Teoksessaan Huligaanit – katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan Kari Koskela kuvaa poliisin ja oikeuslaitoksen pöytäkirjoista löytämiään Pitkänsillan pohjoispuolella vaikuttaneita nuorisorikollista. Aikalaiset kutsuivat heitä sakilaisiksi. Heistä ei ilmeisesti ole säilynyt muita valokuvia kuin Helsingin poliisilaitoksen rikollisten tunnistuskuvat, mutta sen sijaan sakilaisista julkaistiin usein piirroksia aikakauden pilalehdissä.
Koskela löysi myös ihmiset sakilaismyytin takaa, sillä myyttisiä sakilaiset todella olivat. Otetaan jo pelkkä ulkonäkö. Porvarillinen lehdistö julkaisi joukoittain karikatyyrejä, joiden todistus sakilaisen pukeutumisesta on yhteneväinen: otsatukka, leveälierinen hattu, kaulassa huivi, takin alla vaakaraidallinen merimiespaita, jalassa leveälahkeiset samettihousut. Valokuvia tästä asukokonaisuudesta ei tunnu säilyneen eikä Finnasta löydy ainuttakaan vaatekappaletta, joka heihin olisi liitetty.
Sakilaisilla oli oma tyylinsä kävellä, ja tietysti oma puheenpartensa, stadin slangi. Tyylin lisäksi riitti ”toksista maskuliinisuutta” vaikka muille jakaa. Rahat ansaittiin hanttihommilla, varastamalla ja viinaa myymällä, vapaa-aika kului kortinpeluun, ryypiskelyn ja tappelemisen merkeissä. Väkivalta oli keskeinen osa miehistä identiteettiä, ja mukana pyörineiden tyttöjen kohtalo tyly, ”melkein joka likka tuli raiskatuksi”, muisteli nainen lähteinä olleissa Ylen stadilaishaastatteluissa myöhemmin.
Tanssittiinko sakilaisten kantapaikoissa eroottisluonteista ”pistoa” tosiaan puukko hampaissa? Siinä missä vuosisata myöhemmin tyyliä haetaan rap-videoista, sakilaiset ilmeisesti ammensivat Pariisin apasseja kuvaavista filmeistä ja kioskikirjallisuudesta. Puukko oli jokaisella sakilaisella aina mukana, siitä ei ollut epäilystäkään. Vaikka jengielämä ei kovin organisoidulta vaikuttanut, katujen kasvateilla oli oma hierarkiansa, ja omaa paikkaansa siinä kuului puolustaa kuin vanhempien aikojen aatelismiehen kunniaansa.
Vaikka puukko heilui herkästi, varsin harvoin tuntuu kukaan hengestään päässeen, sitäkin toki tapahtui. Helsingin taksipalvelut tuntuvat tuolloin olleen korkealuokkaisia, sillä joka ikinen poliisin kirjoihin viety puukotus tuntuu päättyvän siihen, että reiän nahkaansa saanut kiidätetään vuokra-ajurin kyydissä paikattavaksi kirurgiseen sairaalaan. Sinne, Tähtitorninmäelle, olikin suora reitti Pitkänsillan yli pitkin Unioninkatua.
Työväenliikkeelle sakilaiset muodostivat ylitsepääsemättömän ristiriidan. Nämä häiritsivät myös työväenyhdistyksen iltamia ja muita tilaisuuksia, kuten lehdissä jouduttiin toistuvasti valittamaan. Vain urheiluseuran voimailijoiden toimesta pystyttiin rentut tarvittaessa heittämään ulos työväentalolta. Toisaalta sakilaisten kahinoissa luokkaviholliseksi koetun poliisin kanssa täytyi pitää ”omien” puolta, ainakin vihjaistava poliisin provosoineen, käyttäneen liiallista väkivaltaa jne. Ja viime kädessä syy oli ”viinaporvariston”, joka ei suostunut työväenliikkeen ajamaan kieltolakiin.
Porvarilliselle ja ruotsinkieliselle Helsingille sakilaiset olivat jo kerrassaan vieras eliölaji. Pilalehti Fyrenin joulunumerossa 1913 ilmestyi reportaasi, jossa toimittaja kertoo retkestään sakilaisluoliin ulkolaiseksi merimieheksi pukeutuneena. Eksotiikkaa riittää, vaikka äidinkieleltään ruotsalainen reportteri ei kaikkea ”pesunkestävien suomalaistyyppien” puhetta tainnut ymmärtääkään.
Tässä valikoima Kansalliskirjaston digitaalisista aineistoista löytämistäni piirroksista.
Lisätietoja: Kari Koskela: Huligaanit — Katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan
Teksti ilmestyi myös Kaponeeri-blogisssa 19.1.2022.