Vladimir Putinin esittämässä narratiivissa Venäjän ja lännen suhteista erottuu kaksi toistuvaa teemaa: Neuvostoliiton romahdus oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi ja lännen pyrkimys on alistaa ja nöyryyttää Venäjää. Venäjän näkökulmasta Ukrainan konflikti on Yhdysvaltojen ja Venäjän välinen. Se haluaa sodan varjolla haastaa Yhdysvallat ja sivuuttaa myös EU:n Euroopassa.
Euroopan tulisi edetä rakenteelliseen tasapainoon, jossa toisen osapuolen vahingoittaminen tuottaa itselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Se voisi olla esimerkki globaaliongelmien kanssa kamppailevalle maailmalle.
Venäjän helmikuussa 2022 aloittama aggressiivinen hyökkäyssota Ukrainaa vastaan on tätä analyysiä lokakuun alussa 2022 kirjoittaessani muuttunut Itä-Ukrainassa käytäväksi kulutussodaksi. Sodan kulkuun liittyvät myös syyskuun lopulla tapahtuneet Nord Stream 1&2 -kaasuputkien räjähdykset Tanskalle kuuluvan Bornholmin saaren lähistöllä sijaitsevalla kansainvälisellä merialueella sekä Venäjän presidentin Vladimir Putinin ilmoitus neljän Ukrainaan kuuluvan alueen liittämisestä osaksi Venäjää.
Putinin hallinto on jo pidempään noudattanut strategiaa, jossa konfliktia eskaloidaan tietyin väliajoin, tavoitteena mitä ilmeisemmin luoda epävarmuutta ja sitä kautta ruokkia eurooppalaisten välillä vallitsevia näkemyseroja. Kyse on epävarmuudella ja epätietoisuudella politikoinnista, mutta myös konfliktin tarjoamien aikapelitilojen hyödyntämisestä. Manifestoimalla epäsäännöllisin välein uusista toimista Putin pitää aloitteen itsellään, yrittäen pakottaa vastapuolen reagoimaan yllätettynä tai huonosti valmistautuneena.
Kun tarkastelen konfliktia nykyhetkeä huomattavasti laajemmassa eli kylmän sodan päättymisestä kuluneen ajanjakson muodostamassa kontekstissa, Venäjän toimet näyttäisivät asettuvan osaksi laajempaa kansainvälisen järjestelmän murrosta. Alleviivaan kuitenkin jo heti kärkeen, että Venäjän aloittama hyökkäyssota on aggressiivinen hyökkäys ei ainoastaan Ukrainan valtiollista ja alueellista suvereniteettia ja kansainvälistä oikeutta vastaan, vaan myös sitä eurooppalaista turvallisuuspoliittista järjestystä vastaan, johon myös Kreml sitoutui vuoden 1975 ETYK-päätösasiakirjassa. Toimimalla näin, Venäjän hyökkäys kohdistuu myös niitä kansainvälisen järjestelmän rakenteita vastaan, joiden varaan niin kutsuttu sopimuspohjainen maailmanjärjestys rakentuu. Näin Ukrainan sota on vain yksi, traaginen vaihe Venäjän yrityksissä murentaa vapauden ja demokratian varaan rakentuvan maailmankatsomuksen yhdistämää läntistä yhteisöä.
Putinin esittämässä narratiivissa Venäjän ja lännen suhteisiin liittyen voidaan erottaa kaksi toistuvaa teemaa. Ensinnäkin, näkemys Neuvostoliiton romahduksesta 20. vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina. Ja toiseksi, lännen syyttäminen yrityksistä alistaa ja nöyryyttää Venäjää. Näiden kahden teesin todistamiseksi on kudottu pitkälle menneisyyteen ulottuva historiapoliittinen tarina, jonka yhtenä keskeisenä tavoitteena on perustella Venäjän suurvalta-asema, osoittaa tämän suurvalta-aseman olevan uhattuna ulkoisten uhkatekijöiden toimesta ja legitimoida l. oikeuttaa oletetun suurvalta-aseman puolustaminen kaikin käytettävissä olevin keinoin. Tästä näkökulmasta kertomus noudattaa Kenneth Waltzin ajattelun vahvasti leimaamaa neorealismin perusajatusta suurvallasta, jonka tehtävänä on puolustaa asemaansa hyökkääjiä vastaan.
Neuvostoliiton romahdus geopoliittisena katastrofina
Virallinen Venäjä on lähes koko 2000-luvun toistanut säännöllisin väliajoin kertomusta Neuvostoliiton romahduksesta 20. vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina. Tämän on ainakin laajalle yleisölle suunnatussa mediaviestinnässä tulkittu tarkoittavan pyrkimystä liittää nyky-Venäjään ainakin osa niistä alueista, jotka kuuluivat Neuvostoliittoon.
