Sotkuinen Brexit-prosessi on paljastanut brittiläisen nyky-yhteiskunnan olemuksen, joka on moderni, mutta samalla myös feodaalisen ja imperiaalisen perintönsä vanki. Braudelilaisen pitkän keston ajatuksen kautta voi yrittää ymmärtää Brexitiä osana Britannian pitkän keston ”ancient regimeä”. Britannialla voi olla edessään lopullinen tilinteko imperiaalisen menneisyytensä kanssa jos Skotlanti itsenäistyy ja Irlannin saari yhdistyy.

It is the same old story
England’s glory
Bringing back the Union Jack
(Edwyn Collins, Keep on Burning, 1996)

Kesäkuun 2016 Brexit-äänestyksen ja sitä seuranneen pääministeri David Cameronin eron jälkeen Britannia sai 5.9.2022 jo kuuden vuoden sisällä kolmannen uuden Tory-pääministerin, Liz Trussin, joka on samalla sen historian kolmas naispääministeri. Sotkuinen, dramaattinen ja traaginen Brexit-prosessi on röntgen-säteen lailla läpivalaissut brittiläistä nyky-yhteiskuntaa, joka on kehittyneen maailman anomalia: moderni ja samalla feodaalisen ja imperiaalisen perintönsä vanki.

Miten ranskalaisen historioitsijan Fernand Braudelin (1902–1985) kuuluisa väitöskirja Välimeren historiasta auttaisi ymmärtämään Brexitiä ja Britannian lähihistoriaa? Braudelilaisessa ajattelussa Välimeren historia jakautui erikestoisiin pituuksiin, pitkän keston (longue durée) ja tapahtumahistorian (histoire événementielle) jaksoihin. Braudelilaisen polyfonian avulla voisi yrittää ymmärtää myös Brexitin tapahtumahistoriallista episodia osana Britannian pitkän keston ancient regimeä.

20–21.5.2022

Matkustin koronarajoitusten purkamisen jälkeen pitkästä aikaa työmatkalle Englantiin, nyt Liverpooliin, joka oli silminnähden virkistynyt koronakauden sen matkailulle aiheuttamista ongelmista. Beatles -turismi pyöri taas täysillä ja polttariporukat kansoittivat sankoin joukoin Matthew Streetiä, joka on eräänlainen Liverpoolin turismin pyhiinvaelluspaikka siellä aikoinaan sijainneen Beatlesin läpimurtoklubi The Cavern Clubin vuoksi. Muutaman sadan metrin päässä Matthew Streetiltä John Lennonin nuoruuden kantapubissa, 1800-luvulta periytyvässä Ye Crackessä, mainostetaan tuotteita liitutaululla sloganilla ‘yhtä kylmää olutta kuin Priti Patelin sydän’. Priti Patel on maahanmuuttajataustainen poliitikko ja konservatiivipuolueen äärilaidan ‘thatcheristi’, joka toimiessaan Boris Johnsonin hallituksen sisämiministerinä muistutti liverpoolilaisia thatcherismin ajan kaupungille tuottamasta kurimuksesta.

Mitä sitten tuon viikonlopun britti-sanomalehdet kertoivat Brexitin nykyvaiheista? Eivät juuri mitään. Brexit tuntui jo hautautuneen koronapandemian, Ukrainan sodan, kohoavan inflaation ja sen aiheuttaman elinkustannuskriisin sekä Boris Johnsonin eroon heinäkuussa johtaneen Partygaten alle. Kritiikki pääministeriä kohtaan niin oikean kuin vasemman laidan lehdissä – Daily Mailistä ja Daily Expressistä Guardianiin ja Observeriin – oli näkyvää.

Itse Brexit -periodiin viittaavat jäljet näkyivät lehtien sivuilla pienten palstojen uutisissa. Boris Johnsonin isä, entinen konservatiivimeppi Stanley Cohen, oli juuri saanut sukulaissuhteiden perusteella Ranskan kansalaisuuden. Poika kommentoi sitä yhdellä sanalla: magnifique. Uudeksi rautarouvaksi hamuava ja Johnsonin hallituksen ulkoministerinä toiminut Liz Truss oli näkyvin lehtien sivuilla uhmakkaasti esiintynyt ‘brexitööri’, joka kiisteli Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin kanssa ja kyseenalaisti Irlannin protokollan. Riitely Pohjois-Irlannin roolista samanaikaisesti osana EU:n sisämarkkinoita ja tulliliittoa sekä Yhdistynyttä Kuningaskuntaa jatkunee edelleen Trussin pääministerikaudella.

