Kansallisarkisto on tiedottanut tänään virallisesti suunnitelmistaan lakkauttaa useita toimipisteitä, joiden joukossa ovat entiset maakunta-arkistot Oulussa ja Joensuussa. Kansallisarkiston tiedotteen mukaan suunnitelmissa on keskittää analogisen aineiston säilyttäminen ja panostaa palvelujen digitalisointiin. Historiantutkijat ovat suunnitelmista todella huolissaan, sillä muutokset uhkaavat rapauttaa historiantutkimusta ja siihen liittyvää osaamista Suomessa. Myös opetuksen näkökulmasta tilanne on vakava, sillä toimipisteiden kadotessa monista yliopistokaupungeista historian ja arkistoalan opiskelijat menettävät konkreettisen kosketuksen siihen kansalliseen kulttuuriperintöön, joka heidän tulisi alojensa tulevaisuuden asiantuntijoina hallita.
Kysymys ei ole vain Kansallisarkiston sisäisistä järjestelyistä vaan laajemmin koulutus- ja tiedepolitiikasta sekä alueellisesta tasa-arvosta. Suomen Historiallinen Seura on vedonnut asiassa tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitiehen, moniin kansanedustajiin, opetus- ja kulttuuriministeriöön sekä yliopistojen johtoon. Seuran kirje löytyy lyhennettynä tämän tiedotteen lopusta.
Kansallisarkisto vetoaa säästöihin ja kävijämääriin
Kansallisarkisto on jo aiemmin tiedottanut Jyväskylän toimipaikan lakkauttamisesta sekä aloittanut suunnittelun Hämeenlinnan toimipaikasta luopumisesta vuonna 2027. Nyt on tiedotettu, että Oulun ja Joensuun toimipaikoista sekä Mikkelin Pirttiniemenkadun ja Siltavuoren toimipisteistä luopuminen tapahtuisi suunnitelman mukaan vuonna 2030. Kansallisarkiston tiedotteen mukaan tavoitteena on varmistaa palvelujen jatkuvuus ja laatu tilanteessa, jossa julkinen talous sekä asiakkaiden palvelutarpeet muuttuvat nopeasti.
Kansallisarkiston toimipaikoista toimintaan jäävät suunnitelman mukaan vain asetuksessa mainitut toimipaikat: Helsinki, Turku, Vaasa ja Saamelaisarkisto Inarissa sekä Mikkelin keskusarkisto ja Kuopion toimipaikka eli entinen Varastokirjasto, jota jatkossa käytetään myös arkistotoimintaan, erityisesti viranomaisilta siirtyvän aineiston digitointiin. Toimipaikkojen lakkauttamisen edellytyksenä on Mikkelin keskusarkiston laajennus, jonka hankesuunnittelu käynnistyy tänä vuonna. Tiedotteessa kirjoitetaan Kansallisarkiston etsivän aktiivisesti ratkaisuja, joiden avulla analogisia aineistoja voidaan jatkossakin käyttää myös paikkakunnilla, joissa toimipaikkaa ei enää ole.
Tutkijoiden huolet sivuutettu – suuret vaikutukset opetukseen ja tutkimukseen
Suomen Historiallinen Seura on yrittänyt viimeisen vuoden aikana tuoda tutkijoiden huolta historiantutkimuksen ja -opetuksen tulevaisuudesta esille Kansallisarkiston suuntaan. Tämä ei ole johtanut konkreettisiin tuloksiin. Nyt seura on vedonnut asiassa tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitiehen, moniin kansanedustajiin, opetus- ja kulttuuriministeriöön sekä yliopistojen johtoon.
Suomen Historiallisen Seuran kirje
Suomen Historiallinen Seura on hyvin huolissaan suomalaisen historiantutkimuksen ja -opetuksen tulevaisuudesta. Kansallisarkisto, joka on yksi tärkeimmistä historian tutkimusinfrastruktuureista, on säästöpaineisiin vedoten lakkauttamassa toimipisteitään suurissa yliopistokaupungeissa ja siirtymässä ensisijaisesti digitaaliseen toimittamiseen. Kansallisarkisto ei ole yrityksistä huolimatta ottanut huomioon tutkijoiden näkemyksiä siitä, että tämä toimintamalli uhkaa rapauttaa historiantutkimusta ja siihen liittyvää osaamista Suomessa. Kysymys ei ole vain Kansallisarkiston sisäisistä järjestelyistä vaan laajemmin koulutus- ja tiedepolitiikasta sekä alueellisesta tasa-arvosta.