Tässä kohdin on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota käsitteeseen geopolitiikka, johon tämä koko väite nojaa. Geopolitiikka on käsite, joka – korostaessaan maantieteen vaikutusta valtioiden välisiin suhteisiin – herättää voimakkaita mielikuvia voimapolitiikasta sekä etu- ja vaikutuspiireistä. Tämä myös siksi, että geopolitiikka väittää valtioiden maantieteellisen sijainnin – geopolitiikan termein ilmaistuna sen, onko kyseessä meri- ja maavalta – määrittävän valtion toiminnan rajat ja mahdollisuudet. Sivuutetaan tässä kohdin se, ettei geopolitiikkaa mielestäni voida pitää pätevänä tieteellisenä teoriana, koska vaikka se nostaa esille sinänsä pätevän ajatuksen maantieteen vaikutuksesta kansainvälisiin suhteisiin, se ei kykene esittämään johdonmukaisia ja selitysvoimaisia väitteitä siitä, miten tämä vaikutus ilmenee.
Mutta poliittisen ajattelun välineenä geopolitiikka on kiistämättä merkittävä ja painava. Kun Ukrainan sodassa on koko ajan ollut keskiössä kamppailu alueista ja niiden niin kutsutusta herruudesta, Venäjän toiminnassa on ollut helppo nähdä geopoliittinen motiivi. Tästä näkökulmasta Ukrainalle kuuluvien alueiden valtaaminen olisi Venäjälle tärkeätä, koska se palvelisi tätä geopoliittista intressiä. Putin on ruokkinut tätä tulkintaa historiapoliittisesti latautuneilla Novorossija- ja Kiovan Rusj -viittauksilla. Nämä käsitteet eivät ainoastaan kiinnity maantieteellisesti myös nykyiseen Ukrainan alueeseen, vaan viittaavat myös jonkinlaisen suurvallan tai valtakunnan aikaan Venäjän historiassa. Näin on luotu näennäislooginen yhteys, jonka mukaan ”historiallisten” alueiden takaisin valtaaminen palauttaisi myös menetetyksi väitetyn (ja mielletyn) suurvaltastatuksen.
Mutta näin pitkälle historiaan ulottuvat viittaukset eivät selitä kuin osittain sitä, miksi juuri Neuvostoliiton romahdus olisi ollut geopoliittinen katastrofi. Osittain selitysvoima tulee siitä, että Neuvostoliiton romahduksessa Venäjä menetti näiden historiallisten alueiden kontrollin. Olennaisempaa nähdäkseni on kuitenkin se, että Neuvostoliiton romahdus oli elimellinen osa kylmän sodan päättymisvaihetta 1990-luvun alussa.
Kun huomioidaan neuvostoimperiumia koko sen olemassaolon ajan rasittaneet keskipakoiset voimat reuna-alueilla sekä imperiumin ylläpitoon uhratut resurssit, jotka – sivumennen sanottuna – rasittivat ensisijaisesti juuri Neuvostoliittoa, Putinin tuskin voi olettaa tavoittelevan imperiumin palauttamista. Hän kuitenkin näyttäisi, kuten termi ”lähiulkomaat” antaa ymmärtää, havittelevan Venäjän valtion ympärille ystävällismielisten – tai ainakin neutraalien – maiden vyöhykettä. Vaikka ajatus on ymmärrettävä, viittaus neuvostoimperiumiin on hieman erikoinen, koska siihen kuuluneet maat eivät suhtautuneet mitenkään korostuneen myönteisesti neuvostososialismiin, pikemminkin päinvastoin.
Mutta kylmän sodan aika tarjoaa toisen, niin ilmeisen selityksen, että voi vain hämmästellä, ettei tätä ole tähänastisissa debateissa juurikaan huomioitu. Kylmän sodan ajan Euroopan erityispiirre oli bi-polaariseen maailmanjärjestykseen liittyneen suurvaltojen – siis Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton – poliittinen pariteetti juuri Euroopassa. Suurvaltojen välinen voimatasapaino oli olennainen osa tätä, mutta vielä olennaisempaa oli seuraava: Euroopan kokonaiskehitys oli jos ei aivan täysin, niin ainakin olennaisilta osin riippuvainen siitä, pystyivätkö suurvallat löytämään yhteisymmärryksen. ”Omalla puolellaan” kumpikin suurvalta sai tehdä pääosin mitä halusi kunhan piti huolen siitä, ettei horjuttanut (tai yrittänyt horjuttaa) valtapariteettia.
Tästä näkökulmasta tarkasteltuna ”geopoliittisen katastrofin” ydin on siinä, että Putin katsoo Neuvostoliiton romahduksen johtaneen siihen, että Venäjä ei pelkästään menettänyt suurelta osin vaikutusvaltaansa maanosan kehitykseen, vaan olisi myös joutunut hyväksymään Yhdysvaltain nousun maanosan uudeksi hegemoniksi – ja tämä myös niillä alueilla, jotka aiemmin kuuluivat osaksi Neuvostoliiton valtapiiriä. Tälle tulkinnalle antavat tukea Venäjän valtaeliitin toistuvat viittaukset EU:n merkityksettömyydestä tai Euroopasta amerikkalaisten käsikassarana, samoin kuin ydinaseiden käytöllä uhittelu. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että Venäjän näkökulmasta Ukrainan konfliktissa ei ole kyse Ukrainan ja Venäjän, vaan Yhdysvaltojen ja Venäjän välisestä konfliktista, jossa Venäjä sodan varjolla todellisuudessa haluaa haastaa Yhdysvaltojen aseman Euroopassa, mutta myös järjestellä Euroopan turvallisuuskysymyksiä suoraan Washingtonin kanssa Bryssel ja Kiova ohittaen. Tässä siis toistuu toimintamalli, jota Neuvostoliitto käytti niin Molotov-Ribbentrop-paktin kuin Kuuban ohjuskriisinkin kohdalla.
”Länsi” Venäjän alistajana ja nöyryyttäjänä
Tulkinta, jonka mukaan juuri Yhdysvaltojen johtama läntinen yhteisö olisi Putinin ajattelussa konfliktin todellinen toinen osapuoli, saa tukea myös Putinin argumentaation toisesta pääelementistä eli väitteestä ”lännestä” Venäjän alistajana ja nöyryyttäjänä. Tämäkin narratiivi ammentaa Neuvostoliiton romahduksesta, joka – Putinin näkemyksen mukaan – johti ”lännen”, erityisesti puolustusliitto Naton (eikä siis niinkään EU:n), työntymiseen aivan Venäjän länsirajalle. Näin Venäjä olisi eristetty, jopa saarrettu, mikä pakottaisi Venäjän puolustautumaan hyökkäävää länttä vastaan.
Kuitenkin, näin väitän, tämäkin narratiivi ammentaa katkeruudesta menetetyksi oletettua vaikutusvaltaa Euroopan kehitystä kohtaan. Venäjä myös kokee lännen pettäneen ne lupaukset, jotka tehtiin Saksojen yhdistymisestä sovittaessa koskien erityisesti Naton asemaa. Tässä kohdin on hyvä tiedostaa, että käytössä olevat arkistolähteet antavat tukea sekä lännen että Venäjän tulkinnoille. Venäjä myös jo presidentti Jeltsinin kaudella protestoi erityisesti Naton laajentumista vastaan, mutta nämä protestit jätettiin pitkälti huomiotta. Putinin on taitavasti kutonut tämä tapahtumat osaksi sitä kertomusta, joka esittää lännen ratkaisut pyrkimyksenä alistaa ja nöyryyttää Venäjää.
Myös energiakysymystä on alettu kutoa osaksi tätä kertomusta viimeistään siinä vaiheessa, kun Euroopassa alettiin puhua vihreästä siirtymästä, fossiilivapaasta energiasta sekä uusiutuvien energiamuotojen ensisijaisuudesta. Erityisen kiinnostavaa on kolonialisaatio-käsitteen ottaminen mukaan narratiiviin. Näin Venäjä esitetään läntisen maailman ”riiston” kohteena, jolloin läntisen maailman vauraus olisikin Venäjältä edullisesti saatujen energia- ja raaka-ainevarojen ansiota. Käyttämällä poliittisesti latautunutta kolonialisaatio-käsitettä Putin sijoittaa Venäjän samaan ryhmään niiden entisten siirtomaiden kanssa, joista monet eivät ole asettuneet Ukrainan konfliktissa sen paremmin Venäjän kuin lännenkään puolelle.