Daily Mailin palsta Jacob’s Weekly Wisdom tarjosi ehdottomasti braudelilaisen pitkän keston näkökulman brexitöörien maailmaan. Siinä patavanhoillinen Tory Jacob Rees-Mogg, joka jonkin aikaa oli vahvoilla Theresa Mayn seuraajaksi konservatiivien puheenjohtajakilvassa, tarjosi arvovallallaan lukijoille ajatuksia Edmund Burkeltä (1729–1797). Burke oli varhainen konservatiivisen poliittisen filosofian muotoilija, joka on jäänyt historiaan erityisesti Ranskan vallankumouksen vastustajana. Burken kirjoitukset ja ajattelu vaikuttivat voimakkaasti brittien Eurooppa-suhteen muotoutumiseen 1800-luvulla. Viitaten Burken kirjoitukseen Reflections on the Revolution in France, Rees-Moggin tuon viikkoinen viisaus kuului seuraavasti: ‘Immediate solutions to complex problems, as the Opposition often calls for, does not show wisdom but superficial populism’.

Brexit-eksentrikot ja kolme vuotta helvetissä

Brexit ja kolme vuotta helvetissä otsikoi reportaasiteoksensa yksi näkyvimmistä Brexit –analyytikoista, irlantilainen toimittaja, Fintan O’Toole. O’Toole toteaa, että englantilaisten rakkaus eksentrisiin yksilöihin sai aikaan ilmiön, jossa toinen toistaan erikoisemmat tapaukset pääsivät ‘poliittisen ekosysteemin’ huipulle ja sitä kautta vaikuttamaan erikoislaatuisella populismillaan kansakunnan kohtaloihin.

Rees-Mogg ei tietenkään mieltänyt itseään populistiksi eli kansan mielialojen myötäilijäksi tai kosiskelijaksi. Sen sijaan hän oli yksi eksentrisimmistä – ellei kaikkein eksentrisin – yläluokkainen Tory -brexitööri, joka sai erityisesti keväällä 2019 poliittisena julkkiksena ja Mayn haastajana paljon mediatilaa. Kutsumanimen ‘the honourable member of the 18th century’ Rees-Mogg sai mieltymyksestään elää ja ajatella kuin henkilö, jonka maailmankuva periytyi Britannian imperiaalisen suuruuden syntyajoilta 1700-luvulta. North East Somersetin vaalipiirin kansanedustajana hän on ehdottanut, että tuo piiri voisi itsenäisesti siirtyä 1840-lukua edeltäneen aikavyöhykkeen käyttöön, ennen kuin kaikki Britannian alueet harmonisoitiin yhtenäiseksi aikavyöhykkeeksi. Margaret Thatcherin hautajaisissa hänellä oli päässään silinteri.

Monta vuosikymmentä toisen maailmansodan jälkeen Rees-Moggin kaltaiset henkilöt löytyivät ensisijaisesti parodisesta tai satiirisesta fiktiosta. Nyt tuo ero fiktion ja todellisuuden välillä on liudentunut. Toimittaja Nick Cohenin mukaan suurin osa näkyvistä brexitööreistä edusti tällaisia brittiyleisölle fiktiosta tuttuja hahmoja: Rees-Mogg edwardiaanisen ajan kirjallisuuden lakimiestä, Boris Johnson Boys’ Own poikakirjoista tuttua pulskaa ja hyväntuulista Billy Bunteria ja Nigel Farage Shakespearen Loppiaisaaton riemukasta cake and ale maniä. Jos Brexitin ytimessä oli taisto modernisaation ja traditioiden välillä, siinä toteutui myös Baudrillardin simulacrum: todellisuus korvautui sen erilaisilla representaatioilla.