Kansallisarkisto on ilmoittanut sulkevansa Jyväskylän toimipisteen vuoden 2026 lopussa ja Hämeenlinnan toimipisteen kesällä 2027. Lisäksi Oulun ja Joensuun toimipisteet on suunniteltu lakkautettaviksi vuonna 2030. Näin lakkautettaisiin kaikki ne toimipisteet, joita ei ole mainittu erikseen vuonna 2025 hyväksytyssä asetuksessa Kansallisarkistosta – lukuun ottamatta Mikkeliä, jonka laajentaminen on edellytyksenä viimeisille lakkautuksille. Kuluvana keväänä Kansallisarkisto siirtyy Turussa ja Vaasassa ensisijaisesti digitaaliseen toimittamiseen, minkä lisäksi tutkijoille jää joitain erittäin rajattuja mahdollisuuksia käyttää aineistoja paikan päällä. Digitaaliseen toimittamiseen on siirrytty, vaikka vain murto-osa aineistoista on digitoitu ja digitoinnin nykytahti on hidas. Malli ei vastaa historian ja arkistoalan tutkimuksen ja opetuksen tarpeita.
Tutkijoille digitointi on yksi väline käsitellä aineistoa mutta ei aina paras tai käytännöllisin. Ammattitutkijat ovat saaneet alansa korkeimman koulutuksen, johon sisältyy myös syvällinen ymmärrys arkistolähteiden käytöstä. Heillä on paras asiantuntemus siitä, miten aineistoja on järkevintä käyttää kussakin tapauksessa. Arkistot ovat historiantutkijoiden tutkimusympäristöjä, joissa keskeinen tutkimustapa on fyysisten aineistojen lukeminen ja analysoiminen arkistokokonaisuuden muodostamassa kontekstissa. Tutkijoille arkistot ovat myös yhteisöllisiä ja moniammatillisia työympäristöjä. Arkistoissa työskentelevillä on paras asiantuntemus aineistoista, ja tätä kokemusta ja ammattitaitoa tutkijat haluavat tulevaisuudessakin hyödyntää.
Opiskelijoille tilanne on erityisen vaikea. Toimipisteiden kadotessa monista yliopistokaupungeista historian ja arkistoalan opiskelijat menettävät konkreettisen kosketuksen siihen kansalliseen kulttuuriperintöön, joka heidän tulisi alojensa tulevaisuuden asiantuntijoina hallita. Tämä lisää alueellista eriarvoistumista, kun eri yliopistoissa historiaa opiskelevilla on erilaiset mahdollisuudet kasvaa oman alansa asiantuntijoiksi. Tilannetta voisi verrata siihen, että jossakin yliopistossa luonnontieteitä opetettaisiin ilman laboratorioita tai lääketiedettä ilman opetussairaalaa. Historian opiskelijat etenkin Oulussa, Joensuussa ja Jyväskylässä eivät enää tulevaisuudessa pääse tekemään kansallisiin arkistoaineistoihin perustuvia opinnäytetöitä kohtuullisessa ajassa ilman merkittävää vaivannäköä tai valmistumisen viivästymistä. Digitaalinen toimittaminen on liian hidasta opiskelijoille ja tutkijoille, joita sitovat opiskelun ja valmistumisen sekä tutkimushankkeiden ja rahoituksen aikataulut.
Tieteen tason näkökulmasta kysymys on vakava, sillä tilanne uhkaa ohjata opinnäytetöitä ja väitöskirjoja sellaiseen tutkimukseen, johon tarvittavat aineistot ovat helpoimmin saatavilla. Tämä rapauttaa historiantutkijoiden osaamista pitkällä aikavälillä. Kansallisarkisto on täysin sivuuttanut periaatteellisen kysymyksen toimintamallin ohjausvaikutuksesta ja painottanut lähinnä uusien digitaalisten menetelmien tarjoamia etuja.
Suomen Historiallinen Seura edustaa historiantutkijoita sekä yliopistoissa että niiden ulkopuolella ja muita alan asiantuntijoita. Seura on esittänyt syksyllä 2025 huolensa arkistojen tulevaisuudesta ja kansallisen arkistostrategian laatimista tilanteen selkeyttämiseksi sekä kaikkien arkistojen käyttäjien tarpeiden tarkastelemiseksi tasapuolisesti. Seuran kannanotto löytyy Agricolaverkosta. Seura järjestää keskustelutilaisuuden ”Kansakunnan muisti ja tutkimusympäristö – historiantutkimus ja suomalaisten arkistojen tulevaisuus” tiistaina 5.5. klo 16–18 Tieteiden talolla Helsingissä.
Lisää aiheesta:
FT Liisa Vuonokari-Bomströmin blogiteksti kokemuksista digitaalisesta toimittamisesta
Yliopistonlehtori Pekka Henttosen artikkeli Faili 1/26 (blogiversio)
Tutkija Janne Ridanpään teksti kotiseutuarkistojen tilanteesta Kotiseutuliiton blogissa
- Kategoriat:
- Uutiset
- Julkaistu: