Historia ei sellaisenaan laukaise konflikteja mutta on kylläkin käytettävissä pönkittämään niitä. Etelä-Venäjä on keskiajalta lähtien ollut klaanien, pikkuruhtinaiden ja nousuhakuisten yhtenäisvaltioiden taistelutanner, jolla myös historiapolitiikkaa on käytetty taistelun voimavarana. Historiankirjoittajat ovat Ukrainassa ja Venäjällä auliisti ottaneet poliittisen roolin ja sen avulla raivanneet menneisyydestä tulevaisuuden lähtökohtia. 2000-luvun itä- ja etelä-Venäjällä erityisiä valtiollisia kollektiivisen muistin instituutteja on valjastettu käyttämään historiaa uusnationalististen skenaarioiden levittämiseen. Historian totuudellinen käyttö edellyttää kuitenkin historiatiedon luonteen mukaista dialogista kerrontaa.

Ukrainalainen, Harvardissa opettava historioitsija Serhii Plokhy sijoittaa teoksessaan Historian paluu ­– Ukrainan ja Venäjän sota (2022) ajankohtaiset tapahtumat pitkään jatkumoon, jossa nykyisen Ukrainan alue on ollut naapurivaltojen laajenemispyrkimysten kohteena ja historian toimijat omaksuneet eri näkökulmia. Venäjän presidentti Vladimir Putin on niin ikään tahollaan ryhtynyt historioitsijaksi. Vuonna 2021 kirjoittamassaan pitkässä historia-artikkelissa hän tulkitsee, että Ukraina on historiallisesti osa Venäjän imperiumia ja kansakuntana osa venäläistä maailmaa.

Ukrainan johtajat puolestaan näkevät Ukrainan erillisenä kansakuntana, jonka historiaan on sisään rakennettu kansallisvaltion idea. Kysyn seuraavassa, miten ukrainalaiset ja venäläiset historiankirjoittajat eri aikoina ovat vastanneet kysymykseen Venäjän ja Ukrainan ykseydestä tai erillisyydestä. Poimin tuoreesta historiakirjallisuudesta, ennen muuta Mikhazoil Zygarin, Serhii Plokhyn ja Johannes Remyn teoksista joukon historiankirjoittajia, jotka ovat keskeisellä tavalla ottaneet osaa Ukrainan ja Venäjän identiteettikeskusteluun.

Kasakkakronikat

Keskustelu keskiaikaisen Kiovan Rusin poliittisesta asemasta Etelä-Venäjällä alkoi, kun etniseltä taustaltaan vaihtelevat kasakka-armeijat uuden ajan alussa taistelivat nykyisen Ukrainan alueella Moskovan tsaaria, Puola-Liettuan personaaliunionia ja Osmannien sulttaania vastaan. Kaksi nimeltä tuntematonta kasakkaa kirjoitti 1700-luvun alussa kronikat, joilla tuli olemaan ikoninen merkitys myöhemmälle ukrainalaiselle kansallistunteelle. Kasakat sitoutuivat ortodoksiseen kirkkokuntaan, mikä selitti Zaporižjen voimakkaan kasakkayhteisön alistumisen 1600-luvun puolivälissä Moskovan tsaarin, ortodoksien kirkon pään, ylivaltaan.

Alistumisen sinetöi Perejaslavin sopimus (1654), jota ortodoksit juhlivat Venäjän kansojen yhdistymisenä. Jatkuvat taistelut Venäjän ja Puolan välillä johtivat seuraavalla vuosikymmenellä uuteen sopimukseen, jolla osapuolet jakoivat Ukrainan Dnepr jokea pitkin itäiseen ja läntiseen osaan. Länsirannalla oleva Kiova pysyi kuitenkin osana Moskovan valtapiirinä. Itäisen osan ruhtinaskunnat saivat sopimuksessa autonomian.

