Vuonna 1967 vietettiin Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlaa. Samanaikaisesti Presidentinlinnan juhlallisuuksien kanssa kerääntyivät pääkaupungin asunnottomat Eteläsuomalaisen osakunnan tiloihin Uudelle ylioppilastalolle. Kyse oli Marraskuun liikkeen yhdessä Kiila ry:n kanssa järjestämästä itsenäisyyspäivän vastaanotosta Helsingin asunnottomille. Tapahtumalla haluttiin kiinnittää huomiota asunnottomien tilanteeseen.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa kärsittiin huutavasta asuntopulasta. Sodan myötä perheet olivat joutuneet jättämään kotinsa, joihin ei enää sodan päätyttyä ollut paluuta. Ihmiset suuntasivat myös kaupunkeihin työn ja paremman elintason toivossa. Kun asuntoa tai työtä ei kaikille löytynyt, lisääntyi asunnottomuus. Sama kehitys jatkui seuraavalle vuosikymmenelle ja onkin arvioitu Helsingin väkiluvun kasvaneen noin 10 000 hengellä vuosittain. Asuntotuotanto ei pystynyt vastaamaan väkiluvun kasvun tuottamiin vaatimuksiin ja yhä useampi joutui elämään vailla vakinaista asuntoa. Suojaa toivat tällöin tilapäismajoitukseen tarkoitetut yömajat, joiden merkitys erityisesti talven pakkasilla oli suuri.

Asunnottomien kuolemat herättävät päättäjät

Vuosi 1967 muistetaan Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuotena. Vailla vakinaista asuntoa eläville vuosi ei kuitenkaan ollut yhtä juhlaa, sillä esimerkiksi Helsingissä suljettiin kesän aikana 500-paikkainen yömaja Pohjoisella Makasiinikadulla. Tämä asetti merkittävän paineen Helsingin asunnottomuuskysymykselle ja yösijan puutteessa useampi asunnoton joutui yöpymään siltojen alla, roskalaatikoissa tai metsissä. Syksyn aikana oli levinnyt myös tieto, kuinka juhlavuoden kunniaksi armahdettaisiin noin 1000 lievistä rikoksista rangaistua vankia. Tämä herätti huolta sosiaaliviranomaisissa ja asuntohuollosta vastaavissa toimijoissa, sillä isolla osalla vangeista ei ollut paikkaa mihin mennä vankilasta vapautumisen jälkeen. Pelättiin, mitä tämä hyvää tarkoittava ele käytännössä tarkoittaisi erityisesti pääkaupungin asunnottomuuskysymykselle.

Juhlavuosi toi mukanaan myös ankarat yöpakkaset, jonka seurauksena Helsingissä menehtyi hieman yli 40 asunnotonta. Yleisimmät kuolinsyyt olivat hengiltä paleltuminen tai palovammat, jotka syntyivät tulen levitessä nuotiosta nukkuviin ihmisiin sen ympärillä. Asunnottomien kuolemat herättivät päättäjät ja asunnottomille ryhdyttiin etsimään uutta majapaikkaa. Sellainen löytyi Helsingin Ruoholahdesta vanhasta maalivarastosta. Yömajan etsimisessä ja perustamisessa aktiivisen roolin otti muun muassa vuonna 1961 perustettu päihdeongelmaisten ja asunnottomien eteen toimiva Suoja-Pirtti ry. Ajatuksena oli, että yömajaan majoitettaisiin noin 200–300 asunnotonta. Tarve yömajalle oli kuitenkin tätä suurempi ja pahimmillaan siellä majoittui noin 1000 miestä.