Kolonialisaatio-narratiivi näyttäisi myös ainakin osittain selittävän venäläisten oligarkkien joutumista Putinin epäsuosioon. Iso osa oligarkeista on ansainnut omaisuutensa juuri raaka-aine- ja energiateollisuudessa eli nykynarratiivin mukaan he ovat osaltaan olleet mahdollistamassa lännen väitettyä ”riistoa”. Kun Venäjän keskiluokan nousu ja hyvinvointi ovat vahvasti sidoksissa juuri energia- ja raaka-ainekaupasta saataviin tuloihin, sisältyy tämän sektorin kuihtumiseen myös laajemman sosiaalisen tyytymättömyyden vahvistumisen riski, joka voi lisätä sisäpoliittista epävakautta. Oligarkit ovat myös sikäli helppo kohde, että he eivät ole vain rikastuneet liiketoimillaan, vaan myös halunneet päästä osallisiksi läntisestä hyvinvoinnista. Huomionarvoista on mielestäni myös se, että vastaava mekanismi näyttäisi pätevän myös Kiinassa, jonka keskiluokan noususta globalisaatio selittää merkittävän osan, mutta poliittinen eliitti on hyötynyt kehityksestä taloudellisesti vielä keskiluokkaakin enemmän.
Analogia kommunismin myöhäisvaiheeseen on kohtuullisen vahva, kun ruohojuuritason tyytymättömyyttä ruokki yhteiskunnallisen eliitin ja tavallisen kansan välillä ammottanut elintasokuilu. Tämä johti eliitin piirissä reformistien liittoutumiseen tavallisten kansalaisten kanssa vastustamaan erityisesti poliittisia kovan linjan edustajia. Ero nyky-Venäjään näyttäisi olevan siinä, että nykyisessä tilanteessa politiikan kovin ydin hakee kansan tukea (reformistisen) eliitin nujertamiseksi, missä taktiikassa juuri oligarkkien leimaamisella ”lännen kätyreiksi” näyttäisi olevan merkittävä rooli.
Euroopalta kaivataan ”strategista autonomiaa”
Jos edellä esittämäni analyysi on oikea, Ukrainan konfliktin perimmäinen syy on Venäjän kokemus sellaisen geopoliittisen vaikutusvallan menettämisestä, joka Neuvostoliitolla kylmän sodan aikana oli. Kylmän sodan päättyminen tarkoitti tämän rakenteen asymmetristä purkautumista, kun neuvostoimperiumin rakenteet romahtivat läntisen yhteisön päärakenteiden – Naton ja EY/EU:n – säilyessä toimintakykyisinä. Rakenteellista asymmetriaa lisäsi edelleen se, että entisen neuvostoimperiumin maat hakeutuivat aktiivisesti juuri läntisten rakenteiden piiriin. Tämä vahvisti Venäjällä tulkintaa läntisen yhteisön työntymisestä lännemmäksi, mikä kehitys oli sitten helppo valjastaa ja instrumentalisoida lännenvastaisen narratiivin polttoaineeksi.
Fakta on kuitenkin myös se, että läntinen yhteisö, sekä Nato että EU, pyrkivät koko 1990-luvun ja 2000-luvun alkuvuodet ei vain tarjoamaan Venäjälle paikkaa, roolia ja statusta eurooppalaisissa rakenteissa, vaan myös mahdollisuutta olla vaikuttamassa näiden rakenteiden tulevaan kehitykseen. Esimerkkeinä näistä ovat EU:n Pohjoinen ulottuvuus -ohjelma, naapuruus- ja lähialuekumppanuudet tai EU:n ja Venäjän välinen yhteistyösopimus (PCA), Naton puolelta Nato-Venäjä-neuvosto. Näiden kaikkien rakenteiden perusdilemma näyttäisi kuitenkin olleen se, että ne olivat läntisen yhteisön rakenteita, joissa Venäjä olisi ollut yksi toimija, ei kuitenkaan avaintoimija. Lisäksi Venäjä näyttää kokeneen näihin liittymisen alistumisena lännen rakenteelliseen määräysvaltaan, mikä etenkin Putinin valtaannousun jälkeen kääntyi lännenvastaisen narratiivin punaiseksi langaksi.
Siten Ukrainan sodan ytimessä olevassa konfliktissa on, Samuel Huntingtonin terminologiaa käyttääkseni, kyse ”sivilisaatioiden kamppailusta” (clash of civilizations) vapauden ja demokratian ihanteiden varaan rakentuvan läntisen yhteisön ja tämän yhteisön valtaa kansainvälisessä järjestelmässä haastamaan pyrkivien autoritaaristen diktatuurien välillä. Ukrainan sodassa tämä kamppailu saa brutaalimmat ja raadollisimmat muotonsa, mutta samaa kamppailua käy Kiina rakentaessaan itsestään maailmanpoliittista mahtitekijää. Ylipäätään, kun maailmanpolitiikassa tänään haastetaan Yhdysvaltoja, ei haasteta pelkästään Yhdysvaltoja, vaan koko läntisen yhteisön arvomaailma ja tähän perustuvan maailmanjärjestyksen rakenteet.