Ortodoksimunkki Gizel ja ”venäläinen maailma”

Ensimmäisenä Ukrainan ja Venäjän ykseyden tai erillisyyden kysymykseen puuttui kiovalainen munkki Innokentyi Gizel (1600—1683), joka historia teoksessaan Synthesis (1674) käytti Putinin nykyisin viljelemää käsitettä ”venäläinen maailma”. Gizelin mukaan venäläisen maailman perusta oli Kiovan varhaiskeskiaikaisen ruhtinaskunnan alueelle levittäytynyt pan-venäläinen ortodoksinen väestö, jonka johtajat puolustivat alueitaan sekä roomalaiskatolisen Puola-Liettuan että islamilaisen Osmannivaltion laajenemispyrkimyksiä vastaan.

Nimitystä ”u-kraina” (rajalla) käyttivät ensimmäisinä puolalaiset ja tarkoittivat sillä identiteettiä vailla olevaa reuna-aluetta. Ukrainan kieli oli tuolloin kirkkoslaavista ja paikallisista murteista sulautumassa oleva kansankieli. ”Ukrainalainen” kielen ja etnokansallisen yhteisön nimityksenä ei kuitenkaan ollut yleisessä käytössä ennen 1800-lukua.

Imperiumin alamainen Miller

Seuraavan identiteettipoliittisesti merkittävän historiateoksen Venäjän nimen ja kansan alkuperästä (1749) kirjoitti Pietarin tiedeakatemian jäsen Gerhard Miller (1705–1783). Moskovan tsaarit olivat kirkkopoliittisilla järjestelyillään nimenneet Moskovan Kolmanneksi Roomaksi, ja Pietari Suuri oli julistanut Venäjän keisarikunnaksi, imperiumiksi. ”Imperiumin” idea toimi jatkossa Venäjän historian poliittisena viitekehyksenä.

Miller sivuutti Kiovan Rusin ja perusti esityksensä suoraviivaisesti myyttiin viikinki Rurikista Moskovan ruhtinasdynastian ja välillisesti Venäjän imperiumin perustajana.

Kansakunnan rakentaja Hruševskyi

Puolan jaot 1700-luvun lopulla hajottivat hallinnollisesti entisestään nykyisen Ukrainan aluetta. Kun 1800-luvulla, kansakuntien rakentamisen luvatulla vuosisadalla, Hegelinsä lukeneet eliitit edellyttivät kansakunnalta yhteistä historiaa, länsiukrainalainen historioitsija Myhailo Hruševskyi (1866–1934) kirjoitti Ukrainalle kansallisen kertomuksen. Hänen aikanaan nykyisen Ukrainan länsi- ja itäosat kuuluivat eri imperiumeihin, Länsi-Galitsia Itävaltaan ja Dneprin itäpuoliset osat Venäjään. Ukrainalainen nationalismi kukoisti Hruševskyin aikana nimenomaan Länsi-Ukrainassa.

Teoksessaan ”Ukraina-Rusin historia” Hruševskyi torjui venäläis-imperialistisen tulkinnan Kiovan Rusin ja Moskovan historiallisesta ykseydestä ja katsoi Kiovan Rusin nimenomaan Ukrainan kansakunnan ja valtiollisen olemassaolon alkukohdaksi. Siitä lähtien, kun keskiajalla läntisen Ukrainan ruhtinaskunnat pysyivät itsenäisinä Moskovan alistuessa mongolien Kultaiselle Sarvelle, Rusin kehitys Ukrainaksi oli Hruševskyin mukaan oma historiallinen jatkumonsa. Hrushševskista tuli Ukrainan nousevan kansallismielisen historiantulkinnan auktoriteetti.

Pan-venäläisyyden näkijä Platonov

Hruševskyin aikalaisen venäläisen Sergei Platonovin (1870–1933) Venäjän historiaa (1925) luettiin tsaarinajan venäläisissä kodeissa ja kouluissa sekä käännöksinä myös muussa Euroopassa pitkään 1900-luvulle. Platonov otti huomioon ukrainalaisten historioitsijoiden kansallismielisen tulkinnan Ukrainan omaehtoisesta kehityksestä, mutta kirjoitti silti Moskovan olleen Kiovan Rusin elimellinen jatkumo.