Yömaja avattiin 5.12.1967 ja sitä alettiin kutsua Liekkihotelliksi, Lepakkoluolaksi ja myöhemmiten vain Lepakoksi. Nimitys Liekkihotelli juontuu 1960-luvulla suosituksi nousseesta korvikealkoholista, Taloussprii T:stä tai T-Spriistä, jonka käyttäjiä alettiin kutsua pulloa koristaneen liekin mukaisesti liekkimiehiksi. Kaikki yömajassa majoittuneet eivät suinkaan korvikealkoholeja tai alkoholia ylipäänsä käyttäneet, mutta historiallisesti Suomessa asunnottomuus ja alkoholiriippuvuus on usein nähty toisiinsa kytkeytyneinä ongelmina. Tämän seurauksena alkoholin käyttö on osaltansa leimannut lähes kaikkia asunnottomia, myös sellaisia, jotka eivät alkoholia käyttäneet. Näin voidaan nähdä tapahtuneen myös lepakkoluolan osalta, ja psykiatri ja poliitikko Ikka Taipaleen sanoin ”ihmisten mielissä jokainen Helsingin liekkihotellissa asuva on juoppo rappioalkoholisti.”[1] 1960-luvulla yleistyi myös termi asunnoton alkoholisti, jolla haluttiin painottaa enemmän asuntokysymystä. Tämäkin termi ollaan kuitenkin ymmärretty enemmän alkoholin käytön eikä niinkään asunnottomuuden kautta.

Juhlahumua ja epäkohtia jokaiselle itsenäiselle vuodelle

Asunnottomuustoiminnan osalta juhlavuosi huipentui itsenäisyyspäivään. Samaan aikaan Presidentinlinnan juhlavastaanoton kanssa järjestettiin toisenlainen vastaanotto Helsingin asunnottomille Eteläsuomalaisen osakunnan tiloissa Uudella ylioppilastalolla. Tilaisuuden takana oli vasemmistolainen kulttuuriyhdistys Kiila ry sekä Marraskuun liike. Kuukautta aikaisemmin, 7.11.1967, perustettu Marraskuun liike oli yksi 1960-luvun yhden asian liikkeistä. Liike määritteli itsensä radikaaliksi kontrollipoliittiseksi yhdistykseksi, joka ajoi toiminnassaan muun muassa vankien, mielenterveyspotilaiden, seksuaalivähemmistöjen ja asunnottomien asemaa. Liikkeen näkyviä hahmoja olivat muun muassa politiikassa toimineet psykiatrit Ilkka Taipale ja Claes Anderson sekä sosiologi ja alkoholipolitiikan tutkija Klaus Mäkelä.

Uudelle ylioppilastalolle saapui noin 500 henkeä. Tarjolla oli makkaraa ja olutta sekä ohjelmassa puheita ja lauluja. Esimerkiksi Ilkka Taipale puheenvuorossaan moitti Helsingin yömajojen sulkemisia. Lisäksi tilaisuudessa esiintyivät Vesa-Matti Loiri, Aulikki Oksanen, Kaj Chydenius, Arvo Turtiainen ja muita 1960-luvun nuoria radikaaleja.

Itsenäisyyspäivän juhla on hyvä esimerkki Marraskuun liikkeen toiminnasta. Liike ei kaihtanut provokatiivista toimintaa ja tämän se myös toi itse esille. Toiminnassaan se provosoi ja halusi herättää huomiota, sääntöjen ja lakien puitteissa kuitenkin. Toimintavuosiensa aikana liike perusti muun muassa varjokomiteoita ja otti aktiivisesti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä järjesti erilaisia tempauksia ja mielenosoituksia. Vuoden 1967 itsenäisyyspäivän vastaanotto on liikkeen yksi eniten huomiota saanut tempaus. Sen voidaan myös nähdä heittäneen Marraskuun liikkeen kertaheitolla julkisuuteen. Tapahtuman tavoitteena oli kiinnittää yhteiskunnan huomio asunnottomien tilanteeseen. Huomiota tapahtuma saikin osakseen ja sitä käsiteltiin runsaasti niin lehdistössä kuin muissa medioissa. Kaikki näkemykset eivät olleet suinkaan positiivisia eivätkä kaikki arvostaneet sitä, kuinka asunnottomien asia tuotiin koko kansan silmien eteen näinkin provokatiivisesti.

Itsenäisyyspäivänä Marraskuun liike julkaisi myös 50 kohdan epäkohtaluettelon, jossa käsiteltiin Suomen silloisia yhteiskunnallisia epäkohtia. Lista ei liikkeen mukaan ollut täydellinen, vaan se sisälsi yhden epäkohdan jokaista itsenäistä vuotta kohden. Epäkohtaluetteloiden koostaminen voidaan nähdä yhdeksi liikkeen toiminnan ulottuvuudeksi, sillä myöhemmin liike julkaisi muun muassa omat epäkohtaluettelonsa sekä mielenterveyshoitoon että kriminaalipolitiikkaan liittyen.