Läntisen yhteisön haastajien motiivi näyttää ilmeiseltä, ja selittyy juuri rakenteiden kautta. Sekä Venäjä että Kiina pitävät nykyisen kansainvälisen järjestelmän rakenteita itselleen syrjivinä ja alistavina, joskin tähän asti vain Venäjä on osoittanut olevansa valmis väkivalloin muuttamaan rakenteita itselleen edullisemmaksi. Kuitenkin myös Kiina on viime aikoina alkanut aiempaa aktiivisemmin puhua kansainvälisen toimintaympäristön aiheuttamista ongelmista Kiinan asemalle, missä puhunnassa kritiikin kohde on sama kuin Venäjällä – siis Yhdysvaltojen globaali johtoasema. Läntisen yhteisön haastajien ylläpitämässä narratiivissa nykyiset rakenteet pitää muuttaa, koska ne eivät todellisuudessa olisi tasavertaisia, vaan edistävät läntisen yhteisön etua muiden kustannuksella. Ukrainan kohdalla Venäjä näyttää – virheellisesti – arvioineen rakenteiden väkivaltaisen muuttamisen hyödyttävän sitä sodasta aiheutuvia kustannuksia enemmän.
Läntisen yhteisön tulee olla kykenevä torjumaan omaan, vapauteen, demokratiaan ja markkinatalouteen perustuvaan sivilisaatioon kohdistuvat uhat. Tässä kohdin lähtökohtia voitaisiin hakea 2. maailmansodan jälkeen alkaneesta Euroopan integraatiokehityksestä, joka kaikista ongelmistaan huolimatta on luonut rakenteelliset kannusteet integraatiossa mukana oleville maille sovitella keskinäisiä ristiriitoja ja konflikteja sekä purkaa lukkiutuneita asetelmia rauhanomaisin keinoin. Euroopan integraatio on myös luonut rakenteellista hyvinvointia, joka on tuottanut kaikille integraation osapuolille sellaista lisäarvoa, joka selkeästi ylittää rakenteisiin sitoutumisen kustannukset. Selkeimmin tämä on näkynyt taloudellisena hyvinvointina, mutta rakenteellinen hyvinvointi on myös poliittista, koska rakenteet ovat mahdollistaneet eri toimijoille tasavertaiset mahdollisuudet vaikuttaa rakenteiden puitteissa ja tulla kuulluiksi itselle tärkeissä asioissa.
Vaikka maailmanpolitiikan suursäätila on tällä hetkellä sumuinen ja myrskyinen, Euroopalta vaaditaan nyt määrätietoista halua yhdessä Yhdysvaltojen kanssa puolustaa läntistä sivilisaatiota, nousta tämän yhteisön eurooppalaiseksi navaksi. Vaikka Putin on kääntänyt Venäjän katseen vahvasti peruutuspeiliin ja haikailee takaisin kylmän sodan aikaista bipolaarista Eurooppaa, EU:n tulisi pitää katse tiukasti eteenpäin ja strategisen autonomian mukaisesti luoda sellaisia eurooppalaisia rakenteita, jotka ovat riittävän vahvat myös suhteessa Venäjään.
Tässä kohdin rohkenen olla eri mieltä tasavaltamme presidentin kanssa siitä, tulisiko lännen osoittaa Venäjälle ulospääsyä konfliktista. On selvää, että EU voi vain olla tukemassa Ukrainaa, eikä sanella Ukrainalle sitä, miten sen tulisi toimia. Mutta yhtä vähän Ukraina päättää siitä, millaisia eteenpäin katsovia rakenteellisia ratkaisuja EU lähtee tavoittelemaan. Vaikka Putinin valtakaudella EU:n ensisijainen intressi on ylläpitää rakenteellista resilienssiä Venäjän aggression kestämiseksi, Putinin jälkeen rakenteiden tulisi voida, jos Venäjä tähän halua osoittaa, luoda edellytykset sellaiselle järjestykselle, jossa Venäjä on osaltaan valmis tukemaan rauhantilan säilymistä Euroopassa.
En valitettavasti usko, että kansainvälinen järjestelmä voisi koskaan olla symmetrinen, vaan joudumme jatkossakin sietämään demokraattisten ja autoritaaristen järjestelmien välisen kilpailun tuomaa epämukavuutta. Mutta jos Eurooppa pystyisi pienin askelin etenemään kohti rakenteellista tasapainoa, jossa toisen osapuolen vahingoittaminen tuottaa itselle enemmän haittaa kuin hyötyä, voisimme toimia rakenteellisena esimerkkinä globaaliongelmien kanssa kamppailevalle maailmalle.