Kiova oli hänen mukaansa ”Venäjän kaupunkien äiti” ja ”vähävenäläiset” eli ukrainalaiset, pan-venäläisen kansaperheen osa suurvenäläisten ja valkovenäläisten rinnalla.

Neuvostoimperiumin historioitsija Grekov

Seuraavaksi Venäjän ja Ukrainan historiallisen suhteen tulkitsivat uusiksi bolševikit. Kun sotaonni Venäjän sisällissodassa (1919—1922) aluksi suosi bolševikkien vastustajia, kasakoita, nämä voiton huumassaan raastoivat Kiovan linnan huipulta alas Venäjän trikolorion, korvasivat sen Ukrainan kansantasavallan sinikeltaisella lipulla ja julistivat, ettei Kiovaa, Rusin äitiä, enää koskaan saisi kutsua venäläiseksi kaupungiksi.

Kun Puna-armeija kuitenkin lopulta vuonna 1922 voitti sodan, Ukraina syntyi valtioksi Ukrainan sosialistisena neuvostotasavaltana. Sen Moskovassa piirretyt kansalliset rajat sulkivat sisäänsä paitsi Kiovan alueen myös sen itäpuoliset Luhanskin ja Donetskin kuvernementit. Sen sijaan Krim jäi Venäjän neuvostotasavallan osaksi ja Länsi-Galitsia Puolalle. Toisen maailmansodan aikana ja tuloksena Ukrainan neuvostotasavallan alue laajeni länteen nykyiseen kokoonsa ja käsitti myös Länsi-Galitsian. Pääministeri Nikita Hruštšev liitätti vuonna 1954 Krimin Ukrainaan.

Neuvostoliiton historiankirjoituksen virallinen tulkinta neuvostokansojen aidosta yhteen liittymisen pyrkimyksestä sävytti 1930-luvulla Boris Grekovin (1882—1953) historiankirjoitusta. Grekov torjui nationalistisen tulkinnan erillisen ukrainalaisen historiallis-poliittisen yhteisön olemassaolosta ja katsoi Kiovan keskiaikaisen ruhtinaskunnan Venäjän, Belorusin ja Ukrainan yhteiseksi kehdoksi. Kaikki kolme yhteisöä kantoivat Grekovin mukaan Rurikin perintöä ja nousivat lopulta rinnakkain Neuvosliiton tasavaltoina vaurauteen ja sivistykseen.

Stalinin nimittämä Neuvostoliiton tiedeakatemian Historiallisen Instituutin historioitsijakollektiivi laati koulujen ja historiakulttuurin tuottajien käyttöön grekovilaisen kehyskertomuksen, joka oli samalla kertaa suurvenäläinen ja marxilais-deterministinen.

Kansakuntien palauttajat valtiollisissa historiantutkimuksen instituuteissa

Neuvostoliiton hajotessa Ukraina itsenäistyi, ja sen uudet johtajat palauttivat Ukrainan oman erillisen menneisyyden kertomuksen kansalliseen historiakaanoniin. Presidentti Viktor Juštšenko velvoitti 2000-luvun alussa ukrainalaiset vaalimaan holodomorin uhrikokemuksen ja kasakkasotien kunnian muistoa.

Venäjällä Vladimir Putin esitti edellä mainitussa vuoden 2021 ulostulossaan Ukrainan neuvostoaikaiset aluelaajennukset teoiksi, jotka voitiin perua muun neuvostovallan mukana. Hän palautti 2000-luvulla venäläiseen historiakaanoniin Venäjän vahvan johtajuuden ja ”venäläisen maailman” velvoittaviksi katsottavat teemat. Ukrainalaisten kansallista heräämistä 1800-luvulla Putin piti Itävalta-Unkarin lietsonnan tuloksena. Hän kielsi myös Ukrainan keskiaikaisen historiallisen erillisyyden.