Yle:n ja Suomen sosiaalidemokraatin Lontoon kirjeenvaihtajan Eeva Lennonin syksyllä 2021 ilmestynyt Kuuluuko Englanti Eurooppaan? kuvaa hyvin sodanjälkeisen ajan kipuilua ja hapuilua Britannian suhteissa Eurooppaan ja Euroopan unioniin. Lennon käy ansiokkaasti läpi niitä pitkän ja lyhyen keston historiallisia seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet Britannian ‘saarilaismentaliteetin’ ja mantereen suhteisiin.

Siksi Brexit-kamppailu on ollut myös kamppailua tuon pitkän keston ‘island race’ –mentaliteetista, historiallisista faktoista ja loputtomista representaatioista, joita brittiläinen kulttuuri on identiteetistään tuottanut. Toimittaja Michael Hann pohti Guardianissa loppuvuodesta 2018, missä määrin jo Tony Blairin pop-patriotismi, ‘Cool Britannia’ sekä britti -muodin, musiikin ja pop-kulttuurin juhlinta kansallisista näkökulmista kylvivät Brexitin siemenet 1990-luvulla. Blairin yksi iskulause oli kuitenkin ‘Britain as a young country’, joka muistutti 1960-lukulaista modernisaation ja progressiivisen tulevaisuuteen katsomisen – ei menneen haikailun – ideaa. Brittipop käsitteli kansallista identiteettiä lämpimällä ironialla. Brexitissä se korvautui kiihkokansallisuudella, jota yleisölle tarjosivat eksentriset ekstremistit.

Toinen maailmansota kansallisena pakkomielteenä

Konservatiivipuolueen jakaantumiseen suhteessa Eurooppaan on vaikuttanut yksi tekijä ylitse muiden: toisen maailmansodan koettelemukset ja suhtautuminen Saksaan ja saksalaisiin. Siksi sotaan liittyvä historia- ja kulttuuriteollisuus, elokuvista sarjakuviin ja televisiosarjoista nostalgisiin iskelmiin, on ollut merkittävä osa brittikulttuurin kirjoa. Se on tarjonnut niin patrioottista historia -nostalgiaa, huumoria kuin dystooppista vaihtoehtohistoriaa – esimerkiksi invaasiofantasioiden muodossa – jossa natsit onnistuivat valloittamaan Englannin.

Vaikka juttu lauantaina 20.5 Daily Mailin reportterin matkasta Imatralle tapaamaan paikallista asekeräilijää ja näyttävä esittely talvisodan sala-ampujasta Simo Häyhästä oli poikkeuksellinen Suomea koskeva uutinen, oli se ensisijaisesti tehty Suomen Natoon liittymisen vuoksi. Samalla tarina ”Hayhasta” on tyypillinen esimerkki varsinkin oikealla olevan lehdistön herooisesta muistelusta natsien vastaisessa sodassa. Nyt suomalaiset pääsivät samaan rooliin historiallisessa taistelussaan Neuvostoliittoa vastaan. Samaan tapaan kuin Sunday Expressin uutinen konservatiivien kansanedustajan operaatiosta kiovalaisen nuorukaisen evakuoinnista sodan jaloista Britanniaan, nämä tarinat ovat jatkuvasti virittämässä varsinkin vanhemmassa brittiväestössä tunteellisia muistoja our finest hourista.

Erityisesti englantilainen elokuva on viime vuosina jännittävällä tavalla hyödyntänyt toisen maailmansodan tapahtumia ja kommentoinut niiden avulla Britannian lähihistoriaa. Juuri Brexit-äänestyksen alla keväällä 2016 teattereihin tuli uusintaversio 1970-luvun komediasarjasta Ruutiukot (Dad’s Army, Oliver Parker). Se kertoi lempeän humoristisesti kodinturvajoukkojen intoilusta natsien uhan alla, joka toi mieleen patrioottista henkeä puhkuvat brexitöörit. Vaikka kyse oli elokuvakomediasta, moni tulkitsi sen myös häpeämättömänä yrityksenä vaikuttaa nostalgisella viihdepropagandalla britteihin Brexit-äänestyksen alla. Kesällä 2017, samalla kun selvisi, että eroaminen Euroopasta tulee olemaan hikinen vääntö, Christopher Nolanin Dunkirk ilmestyi teattereihin. Tarina brittisotilaiden evakuoinnista saksalaisten saartamasta ranskalaisesta satamakaupungista alkukesällä 1940 tulkittiin myös metaforana prosessista, jossa Britannia vetäytyi pois Euroopan Unionin jäsenyydestä.

