Mennyttä käsitellessään pitäisi tuntea aina konteksti jotta voi arvioida historiassa tapahtuneita ratkaisuja eikä arvostella menneisyyttä omien luulojensa mukaan. Se, mikä on totta tänään, ei ollut välttämättä totta eilen, ja kun maailma ja sen arvot muuttuvat, myös lait pitää säätää uudelleen. Yhdysvaltojen korkein oikeus muistuttaa shariaa tulkitsevia imaameja, jossa järkevien sääntöjen sijaan uskotaan järkeä suuremman intelligenssin ylihistorialliseen hengentuotteeseen. Historiattomuus on myös niiden me-too -kamppanjoiden perusongelma, joissa uskotaan nykyisten arvojen ja totuuksien olevan mittapuu myös menneisyydessä.
Suomen Nato-prosessin eräs ulottuvuus oli kiihkoilu siitä, kuinka joku oli jo vuosikymmeniä sitten varoittanut venäläisten pettävän aina. Kenraali Adolf Ehrnroothkin oli antanut jo 1990-luvulla tehtävän Natoon liittymisestä, jonka täyttämisestä nyt kokoomusjohtaja ylpeili. Moni ylisti edesmenneen kenraalin viisautta. Mukana oli toki suomettumisen ajan puhdistautumisrituaalia, mutta erikoisinta oli historiattomuus.
Ajateltiin, että Ehrnrooth olisi tiennyt enemmän jo muinoin kuin valtiojohto tai varsinaiset asiantuntijat. Historia eli tapahtunut, tiedot, väitteet, uskomukset ja arvot ovat kuitenkin aina sidoksissa aikaansa ja ympäristöönsä. Ei lotossa saa täysosumaa, koska tiesi numerot. Ne lottoaja tietää vasta jälkikäteen. Kyse oli arvauksesta. Siten myöskään pelkkä ”ryssänvihasta” kumpuava intuitio ei edusta sellaista tietoa, jonka nojalla pitäisi valtiota hallita.
Historian absoluuttiset vaatimukset ovat aika ja paikka eli kaiken konteksti. Jos unohdetaan sellaiset banaliteetit kuin vuosiluvut, lukumäärät ja nimet ja mennään ytimeen eli arvostuksiin, niin se, mikä on totta tänään, ei ollut välttämättä totta eilen. Koska konteksti on toinen, pitää pohtia, millä edellytyksillä, arvoilla ja tiedoilla eilisen päättäjä toimi. Toki eilisen päättäjä on voinut tehdä oikeasti virheitä, jotka hänen olisi menneisyyden tiedoilla pitänyt voida välttää. Hän on myös voinut olla moraaliton oman aikansa arvoilla. Kaikki tänä päivänä vääriksi huomattavat päätökset, eivät kuitenkaan ole virheitä.
Poliittisia päätöksiäkin tehdään vain omassa ajassaan, sen ajan tiedoilla ja vieläpä mahdollisuuksien rajoissa. Mahdollisuuden rajat ovat mielenkiintoisia: demokratiassa ei voi toimia valtaenemmistön uskomusten ja luulojen vastaisesti olivatpa ne miten kummallisia tahansa. Vaikka päättäjä tietäisi järkeväksi toimia toisin, ei hän voi tehdä niin, ellei saa enemmistöä vakuuttuneeksi.
Tämä on vaikeus kaikissa totuuskomiteoissa ja anteeksipyyntöprosesseissa. On tullut tavaksi syyllistää menneitä sukupolvia siitä, että nämä yrittivät sulauttaa vähemmistökansoja valtakulttuuriin. Tällainen kansakunnan rakentaminen tapahtui kaikissa länsimaissa ja sen perustana oli aikansa oppi sivistyksestä ja kansakunnasta. Koko Suomessa estettiin paikalliskielten puhuminen, kun kaikkien piti käyttää täysin keksittyä yhteistä kirjakieltä, josta muka paikalliskielet olisivat ”murtuneet pois”. Saamelaisia yritettiin jopa estää puhumasta saamea. Tänä päivänä taas tuntuu hullulta, kun Unkarin pääministeri Viktor Orbán puhuu samalla tavalla kansakunnasta kuin 1950-luvun suomalainen kansakoulun opettaja.
Tämä historiattomuus on myös kaikkien me-too -kamppanjoiden perusongelma. Niissä uskotaan tämän hetken maailman arvojen ja totuuksien olevan mittapuu myös muinaisuuteen. Tämä on jopa ytimenä Yhdysvaltojen abortti- ja aselakikeskustelussa: antaako perustuslaki tällaisia oikeuksia. Konservatiivit väittävät, että laki takaa aseet mutta ei aborttia. Liberaalit tulkitsevat epämääräisiä lauseita mielikuvituksensa mukaan.
Tietenkään 1700-luvun perustuslain laatijoilla ei ollut mitään käsitystä nykyisestä abortista tai aseen kantamisen ongelmista metrossa. Koko riita onkin käsittämätön: kun maailma ja sen arvot muuttuvat, pitää myös lait säätää uudelleen. Nyt amerikkalaiset ovat saman ongelma äärellä kuin shariaa tulkitsevat muslimi-imaamit: joko tehdään järkiperäisiä reformeja tai sitten uskotaan sääntöjen oleva järkeä suuremman intelligenssin ylihistoriallista hengentuotetta.
Mielenkiintoisesti tämä historiattomuus on tunkeutunut myös historiatieteeseen. Muinaiset positivistit rampauttivat tieteen lähteiden tutkimukseksi ymmärtämättä, että pitäisi tutkia menneisyyttä lähteiden kautta. Näin veljet ja siskot positivistit hikoilivat arkistoissa ja lukivat asiakirjoja mappitolkulla arkiymmärryksensä varassa. Ikävä lopputulos on historiaesitys, jossa kirjoitetaan auki arkistoa, mutta ei selitetä löytyneitä faktoja tutkimuskirjallisuuden avulla niin, että ymmärrettäisiin, mitä fakta tarkoitti omassa menneisyyden ympäristössään.
Luulin positivistien hävinneen 1970-luvulle. Yllättävästi olen törmännyt ajatusmaailman uudestaan. Arvioin keväällä arvovaltaisen Cambridge University Pressin julkaiseman viikinkien orjuutta koskevan tutkimuksen The American Historical Reviewille. Pettymys oli megalomaaninen, koska tekijä tunsi muinaiskielet ja -tekstit täydellisesti. Analyysin pohjana oli kuitenkin lähinnä Hollywood-todellisuus Amerikan puuvillapelloilta, millä ei ole mitään tekemistä keskiajan orjuuden kanssa. Tekijä uskoi lähteisiin ja omaan sivistykseensä!
Käsitellessään mennyttä pitää tuntea aina konteksti ja sen avaamat mahdollisuudet, jotta voi arvioida historiassa tapahtuneita ratkaisuja eikä arvostella menneisyyttä omien luulojensa mukaan. Kun alkaa lukea tutkimusta, kannattaa tutustua noottiapparaattiin. Jos siellä on viitteitä ainoastaan arkistolähteisiin, kannattaa lopettaa lukeminen. Kun tekijä ei ole vaivautunut kiinnittämään kirjoitustaan tutkimustietoon eli selittämään löytöjään tutkimuksella, ei hän tee tiedettä. Vastaavastihan lääkärin, laborantin ja poppamiehen ero on siinä, että vain lääkäri tulkitsee löydetyt mittaustulokset ja laboratoriofaktat lääketieteellä. Muille riittää uskomukset ja arkijärki.