvatuksen ja koulutuksen historia Suomessa sekä Tieteen ja yhteiskunnan vuoropuhelu – SHS:n historia.

Historiallisen seuran jälkeen vanhin valtakunnallinen historioitsijoiden järjestö on 1890 perustettu Historiallinen Yhdistys. Historiallisen Yhdistyksen aloitteesta perustettiin 1902 alan edelleenkin ainoa tieteellinen suomenkielinen aikakauslehti, Historiallinen Aikakauskirja, jota Suomen Historiallinen Seura nykyisin julkaisee yhdessä vuonna 1926 perustetun Historian Ystäväin Liiton kanssa. Seuran yhteydet molempiin mainittuihin historia-alan yhdistyksiin ovat olleet kiinteät. Lisäksi yhteistyötä myös muiden alan seurojen kanssa on tehty esimerkiksi seminaarien järjestämisessä, kustannustoiminnassa ja julkaisujen markkinoinnissa. Seura on taustaorganisaationa Tilaushistoriakeskuksessa, joka perustettiin vuonna 1932 Paikallishistoriallinen toimisto -nimisenä. Vuonna 2015 Suomeen perustettiin Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys, johon myös SHS liittyi jäseneksi.

Jäsenet

Vuoden 2025 alussa Suomen Historiallisessa Seurassa on yksi kunniajäsen, 413 tutkijajäsentä, 21 kirjeenvaihtajajäsentä, 24 pysyvää jäsentä ja 262 vuosijäsentä eli yhteensä 721 jäsentä. 2000-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana seuran tutkijajäsenten määrä on ollut vakaassa kasvussa mutta vuosijäsenten määrä puolestaan laskusuunnassa. 

Kunniajäseniä seuralla on ollut koko toiminta-aikanaan yhteensä viisitoista, ja he ovat kutsumajärjestyksessä: senaattori ja Lapin tutkija Nils Isak Fellman, professori J. R. Danielson-Kalmari, professori J. W. Ruuth, professori Väinö Voionmaa, Ruotsin Akatemian jäsen Nils Ahnlund, professori Jalmari Jaakkola, professori Einar W. Juva, professori Aarno Maliniemi, akateemikko Eino Jutikkala, professori Stig Jägerskiöld, professori Aira Kemiläinen, professori Hannu Soikkanen, akateemikko Päiviö Tommila, professori Matti Klinge ja professori Marjatta Hietala.

Kirjallisuus

• Autio, Veli-Matti, Suomen Historiallisen Seuran matrikkeli 1975–2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007.
• Blomstedt, Kaarlo, Suomen Historiallinen Seura 1875–1925. Toimintakertomus. Historiallinen Arkisto 33:3 (1925).
• Karonen, Petri (toim.), Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus 1800-luvulta 2010-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.
• Ruutu, Martti, Suomen Historiallisen Seuran 75-vuotistaipaleelta. Historiallinen Aikakauskirja 1950, s. 258–270.
• Tuominen, Unto, Suomen Historiallinen Seura 1875–1975. Helsinki 1975.