Itsenäisyyspäivän epäkohtaluettelossa vaadittiin muutoksia esimerkiksi juopumisrangaistuksiin sekä eri laitosten, kuten vankiloiden, alkoholistihuoltoloiden ja psykiatristen sairaaloiden sisäisiin oloihin. Suoraan asunnottomuuteen liittyen tuodaan esille, kuinka yömajoissa tai ulkona asuvilla on noin kolme kertaa suurempi riski sairastua tuberkuloosiin kuin valtaväestöllä. Liikkeen mukaan yhteiskunnan tulisikin ensisijaisesti parantaa kyseisen ihmisryhmän elinolosuhteita, sillä se tulisi yhteiskunnalle halvemmaksikin kuin olosuhteiden seurausten – tässä tapauksessa tuberkuloosin – hoitaminen. Liike toiminnassaan etsikin juurisyitä ja yritti saada yhteiskunnan rakenteita muuttumaan. Lisäksi taustalla voidaan nähdä vaikuttaneen ajatus, kuinka yhteiskunnan tulisi paremmin suvaita niin sanottuja ”poikkeavia”, jotta muutosta voidaan saada aikaan. Ennen kuin mikään kuitenkaan muuttuisi, tarvitsi liike huomiota osakseen sekä tukijoita ajamilleen asioille. On vaikeaa arvioida, miltä osin itsenäisyyspäivän juhla lisäsi suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä. Vähintään voidaan kuitenkin sanoa liikkeen saaneen huomiota tempauksen kautta, kun seuraavana päivänä media rinnasti ”puliukkojen itsenäisyysjuhlan” Linnan juhliin.

[1] Taipale 1979, 2.

***

Lisätietoja ja lähteet: 

Heikkinen, Seppo. ”50 vuotta sitten Helsingissä kuoli kymmeniä ihmisiä kadulle pakkaseen – vasta se herätti päättäjät”. Yle, 16.5.2020. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/05/16/50-vuotta-sitten-helsingissa-kuoli-kymmenia-ihmisia-kadulle-pakkaseen-vasta-se

Herva, Jenna. ”Suvaitkaa suvaita”: Marraskuun liikkeen näkemykset Suomen mielenterveyspolitiikkaan vuosina 1967–1972. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopisto, 2022. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022120268890

”Lepakko Liekkihotellina”, Elävä arkisto, Yle, 29.04.2008. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/04/29/lepakko-liekkihotellina

Malinen, Antti. ”Kodittomuutta ja kotien rauhaa. Kaupunkilaisten asuinolot.” Rauhaton rauha: suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950, toim. Ville Kivimäki ja Kirsi-Maria Hytönen. Tampere: Vastapaino, 2015.

”Marraskuun liikkeen epäkohtaluettelo”. Jotain sellaista radikaalia aikoinaan: suomalaisen kontrollipolitiikan arviointia Marraskuun liikkeen täyttäessä 30 vuotta, toim. Soukola, Timo. Helsinki: Tietosanoma oy, 1997.

”Marraskuun liike järjesti alkoholisteille itsenäisyysjuhlan”. Elävä arkisto, Yle, 02.08.2007. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/08/02/marraskuun-liike-jarjesti-alkoholisteille-itsenaisyysjuhlan

Rantanen, Miska. Lepakkoluola: Lepakon ja Liekkihotellin tapahtumia ja ihmisiä 1940–1999. Helsinki: WSOY, 2000.

Taipale, Ilkka (toim.). 100 sosiaalista innovaatiota Suomesta. 2. uud. laitos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013.

Taipale, Ilkka. Poikkeavien alkoholin käyttäjien nimitykset ja määrittelyt Suomessa. Helsinki: Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos, 1979.

Tuominen, Marja.”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia”. Sukupolvihegemonian kriisi 1960- luvun suomalaisessa kulttuurissa. Helsinki: Otava, 1991.