Tammikuussa 2019 sai ensi-iltansa elokuva Synkin hetki (Darkest Hour, Joe Wright). Elokuva keskittyy vain pari viikkoa ennen Dunkirkin operaatiota pääministeriksi tulleen Winston Churchillin herooiseen kamppailuun siitä, neuvotellako vai valmistautua sotaan Hitlerin kanssa. Myös brexitin ’synkin hetki’ oli muuttumassa yhä konkreettisemmaksi: pitäisikö päätöksestä järjestää uusi kansanäänestys vai jatkaa taistojen tiellä, jonka päässä häämötti maaliskuussa 2019 Britannian lopullinen ero Euroopan unionista.

Union Jack ja imperiumi

Lopullinen ero tapahtui vasta tammikuussa 2020, Boris Johnsonin joulukuussa 2019 saavuttaman vaalimenestyksen turvin, joka takasi konservatiiveille tuntuvan enemmistön parlamenttiin. Tällaisen vuosia jatkuneen post -imperiaalisen pullistelun jälkeen ei ole ihme, että Eeva Lennonkin aloitti Brexit-analyysinsa Kuuluuko Englanti Eurooppaan? lauseella: ‘Euroopan reunamilla on kaksi maata, jotka eivät tiedä, kuuluvatko ne Eurooppaan vai eivät: Britannia ja Venäjä’.

Britannian ja Venäjän vertailu keskenään on uskaliasta, monet historian monimutkaiset vaiheet ohittavaa, mutta samalla tavallaan kiehtovaa braudelilaisessa mielessä. Pohtiessaan kesällä 2022 Venäjän kohtaloa myös Helsingin Sanomien kolumnisti Janne Saarikivi totesi, kuinka Venäjä on ennen kaikkea kolonialistinen suurvalta, samantyyppinen rakennelma kuin brittiläinen imperiumi tai Ranskan siirtomaavalta. Venäjällä ei ole kuitenkaan eletty samanlaista vaihetta, jonka Britannia eli sen imperiumin hajottua toisen maailmansodan jälkeen. Jos Brexitin yhtenä syynä oli trauma toisen maailmansodan jälkeen alkaneesta britti-imperiumin hajoamisesta, tähän traumaan kytkeytyy oleellisesti myös Irlannin kysymys ja vielä laajemmassa kestossa uskonpuhdistuksen perintö: ’protestanttisen’ Britannian ja ’katolisen’ Euroopan välinen jännite.

Brexitin keskeinen menneisyydestä ammentava tulevaisuusfantasia oli ajatus, jonka mukaan kauppasuhteet EU:n kanssa korvautuisivat ja moninkertaistuisivat Britannian entisten alusmaiden kanssa. Siksi myös imperiaalisen menneisyyden tuttu symboli, Union Jack, oli ahkerassa käytössä Brexit -propagandassa. Boris Johnson ajoi Union Jackilla verhoiltua kauhakuormaajaa, teki laskuvarjohypyn pikkuruiset Union Jackit käsissään ja suunnitteli juhlistavansa Yhdistyneen kuningaskunnan syntyä valaisemalla kaikki julkiset rakennukset Union Jackin väreillä.

Union Jack, Yhdistyneen kuningaskunnan lippu, on kouluesimerkki historiallisesta symbolista, jonka representaatiot ovat korvanneet lipun alkuperäisen merkityksen. Se viittaa alun perin vuonna 1603 solmittuun Englannin ja Skotlannin personaaliunioniin ja on syntynyt yhdistämällä Englannin valkoisella kentällä oleva Pyhän Yrjön risti, Skotlannin sinisellä kentällä oleva valkoinen Pyhän Andreaan vinoristi ja Irlannin valkoisella kentällä punainen Pyhän Patrickin vinoristi. Irlannin tasavallan vuoden 1922 itsenäistymisestä huolimatta lippu on jäänyt ennalleen. Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että siihen ei ole sisällytetty mitään Walesin lipusta.

Ennen kaikkea lipusta tuli 1800-luvulla britti-imperiumin symboli: brittiläisten hyveiden, kuningashuoneen, anglikaanisen kirkon, ja ehkä myös brittiläisen keskiluokkaisen nurkkakuntaisuuden symboli, kun se liehui kaikenkarvaisissa rojalistisissa ja patrioottisissa tapahtumissa.