Putinin työkaluna toimi Venäjän tiedeakatemia historiallisen instituutin historioitsijakollektiivi, joka kotiutti Venäjän imperiumin teeman koulukirjoihin ja julkiseen historiakulttuuriin. Venäjä oli Putinin mukaan oikeutettu palauttamaan yhteyteensä Venäjän keisarikunnan hajoamisen yhteydessä menettämänsä alueet.

Ukrainalaiset vastasivat Venäjän tiedeakatemialle perustamalla vuonna 2013 Kansallisen muistin instituutin puolustamaan maansa omia historiallisia saavutuksia ja lunastamattomia oikeuksia. Sen tutkijat kuten Volodymyr Vjatrovytš (1950—) pystyttivät Ukrainalle dramaattisen kansallisen kaanonin kasakoiden urotöistä, holodomorista ja toisen maailmansodan sotilaallisista saavutuksista. Näin Putin vahvisti historiapolitiikallaan tahtomattaan ukrainalaisten historiallista itsetietoisuutta. Ukrainan presidentin esityksestä parlamentti on säätänyt maansa historiallisen kaanonin tueksi joukon muistilakeja. Venäjä ja Ukraina käyvät hybridiä sotaa historiallisin symbolein.

Historiankirjoituksen ja historiapolitiikan keskinäisriippuvuus

Ukrainan ja Venäjän historiankirjoituksen historia kertoo historiankirjoituksen ja historiapolitiikan keskinäisestä riippuvuudesta. Gizel, Miller, Hruševskyi, Grekov ja Vjatrovytš, Moskovan tiedeakatemian historioitsijakollektiivi ja Kiovan kansallisen muistin instituutin tutkijat ovat kukin noudattaneet valitsemiaan poliittisia tarkoitusperiä, yhdet venäläistä imperialismia ja toiset ukrainalaista kansallistietoisuutta.

Alussa mainittu ukrainalainen aikalaishistorioitsija Serhii Plokhy suhtautuu kriittisesti kertomuksiin niin Ukrainan ja Venäjän historiallisesta ykseydestä kuin Ukrainan historiallisesta erillisyydestä. Plokhyn post-nationalistisen historiankäsityksen mukaan yhteisöt maailman eri alueilla ovat kaikkina aikoina olleet jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, lainailleet toisiltaan kulttuuria ja liikkuneet ihmisryhminä alueiden välillä. Näin ollen historian totuudenmukaiset kertomukset ovat moniäänisiä ja jatkuvasti tarkistettavia. Tulkintojen tarkistaminen ei ole opportunistista revisionismia vaan uusien koordinaattien omaksumista muuttuneissa oloissa.

Ukrainan ja Venäjän menneisyydessä yhteinen kirkkokunta saattoi yhtenä aikana toimia kiintopisteenä historiallisen ykseyden näkemykselle, kun taas toisena aikana kiintopisteeksi sopi menneisyyden toimijoiden tietoinen taistelu voimakkaita naapureita vastaan.

Historian tiedonetsintä on väistämättä dialogista ja sellaisena omiaan ennemminkin sovittamaan kuin ruokkimaan uusia konflikteja.

***
”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta. Mikkonen, S., & Parkkinen, J. (2023). ”Historioitsija Vladimir Putin” : Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta. Ennen ja nyt, 23(3), 4-19.

Hur ska man skriva om det pågående kriget i Ukraina? Ny fackbok försöker fånga historien i realtid. Lindberg, Petter: Hur ska man skriva om det pågående kriget i Ukraina? Ny fackbok försöker fånga historien i realtid. Svenska Yle, 11.6.2023.

Ukrainian historian Serhii Plokhy: ‘This may not be the last chapter of the Russian empire, but it’s an important one’. Higgins, Charlotte: Ukrainian historian Serhii Plokhy: ‘This may not be the last chapter of the Russian empire, but it’s an important one’. The Guardian, 12.5.2023.