Se on samalla ollut mitä suurimmassa määrin toisen maailmansodan jälkeisen ajan modernisaation ja brittiläisen populaarikulttuurin maailmanvalloituksen bricolage, tee-se-itse-merkki, joka on kelvannut niin alushousujen, aurinkolasien, anorakkien ja pop-tähtien esiintymisasujen ambivalentiksi pop-taide malliksi. Ambivalentiksi siksi, että se on ollut myös kiinteästi Britannian äärioikeistoliikkeiden – National Frontin ja British National Partyn – symboli ja niiden liepeillä jo ennen Brexitiä muhineen ’Little Englander’-nationalismin symboli.

Siksi Union Jackille voi esittää kolme käyttötapaa: regressiivisen Little Englander-nationalismin, britti-establishmentia vastaan tähdätyn vastakulttuurin ja tunnetuimpana nostalgisen tai ironisen tavan käyttää sitä ’Svengaavan Englannin’ symbolina.

Lopuksi

Vaikka patrioottinen brittiläisen pop-kulttuurin juhlinta 1990-luvulla teki Union Jackistä jo hieman väsähtäneen ja luovimman teränsä menettäneen bricolagen ja muoti-ikonin, kertoo jo pelkästään tämän merkin voima sinällään keskeisen eron Britannian suhteesta imperiaaliseen menneisyyteensä verrattuna vaikkapa Venäjään. Vaikka se on viime vuosina taas yhdistynyt Brexitin kannattajien kiihkoisänmaallisuuteen, muistuttaa Union Jack meitä myös siitä, että Euroopan unionista irtautumisen jälkeen on Britannialla edessään lopullinen tilinteko imperiaalisen menneisyytensä kanssa: mahdollinen Skotlannin itsenäistyminen ja Irlannin saaren yhdistyminen.

Irlannin mereen vedetyn tullirajan lisäksi uudella pääministerillä on edessään myös haasteet, jotka liittyvät tavalla tai toisella Britannian devoluutio –kehitykseen, mikä on tavallaan looginen seuraava vaihe toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneelle imperiumin asteittaiselle häviämiselle. Silloin Union Jack –bricolagessa piilevää luovaa potentiaalia tarvitaan jälleen kerran sovittelemaan moderni ja muinainen.

Lähteet

Adams, Tim: ’Patriot Games. The Union Jack Controversy’. The Observer 28 March 2021, 51–54.
Groom, Nick: The Union Jack: The Biography. Atlantic, 2006.
Grierson, Jamie: Stanley Johnson secures French citizenship, The Guardian Saturday 21 May 2022, 2.
Cohen, Nick: ’Farage, Rees-Mogg, Claire Fox…Britain is easily seduced by politicians who are ’characters’. Observer 12 May 2019, 49.
Davey, Kevin: English Imaginaries: Six Studies in Anglo-British Modernity. Lawrence & Wishart, 1999.
Fletcher, Martin: ’Jacob Rees-Mogg: The polite extremist’. New Statesman 16 February 2018, 22–26.
Hann, Michael: ’Don’t look back in anger: did Britpop cause Brexit?’ The Guardian Thursday 22 November .
Johnston, Lucy: ’MP will help family rescue Kyiv teenager’. Sunday Express May 22 2022, 11.
Jones, David: ’The White Death sniper who killed 22 Russians at Christmas – and a chilling history lesson for Putin’. Daily Mail Saturday May 21 2022, 48–49.
Kallioniemi, Kari: Englishness, Pop and Post-War Britain. Intellect, 2016.
Lennon, Eeva: Kuuluuko Englanti Eurooppaan? Karisto, 2021.
O’Toole, Fintan: Three Years in Hell. The Brexit Chronicles. Head of Zeus, 2021.
Saarikivi, Janne: Kolumni, Helsingin Sanomat 14.6.2022, A5
Savage, Michael: ’Truss rejects US plea on Northern Ireland protocol’. The Observer 22 May 2022, 8.
Rees-Mogg, Jacob: ’Jacob’s Weekly Wisdom’. Sunday Express May 22 2022, 57.